Oikeus jota kukaan ei pane liikkeelle

Kolme oikeutta samassa virkkeessä, kaksi niistä avataan ja se hetki, josta suoja alkaa.

Perustuslain 7 § alkaa virkkeellä, joka on niin lyhyt, että sen yli lukee helposti.

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Virke nimeää ensin elämän ja sen jälkeen kolme henkilökohtaista oikeutta peräkkäin kuin ne olisivat samanarvoisia. Vapaus, koskemattomuus ja turvallisuus. Lauseen rakenne lupaa, että kaikkia kolmea suojataan samalla tarkkuudella, koska sillä tavalla luettelot yleensä toimivat. Sana rinnastaa ja rinnastettu sana saa saman painon.

Saman pykälän kolmas momentti kertoo, mitä osa niistä tarkoittaa käytännössä.

Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Tässä on kaikki, mitä oikeudelta odotetaan. On kielto, joka sanoo mitä ei saa tehdä. On kynnys, jonka yli ei pääse ilman laissa säädettyä perustetta. On nimetty taho, joka päättää ja se taho on tuomioistuin. On myös reitti takaisin, koska vapaudenmenetyksen laillisuuden voi saattaa tutkittavaksi. Kaikki tämä koskee koskemattomuutta ja vapautta.

Turvallisuudelle ei tule vastaavaa momenttia.

Kerran mainittu

Sana turvallisuus esiintyy perustuslaissa yksilön oikeutena täsmälleen kerran. Se on siinä ensimmäisen momentin luettelossa ja sen jälkeen siihen ei palata missään. Ei kieltoa, ei kynnystä, ei nimettyä tahoa eikä reittiä takaisin.

Sana itse kyllä palaa, mutta toisessa asemassa. Viestin salaisuutta koskevassa 10 §:ssä se esiintyy kolmesti.

Lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä, turvallisuustarkastuksessa ja vapaudenmenetyksen aikana sekä tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta taikka sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta.

Sama sana ja tällä kertaa sillä on tarkka sanamuoto, rajattu ala ja luettelo tilanteista, joissa se pätee. Ero on siinä, mitä sana kussakin kohdassa tekee. Ensimmäisessä kohdassa turvallisuus on jotakin, joka ihmiselle kuuluu. Jälkimmäisessä se on peruste, jolla ihmiseltä otetaan jotakin pois.

Vain jälkimmäiselle on kirjoitettu mekanismi.

Mitä sillä tarkoitettiin

Tässä kohdassa olisi houkuttelevaa päätellä, että turvallisuus jäi luetteloon vahingossa ja on kaunis sana, joka lisättiin virkkeen loppuun ja unohdettiin siihen.

Lain esityöt kertovat toisin.

Perusoikeusuudistuksen valmistelussa vuonna 1993 hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa selitettiin, miksi turvallisuus otettiin mukaan ja mitä sen mukaanotto tarkoittaa.

Turvallisuuden nimenomainen mainitseminen korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta, olivatpa niiden tekijät julkisen vallan käyttäjiä tai yksityisiä tahoja. Säännös edellyttää toimia myös rikosten uhrien oikeuksien turvaamiseksi ja aseman parantamiseksi.

Lause on selvä ja se on vahva. Turvallisuus ei ollut koriste. Sillä tarkoitettiin nimenomaan sitä, että julkisella vallalla on velvollisuus toimia, ei pelkkä velvollisuus pidättäytyä. Perusteluissa puhutaan positiivisista toimintavelvoitteista, mikä on juuri se kohta, jossa oikeus lakkaa olemasta pelkkä lupaus olla häiritsemättä ja muuttuu velvollisuudeksi tehdä jotakin. Suojattavia ovat yhteiskunnan jäsenet, uhkana ovat rikokset ja muut oikeudenvastaiset teot, eikä sillä ole väliä, tuleeko uhka viranomaiselta vai naapurilta. Loppuun on vielä kirjattu erikseen uhrin asema.

Tarkoitus siis kirjoitettiin auki ja se kirjoitettiin auki 33 vuotta sitten.

Siitä huolimatta pykälään ei tullut yhtään lausetta, joka kertoisi kenen työ tämä on.

Yksi virke ilman osoitetta

Sille velvollisuudelle on toki oma pykälänsä. Perustuslain 22 § on koko perusoikeusluvun tiivistys ja se on yhden virkkeen mittainen.

Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Virke on kaunis ja sen sisältö on kiistaton. Velvollisuus on olemassa. Se on kirjoitettu käskymuotoon, se koskee kaikkia perusoikeuksia, eikä siinä ole ehtoja eikä varauksia.

