Kirjattu ei ole sama kuin todettu
Kirje tulee postissa. Siinä lukee, että asiassa ei ole syytä epäillä rikosta eikä esitutkintaa toimiteta. Perusteluna on lausunto, jonka on antanut ammattilainen. Lausunnossa sanotaan, ettei poikkeavia löydöksiä ole ollut. Vastaanottajalla on pöydällään toinen paperi samasta paikasta, jossa sama ammattilainen pitää löydöstä huolestuttavana ja määrää lisänäytteitä. Näytteet on otettu. Niitä ei ole tutkittu. Sen jälkeen tulee kirje.
Tilanne on yleisempi kuin sen kokija uskoo. Se toistuu huoltoriidoissa, lastensuojelussa, terveydenhuollon valituksissa ja rikosilmoituksissa, joissa ilmoittaja on itse osapuoli. Yhteinen rakenne on aina sama: jokin, mitä joku on kertonut, on kirjattu viranomaisen asiakirjaan. Seuraava lukija pitää kirjattua todettuna. Se, joka saa tuon kirjeen, tarvitsee kolme asiaa: mitä laki oikeasti sanoo, mihin sen sanamuotoihin voi nojata ja miten asia esitetään niin, että viranomaisen on vastattava siihen eikä ohitettava sitä.
Kaksi lausetta, jotka näyttävät samalta
Asiakirjassa voi lukea kahdella tavalla. Ensimmäinen on: henkilö kertoo, että jotakin tapahtui. Toinen on: on selvitetty, että jotakin tapahtui. Ensimmäinen on tieto kertomuksesta. Toinen on johtopäätös. Hyvin kirjoitettu asiakirja pitää ne erillään. Huonosti kirjoitettu sulauttaa ne. Seuraava viranomainen lukee vain toisen.
Siitä syntyy ketju. Henkilö kertoo asian sosiaalityöntekijälle, joka kirjaa sen. Lääkäri lukee kirjauksen ja mainitsee sen lausunnossaan. Poliisi lukee lausunnon. Käräjäoikeus saa olosuhdeselvityksen, jossa sama asia on jo kolmannen kerran. Neljä asiakirjaa näyttää neljältä lähteeltä. Todellisuudessa ne ovat yksi lähde ja kolme kopiota. Asiakirjojen lukumäärä ei kerro väitteen totuudesta mitään, ennen kuin ketju on purettu takaisin ensimmäiseen kirjaukseen ja kysytty, kuka sen sanoi ja mihin hän nojasi.
Yksi ainoa todistaja älköön olko pätevä ketään vastaan, olkoonpa mikä pahateko tai rikkomus, mikä synti tahansa, jonka joku tekee. Kahden tai kolmen todistajan sanalla on asia vahva.
5. Mooseksen kirja 19:15
Kolme kopiota yhdestä kertomuksesta on yhä yksi todistaja.
Mitä laki sanoo ennen esitutkintaa
Poliisin päätöksissä käytetään sanaa esiselvitys. Esitutkintalaissa sitä sanaa ei ole, eikä sitä ole lain esitöissäkään. Laki sanoo asian toisin. Sen sanamuoto on asianosaisen kannalta vahvempi kuin päätöksen. Esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, "kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty". Kynnys on syytä epäillä. Se ei tarkoita, että rikos olisi todistettu, eikä ilmoittajan tarvitse todistaa sitä itse.
Sama pykälä sallii, että ennen esitutkinnan aloittamista viranomainen "tarvittaessa" selvittää rikosepäilyyn liittyvät seikat, "erityisesti siten, että ketään ei aiheettomasti aseteta rikoksesta epäillyn asemaan". Tähän lauseeseen päätökset nojaavat. Sen perässä on toinen lause, jota päätökset harvemmin lainaavat: "Esitutkinnan aloittamista edeltäviin toimenpiteisiin sovelletaan soveltuvin osin tämän lain säännöksiä." Lain säännöksiin kuuluu 4 luvun 1 §, tasapuolisuusperiaate: "Esitutkinnassa on selvitettävä ja otettava huomioon sekä rikoksesta epäiltyä vastaan että hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet." Se koskee siis myös vaihetta, jossa päätetään, aloitetaanko esitutkinta lainkaan. Selvitys, joka nojaa yhteen lausuntoon ja jättää sen kanssa ristiriitaisen laboratoriotuloksen arvioimatta, ei ole tasapuolinen siinä merkityksessä, jonka laki sanalle antaa.
Kolmas kohta on päätös itse. Lain 11 luvun 1 §:n mukaan esitutkinnan toimittamatta jättämisestä "on tehtävä kirjallinen päätös". Päätöksestä on ilmettävä muun muassa "päätöksen perustelut asian laadun ja laajuuden edellyttämällä tavalla sekä sovelletut säännökset". Perustelu, joka ei mainitse asiakirjaa, jonka viranomainen itse hankki, ei täytä tätä laajuuden vaatimusta. Se on kysymys, jonka voi esittää.
