Peilikatse: Miten lapsen maailmankuva todella muotoutuu?

Aamuisen kiireen keskellä äiti ja isä pysähtyvät hetkeksi eteisen peilin eteen. He eivät huomaa pientä tyttöä ja poikaa, jotka seuraavat vierestä, miten otsa kurtistuu ja huokaus karkaa huulilta. Tässä hiljaisessa hetkessä tapahtuu jotain syvällistä – lapsi oppii, millainen katse maailmalla on. Ei sanojen, vaan läsnäolon kautta välittyy viesti siitä, miten itseä tulisi katsoa.

Tämä on yksi lapsuuden syvimmistä salaisuuksista: me opimme rakastamaan tai vieroksumaan itseämme sen mukaan, miten näemme läheistemme kohtelevan omaa peilikuvaansa. Kuin puutarhurit, jotka tietämättään kylvävät siemeniä lapsen sydämeen, vanhemmat välittävät asenteita, jotka juurtuvat syvälle ja versovat läpi elämän.

Neurotiede on paljastanut, miten lapsen aivot sisältävät peilineuroneja. Pieniä ihmeitä, jotka saavat meidät tuntemaan toisen kokemuksen omanamme¹. Ne ovat kuin näkymättömiä siltoja sydämestä sydämeen. Äidin hymyillessä lempeästi peilikuvalleen, lapsen sisällä syttyy sama lämmin hyväksyntä. Isän turhautuessa ulkonäköönsä, lapsi tuntee saman jännitteen kehossaan, vaikkei ymmärrä miksi.

Mutta mitä tapahtuu, kun peili heijastaa vain tyhjyyttä? Yhä useampi lapsi kasvaa vanhemman rinnalla, joka on läsnä ruumiillisesti mutta poissa hengessä. Puhelimen sinertävä valo kilpailee lapsen katseen kanssa, työstressi luo näkymättömän muurin, ja kiire vie sen ajan, joka voisi olla yhteistä. Lapsen peilineuronit odottavat jotain heijastettavaa, mutta kohtaavat vain hiljaisuutta.

Tämä hiljaisuus opettaa omaa karua opetustaan. Lapsi alkaa uskoa olevansa näkymätön, ei tarpeeksi tärkeä pysäyttämään aikuisen kiireen. Hän alkaa kehittää tapoja tulla nähdyksi: ehkä olemalla erityisen kiltti, ehkä aiheuttamalla harmia, ehkä vetäytymällä omaan maailmaansa. Jokainen näistä on rakkauden nälän ilmaus, yritys täyttää se mitä puuttuu.

Toinen moderni ilmiö on vanhempi, joka pelkää omaa vanhemmuuttaan. Halutessaan olla lapsen ystävä auktoriteetin sijaan, hän luopuu Jumalan antamasta tehtävästään olla turvallinen raja ja suunta². Tämä näennäinen lempeys kätkee alleen syvempää epävarmuutta. Lapsi, joka kaipaa rajoja kuin kasvi tukikeppejä, jää kasvamaan ilman rakkauden antamaa rakennetta.

"Kunnioita isääsi ja äitiäsi" (2. Moos. 20:12). Tämä käsky tulee mahdottomaksi, kun vanhempi ei uskalla olla kunnioitettava. Lapsi jää hengellisesti kodittomaksi, etsimään auktoriteettia maailmasta, joka tarjoaa monia vääriä opettajia.

Paholaisen vanhin valhe kuiskaa yhä: "Onko Jumala todella sanonut...?" (1. Moos. 3:1). Tämä epäilyksen siemen kylvetään lapsen sydämeen hienovaraisesti. Se tulee niissä hetkissä, kun maailman katse sanoo: "Et ole tarpeeksi." Ei tarpeeksi kaunis, viisas, lahjakas, rakastettava. Lapsi alkaa uskoa, että hänen täytyy ansaita paikkansa maailmassa.