Siinä ei myöskään ole ketään.

Julkinen valta ei ole virasto eikä virkamies. Se on kokoava käsite, joka kattaa valtion, hyvinvointialueet, kunnat ja jokaisen, joka käyttää julkista valtaa. Velvollisuus, joka osoitetaan kaikille, on samalla osoitettu sille, jonka kohdalla se on jonkun toisen tehtävä. Virkkeessä ei ole määräaikaa, koska ei ole hetkeä, jolloin velvollisuus alkaa. Siinä ei ole menettelyä, koska ei ole tekoa, jota vaadittaisiin. Siitä ei myöskään seuraa yksilölle mitään sellaista, jota hän voisi vaatia jonkun tekevän tänään.

Vertailukohta löytyy kolme pykälää aiemmin. Sosiaaliturvaa koskevassa 19 §:ssä on rakenteeltaan sama velvollisuus, mutta siihen on kirjoitettu keskelle pieni lauseke.

Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.

Lauseke sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään näyttää tekniseltä ja se on ratkaiseva. Se sanoo ääneen, ettei perustuslaki hoida tätä loppuun vaan siirtää sisällön tavalliselle laille. Lausekkeen ollessa paikallaan lukija tietää mistä jatkaa. Sen puuttuessa lukija olettaa, että pykälä kantaa itse.

Se hetki, josta suoja alkaa

Tavallinen laki tunnistaa suojan hyvin. Se on kirjoitettu moneen kohtaan huolellisesti ja jokaisessa niistä toistuu sama rakenne.

Lähestymiskielto on niistä tunnetuin. Se on olemassa juuri sitä tilannetta varten, jossa ihminen tarvitsee suojaa toiselta ihmiseltä ja laki kertoo heti alussa miten se pannaan vireille.

Lähestymiskiellon määräämistä voi pyytää itsensä uhatuksi tai häirityksi tunteva henkilö taikka syyttäjä-, poliisi- tai sosiaaliviranomainen.

Verbi on pyytää. Pyytäjien joukko on onneksi laaja, koska siihen kuuluvat uhrin lisäksi syyttäjä, poliisi ja sosiaaliviranomainen, joten suojaa voi hakea myös joku muu kuin se, joka pelkää. Rakenne pysyy silti samana. Ennen pyyntöä asiaa ei ole olemassa.

Sosiaalihuoltolaissa sama kaava on kirjoitettu toisin päin. Siellä on velvollisuus, mutta se on sidottu siihen, mitä ihminen sattuu tehtävässään huomaamaan. Terveydenhuollon ammattilaisen, opettajan, poliisin ja pitkän luettelon muita on toimittava, jos he ovat tehtävässään saaneet tietää henkilöstä, jonka sosiaalihuollon tarve on ilmeinen. Kaikille muille sama asia on muotoiltu oikeudeksi.

Myös muu kuin 1 momentissa tarkoitettu henkilö voi tehdä ilmoituksen häntä koskevien salassapitosäännösten estämättä.

Voi tehdä, ei ole velvollinen tekemään. Lastensuojelulain 25 § rakentuu täsmälleen samoin ja sen ammattiluettelo on vielä pitempi.

Kaava toistuu jokaisessa. Joku pyytää tai joku on tehtävässään saanut tietää ja vasta sen jälkeen suoja herää. Yleistä säännöstä, joka velvoittaisi viranomaisen etsimään suojan tarpeessa olevia ennen kuin kukaan on ilmoittanut heistä, ei ole.

Kyse on rakenteesta ja rakenteella on hintansa. Suoja on tehty vastaamaan, ei etsimään. Se toimii täsmällisesti sen jälkeen, kun joku on huomannut. Sitä ennen se on kokonaan hiljaa.

Yksi kohta, jossa laki toimii itse

Yksi poikkeus on olemassa ja se ansaitsee tulla sanotuksi tarkasti, koska se on juuri se kohta, jossa väite menisi muuten liian pitkälle.

Lähestymiskiellon 11 §:ään lisättiin vuonna 2023 momentti, joka kääntää asetelman.

Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on määrättävä väliaikainen lähestymiskielto omasta aloitteestaan, jos hengen tai terveyden vaarassa olevan henkilön suojan tarpeen ilmeisyys edellyttää kiellon välitöntä antamista.

On määrättävä omasta aloitteestaan. Ei harkittava eikä voitava, vaan on. Tässä yhdessä kohdassa laki tekee juuri sen, mitä perustelut lupasivat 1993 ja se tekee sen ilman että kukaan pyytää.