Yksi asia kannattaa tietää ennen kuin kirjoittaa. Hallintolaki, joka velvoittaa viranomaista selvittämään asian riittävästi, ei koske esitutkintaa. Sen 4 § sanoo sen suoraan: "Tätä lakia ei sovelleta lainkäyttöön, esitutkintaan, poliisitutkintaan eikä ulosottoon." Poliisille kirjoitettu pyyntö, joka nojaa hallintolakiin, on helppo sivuuttaa. Sama pyyntö esitutkintalain omalla sanamuodolla ei ole.
Neljä kysymystä tutkinnanjohtajalle
Pyyntö esitutkintakynnyksen uudelleenarvioinnista kannattaa rakentaa neljän kysymyksen varaan, jotta vastaus ei voi olla yleinen.
Ensimmäinen: mitä päätöksessä on katsottu. Päätöksen keskeinen perustelu lainataan sanatarkasti. Toinen: mikä aineisto on sen kanssa ristiriidassa. Tutkimustulos, sähköposti, hoitokertomus, virka-apupyyntö, jokainen päivämäärällä ja liitteenä. Kolmas: onko tämä aineisto arvioitu. Tutkinnanjohtajaa pyydetään ottamaan siihen nimenomaisesti kantaa, jos päätöksestä ei ilmene arviota. Neljäs: miksi aineisto vaikuttaa kynnyksen arviointiin. Tähän ei tarvitse väittää kenenkään syyllisyyttä. Riittää selittää, miksi aineisto yhdessä muun kanssa muodostaa syyn epäillä.
Pyynnön päätteeksi pyydetään kirjallista ja perusteltua ratkaisua. Se sana, perusteltu, tulee laista. Näytteestä, joka hankittiin epäillyn altistumisen selvittämiseksi ja jätettiin tutkimatta, voi kysyä viisi asiaa: kuka päätti, milloin, millä perusteella, onko näyte yhä olemassa ja miten tutkimatta jäänyt näyte otettiin huomioon, kun kynnyksen arvioitiin jäävän ylittymättä.
Pyyntö menee ensin tutkinnanjohtajalle. Sen rinnalla on kolme muuta ovea. Syyttäjä voi määrätä esitutkinnan: esitutkintalain 5 luvun 2 §:n mukaan "esitutkintaviranomaisen on syyttäjän pyynnöstä toimitettava esitutkinta tai suoritettava esitutkintatoimenpide". Laki ei anna asianosaiselle oikeutta vaatia syyttäjää pyytämään, mutta saman pyynnön voi lähettää syyttäjälle tiedoksi. Poliisin menettelystä voi tehdä hallintokantelun valvovalle viranomaiselle hallintolain 53 a §:n nojalla. Kantelun tekijän "tulee esittää käsityksensä siitä, millä perusteilla tämä pitää menettelyä virheellisenä". Eduskunnan oikeusasiamiehelle voi kannella "jokainen, joka katsoo valvottavan tehtäväänsä hoitaessaan menetelleen lainvastaisesti tai jättäneen täyttämättä velvollisuutensa". Kantelu ei muuta päätöstä. Se tuottaa ulkopuolisen arvion siitä, oliko menettely lain mukainen. Sen arvion voi liittää seuraavaan pyyntöön.
Aineiston saa pyytää. Julkisuuslain 11 §:n mukaan asianosaisella on oikeus saada tieto "muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn". Esitutkinnan asiakirjoissa on rajoitus, kunnes tutkinta on päättynyt. Päätös toimittamatta jättämisestä päättää tutkinnan.
Yksinkertainen uskoo joka sanan, mutta mielevä ottaa askeleistansa vaarin.
Sananlaskut 14:15
Sama väite käräjäoikeudessa
Lapsen huoltoa koskevassa asiassa tuomioistuin hankkii tarvittaessa olosuhdeselvityksen hyvinvointialueelta. Selvitys on aineistoa, ei ratkaisu. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta sanoo 16 §:ssä, että "jos tuomioistuin katsoo, että hyvinvointialueen antama selvitys on puutteellinen, tai jos asiaa käsiteltäessä on tullut esiin uusia seikkoja, joiden johdosta lisäselvitys on tarpeen, tuomioistuin voi pyytää aikaisemman selvityksen täydentämistä tai muuta selvitystä". Saman lain 16 a §:n mukaan tuomioistuimen on kutsuttava selvityksen tekijä kuultavaksi suullisesti, jos "asiaan osallinen sitä pyytää eikä kuuleminen ole selvästi tarpeetonta".
Nämä kaksi pykälää ovat asianosaisen työkalut. Kuuleminen tekee mahdolliseksi kysyä, mistä tieto on saatu, oliko se selvittäjän oma havainto vai toisen kertomus, miten sen paikkansapitävyys tarkistettiin ja mihin johtopäätös perustuu. Diagnoosi, lääkärin arvio, lääkärin yksityinen käsitys, toisen henkilön lääkärille kertoma tieto ja ehdollinen väite mahdollisesta sairaudesta ovat viisi eri asiaa. Ammattinimike ei muuta neljää viimeistä ensimmäiseksi.