Mutta on toinenkin katse. Kun Jeesus sanoi: "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta" (Matt. 19:14), Hän paljasti totuuden lapsen arvosta. Jeesuksen silmissä jokainen lapsi on jo täydellinen: ei suoritustensa, vaan olemuksensa vuoksi.

Kuvittele hetki, jolloin lapsi tuntee tämän katseen. Se on kuin aurinko, joka sulattaa talven jäät. Kaikki naamiot, kaikki yritykset olla jotain muuta kuin on, käyvät tarpeettomiksi. Lapsi saa olla, yksinkertaisesti, kauniisti, aidosti olla. Tässä katseessa ei ole tuomiota, vain ääretöntä hellyyttä. Se sanoo: "Näen sinut. Tunnen sinut. Rakastan sinua juuri tällaisena."

Tämä muuttaa kaiken. Lapsen aivoissa tapahtuu ihme, stressihormonit väistyvät, rauha laskeutuu hermostoon, ja sisäinen ääni alkaa puhua lempeämmin³. Sen äänen tilalle, joka ennen toisti "et riitä", tulee uusi ääni, joka kuiskaa: "olet rakastettu". "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia" (Room. 8:16).

Voidaksemme antaa tämän katseen lapsillemme, meidän on ensin vastaanotettava se itse. Tämä on matka, joka vaatii rohkeutta. Rohkeutta kohdata omat haavoittuneet kohdat, rohkeutta uskoa Jumalan totuus itsestämme. Se alkaa pienistä hetkistä. Ehkä tänä aamuna, kun katsot itseäsi peilissä, voisit pysähtyä. Hengittää. Muistaa, että olet Jumalan käsityötä, "luotu Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten" (Ef. 2:10).

Lapset ympärillämme odottavat. He kaipaavat aikuisia, jotka ovat tehneet rauhan itsensä kanssa. Ei täydellisiä, vaan aitoja. Aikuisia, jotka osaavat sanoa: "Minäkin kamppailin tämän kanssa, mutta Jumalan rakkaus kantaa." Aikuisia, joiden silmistä loistaa se rauha, joka tulee tietämisestä: olen rakastettu sellaisena kuin jollaiseksi synnyin.

Tämä on sukupolvien siunauksen salaisuus. Kun yksikin aikuinen oppii katsomaan itseään Jumalan silmin, se vaikutus leviää ihmisestä toiseen. Lapsi, joka kasvaa tämän katseen alla, kantaa sitä mukanaan kouluun, ystävyyssuhteisiin, aikuisuuteen. Hän oppii antamaan toisille sen katseen, jonka on itse saanut: armon ja rakkauden, joka ei vaadi suorituksia.

Millaisen perinnön haluamme jättää? Sen määrää pitkälti se, miten kohtelemme itseämme heidän nähtensä. Jokainen lempeä sana, jonka sanomme itsellemme, jokainen anteeksianto, jonka suo omille virheille, jokainen kiitollinen hymy peilikuvalle, ne kaikki ovat lahjoja, jotka annamme eteenpäin.

Matka alkaa tästä hetkestä. Pienestä päätöksestä uskoa, että olemme Jumalan silmissä kauniita ja arvokkaita. Että lapsemme ansaitsevat nähdä aikuisen, joka on tehnyt rauhan itsensä kanssa – ei siksi, että olisi täydellinen, vaan siksi, että on rakastettu.

Tämä on kutsu meille kaikille: oppia katsomaan ensin itseämme, sitten lapsiamme, Jeesuksen rakkaudentäyteisillä silmillä. Sillä tässä katseessa mikään pimeys ei voi kestää, vaan kaikki muuttuu valoksi.

Lähteet:

1. Rizzolatti, G. & Craighero, L. (2004). The mirror-neuron system. Annual Review of Neuroscience, 27, 169-192.

2. Baumrind, D. (1991). The influence of parenting style on adolescent competence and substance use. Journal of Early Adolescence, 11(1), 56-95.

3. Siegel, D. J. (2012). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are. Guilford Press. s. 284-301.