Momentin ehdot kertovat kuitenkin, mihin kohtaan aikajanaa velvollisuus on asetettu. Vaaran on koskettava henkeä tai terveyttä, suojan tarpeen on oltava ilmeinen ja kiellon on oltava välttämätön välittömästi. Velvollisuus alkaa siis siitä hetkestä, jossa tilanne on jo kärjistynyt niin pitkälle, että se näkyy ulospäin.

Kaikki se aika, joka kuluu ennen tuota hetkeä, on edelleen sen varassa, että joku huomaa ja joku pyytää.

Mitä tästä ei seuraa

Aihe houkuttelee liioittelemaan ja liioittelu tekisi koko havainnosta hyödyttömän. Siksi kaksi asiaa on sanottava suoraan.

Väkivalta ei ole yksityisasia, jota selvitetään vain uhrin vaatimuksesta. Pahoinpitely ja törkeä pahoinpitely ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia ja syyttäjä nostaa niistä syytteen riippumatta siitä, mitä uhri vaatii. Asianomistajan ilmoitusta tarvitaan enää lievässä pahoinpitelyssä sekä vammantuottamuksessa. Lievässäkin poikkeukset kääntävät asian viralliseksi, kun uhri on alle 18-vuotias, tekijälle läheinen tai kohteena työtehtäviensä vuoksi. Tämä on ollut voimassa vuodesta 2011.

Toiseksi ei voi sanoa, ettei perustuslain 22 § tuottaisi mitään. Se tuottaa velvollisuuden ja se velvollisuus on todellinen. Kysymys koskee sitä, kenelle se on osoitettu ja mistä hetkestä se alkaa.

Kenen kohdalle se ei ole kirjattu

Rakenteessa ei kokonaisena katsottuna näy ketään, joka olisi tehnyt väärin.

Lainsäätäjä kirjoitti tarkoituksen auki ja kirjoitti sen hyvin. Virkamies toimii silloin, kun laki hänet siihen velvoittaa. Hän toimii nopeasti, kun vaara on ilmeinen. Ammattilainen ilmoittaa, kun hän on tehtävässään saanut tietää. Jokainen tekee sen, mikä hänen kohdalleen on kirjattu.

Se osa, jota ei ole kirjattu kenenkään kohdalle, on aika ennen ilmoitusta. Se on hiljainen jakso, jossa ihminen tietää olevansa vaarassa mutta jossa mikään järjestelmä ei vielä tiedä hänestä. Sinä aikana suoja on olemassa oikeutena ja poissa käytännössä ja poissaolo ei johdu siitä, että joku olisi kieltäytynyt. Se johtuu siitä, ettei kenenkään työksi ole kirjattu sen ajan tunnistamista.

Tämä on sama asetelma, joka toistuu aina kun oikeus kirjoitetaan ilman sitä, joka panee sen liikkeelle. Oikeus tiedonsaantiin on olemassa ja se herää pyynnöstä. Velvollisuus luovuttaa ylijäämäruoka on olemassa, eikä yhdessäkään ketjun nivelessä ole velvollisuutta punnita erää. Kelpoisuusehto ministerille on olemassa, eikä kukaan ole velvollinen tarkistamaan sitä. Joka kerta puuttuu sama asia ja se on nimi, jonka kohdalle työ olisi kirjattu.

Aukko ei siis synny säännön rikkomisesta. Se syntyy siitä, ettei sääntöä ole osoitettu kenellekään.

Se mikä jää

Tarkoitus on tallella. Se on luettavissa, se on julkinen ja se sanoo mitä sillä haluttiin. Julkisen vallan on suojattava ihmisiä rikoksilta ja parannettava uhrin asemaa ja tämä kirjoitettiin ylös aikana, jolloin sitä pidettiin itsestään selvänä.

Mikään siinä ei ole vanhentunut. Kirjoittamatta jäi vain se rivi, joka olisi sanonut kuka ja milloin.

Se on korjattavissa, koska sen laatuinen puute korjataan lauseella. Lauseita kirjoittavat ihmiset ja ihminen, joka on kirjoittanut yhden lauseen, voi kirjoittaa toisen. Sitä ennen kannattaa nähdä asetelma sellaisena kuin se on, koska aukkoa ei voi täyttää ennen kuin se on nimetty.

Ihmisen arvo ei kuitenkaan ole rakenteen varassa. Se, että jonkun suojaa ei ole kirjattu kenenkään velvollisuudeksi, ei tee hänestä vähemmän suojan arvoista. Se tekee näkyväksi vain sen, kuinka paljon jää sen varaan, että joku sattuu huomaamaan ja päättää olla kääntämättä katsettaan pois.

Sillä ihmisellä on nimi ja hän on yleensä lähellä.