Käräjäoikeudelle toimitetaan kirjallinen lausuma asian diaarinumerolla. Jokainen riitautettu kohta esitetään samassa muodossa: väite sanatarkasti, alkuperäinen lähde, selvittäjän oma havainto vai ei, väitteen kanssa ristiriidassa oleva aineisto, ristiriidan merkitys ja pyyntö. Pyyntö voi olla, että tietoa ei käsitellä todettuna tosiseikkana ennen sen alkuperän selvittämistä, että selvitystä täydennetään 16 §:n nojalla tai että selvittäjät kutsutaan kuultaviksi 16 a §:n nojalla. Tämä on vahvempaa kuin yleinen väite siitä, että selvitys on valheellinen, koska se antaa tuomioistuimelle jotakin tarkistettavaa.
Erehdys ja tahallisuus ovat eri asioita
Viranomainen, joka on saanut väärän tiedon ja pitänyt sitä vilpittömästi oikeana, on erehtynyt. Viranomainen, jolla on ollut käytössään ristiriitainen aineisto eikä ole arvioinut sitä, on selvittänyt asian puutteellisesti. Henkilö, joka tietää tiedon vääräksi ja antaa sen silti, on eri kysymys. Se kuuluu rikosprosessiin.
Rikoslain 15 luvun 6 § sanoo väärästä ilmiannosta: "Joka antaa esitutkinta- tai muulle viranomaiselle taikka tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu pidätetään, vangitaan tai joutuu muun pakkokeinon kohteeksi tai joutuu syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen virheellisin perustein, on tuomittava väärästä ilmiannosta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi." Tunnusmerkistö on täsmällinen: tiedon on oltava väärä, se on annettu viranomaiselle, siitä on syntynyt vaara rikosoikeudellisesta seuraamuksesta ja tekijän on toimittava tahallaan. Huoltajuuden menettäminen tai tahdosta riippumaton hoito eivät ole rikosoikeudellisia seuraamuksia. Sama väärä tieto voi silti täyttää pykälän, jos se on annettu myös poliisille ja siitä on syntynyt vaara syytteestä. Saman lain 7 § koskee todistusaineiston vääristelemistä ja ulottuu myös siihen, joka "antaa perättömäksi tai vääristellyksi tietämänsä todisteen käytettäväksi tai itse käyttää sitä harhauttavalla tavalla tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa".
Näitä ei pidä väittää täyttyneiksi ennen kuin ketju on rakennettu. Rikosoikeudellinen arvio kuuluu esitutkintaviranomaiselle, syyttäjälle ja tuomioistuimelle. Asianosaisen tehtävä on toinen: näyttää alkuperäisillä asiakirjoilla, kuka sai minkä tiedon milloin, mitä hän sen jälkeen sanoi ja mitä hänellä oli silloin käytettävissään. Taulukko, jossa on päivä, tapahtuma, alkuperäinen lähde, objektiivinen todiste, myöhempi väite, ristiriita ja kenellä tieto oli, erottaa kaksi tilannetta toisistaan: sen, ettei vastakkaisesta todisteesta tiedetty sekä sen, että se oli pöydällä.
Älä taistele kertomusta vastaan kertomuksella
Ihminen, joka kokee järjestelmän joutuneen väärän tiedon varaan, haluaa kertoa koko tapahtumaketjun mahdollisimman perusteellisesti. Se on ymmärrettävää ja usein tehotonta. Vastapuolen kertomus on jo asiakirjassa. Kaksi kertomusta vastakkain ratkaistaan uskottavuudella. Uskottavuus on juuri se, mitä asiakirjaketju on jo syönyt.
Tehokkaampi tapa on päinvastainen. Väite yksilöidään. Lähde yksilöidään. Vastanäyttö yksilöidään. Päivämäärät yksilöidään. Sen jälkeen viranomaiselta pyydetään täsmällinen ratkaisu juuri tähän ristiriitaan: miten asiakirjan A väite sovitetaan yhteen asiakirjan B kanssa, oliko B ratkaisijan käytettävissä, miten sen merkitys arvioitiin ja pitääkö asia selvittää uudelleen, jos sitä ei arvioitu. Kysymys ei ole enää siitä, kumpi kuulostaa uskottavammalta. Kysymys on siitä, onko asia ratkaistu kaiken olennaisen aineiston perusteella.
Rakenne, jossa kirjattu muuttuu todetuksi, hyödyttää sitä, joka kirjoittaa ensimmäisenä. Se hyödyttää myös viranomaista, jonka työ kevenee, kun edellinen asiakirja saa kantaa todistustaakan. Häviäjä on se, jonka pitää todistaa, ettei jotakin tapahtunut, vaikka hänellä ei ole virkaa, leimaa eikä aikaa. Kokoero on koko hallinto yhdellä puolella ja yksi ihminen paperipinon ääressä toisella. Siksi laki on kirjoittanut tasapuolisuuden ja perustelun velvollisuudeksi eikä toivomukseksi. Ne ovat ainoat kaksi asiaa, jotka pienempi voi vaatia isommalta. Molemmat ovat pykälissä.
"Tuomitseeko lakimme ketään, ennenkuin häntä on kuulusteltu ja saatu tietää, mitä hän on tehnyt?"
Johannes 7:51