Näkemisen rajat ja kuulemisen vapaus
Kuva, joka jähmettyy
Jos Jumala olisi näkyvä, ihmismieli tekisi ensimmäisen luonnollisen liikkeensä: rajaisi. Silmä ei voi katsoa ääretöntä, joten se kehystää. Se ottaa kokonaisuudesta sen osan, jonka se kykenee käsittelemään ja sanoo: "Tämä on Jumala."
Tässä syntyy kuva. Ei vielä pahassa mielessä, vaan väistämättömänä seurauksena siitä, miten ihmisen havaintokyky toimii. Silmä rajaa. Mieli tulkitsee. Muisti tallentaa. Nyt Jumalasta on tullut jotain, minkä ihminen voi "pitää hallussaan", kantaa mielessään ja palauttaa mieleen haluamallaan tavalla. Tämä on jo etääntymisen alku. Elävästä on tullut tallennettu. Läsnäolevasta on tullut muisteltu.
Kuva alkaa elää omaa elämäänsä. Se ei enää muutu, vaikka Jumala itse olisi elävä ja liikkuva. Ihminen palaa kuvan äärelle yhä uudelleen, mutta kuva on pysähtynyt. Se on jähmettynyt hetki, ihmisen oma rajaus ikuistettuna.
Käänne, jota ei huomaa
Tässä kohtaa tapahtuu hienovarainen mutta ratkaiseva käänne; ihminen alkaa palvoa kuvaa Jumalan sijaan. Ei tietoisesti, vaan siksi että kuva on helpompi. Se ei yllätä. Se ei haasta. Se ei sano mitään uutta. Se on turvallinen, hallittava ja ennustettava. Näkyvä jumala, joka tottelee kantajaansa. Elävä Jumala on pelottava, sillä Hän on vapaa. Kuva on lohdullinen, sillä se on vangittu.
Riittävän kauan omaa kuvaansa palvonut ihminen alkaa huomata, että kuva muistuttaa yhä enemmän palvojaansa. Ihminen projisoi kuvaan omat toiveensa, pelkonsa, arvonsa ja ennakkoluulonsa. "Jumala haluaa sitä mitä minäkin haluan." "Jumala vihaa sitä mitä minäkin vihaan." "Jumala on minun puolellani."
Kuva on nyt peili. Ihminen kumartuu sen eteen, mutta näkee vain itsensä. Hän kutsuu sitä rukoukseksi, mutta se on monologia. Hän kutsuu sitä uskoksi, mutta se on itsensä vahvistamista.
Tämä on epäjumalanpalvonnan syvin muoto, ei pronssinen patsas temppelissä, vaan oma minuus korotettuna pyhäksi. Se on niin hienovaraista, ettei ihminen itse sitä huomaa. Hän luulee palvovansa Jumalaa vilpittömästi samalla kun hän palvoo omaa käsitystään Jumalasta.
Silmä ottaa, korva vastaanottaa
Katsominen on aktiivinen teko, jossa katsoja päättää mihin katsoo, miten rajaa ja mitä tulkitsee. Kuunteleminen on toisenlainen teko. Siinä ihminen asettuu alttiiksi. Hän ei hallitse sitä mitä kuulee. Hän voi sulkea silmänsä, mutta korvat pysyvät auki. Kuunteleminen vaatii haavoittuvuutta, jota katsominen ei vaadi. Siksi usko tulee kuulemisesta (Room. 10:17). Ei näkemisestä. Sillä kuuleminen murtaa sen hallinnan illuusion, jonka katsominen rakentaa.
Sana, joka elää
Puhuessaan Jumala ei anna kuvaa itsestään. Hän antaa sanan. Sana ei ole rajattavissa samalla tavalla kuin kuva. Sana elää, liikkuu, muuttaa merkitystään kontekstissa ja resonoi eri tavalla eri hetkissä. Sama jae Raamatussa voi puhutella ihmistä täysin eri tavalla kahdenkymmenen vuoden välein, sillä sana on elävä (Hepr. 4:12).
Kuvan voi ripustaa seinälle. Sanaa ei voi.
Sanat kantavat sielua
Puhuessaan toiselle ihminen ei ainoastaan siirrä informaatiota. Hän paljastaa jotain siitä, mitä hän on. Sanat kantavat mukanaan lähettäjänsä olemusta, ei vain hänen ajatuksiaan. Siksi samat sanat eri ihmisen suusta tuntuvat erilaisilta. Siksi tunnistamme eron vilpittömän ja teeskentelevän puheen välillä, vaikka sanat olisivat identtiset.
Jeesus sanoi: "Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu" (Matt. 12:34). Sanat eivät ole erillisiä sielusta. Ne ovat sielun vuoto, se kohta jossa sisäinen tulee näkyväksi, tai oikeammin kuuluvaksi.
Siksi sanoissa on aina joko totuus tai valhe. Ei pelkästään faktuaalinen totuus tai valhe, vaan eksistentiaalinen; puhuuko ihminen omasta todellisesta olemuksestaan käsin vai esittääkö hän jotain muuta? Onko sana linjassa sielun kanssa vai ristiriidassa sen kanssa?
Valhe ei siis ole vain väärä väite. Se on sielun hajoaminen, hetki jossa ihminen irrottaa sanansa totuudesta. Siksi valhe väsyttää ja tekee olon ikäväksi, kunnes pitkään jatkuessaan sydän paatuu. Totuus vapauttaa, silloinkin kun se on vaikea.
Nähdyksi tuleminen ilman silmiä
Nähdyksi tuleminen ilman silmiä on paradoksi, joka purkaa koko nykykulttuurin logiikan. Maailma sanoo, että tullaksesi nähdyksi sinun täytyy näyttää. Näyttää itsesi, saavutuksesi ja elämäsi. Tee itsestäsi kuva ja aseta se esille.
Tämä on kultaisen vasikan logiikka sovellettuna ihmiseen itseensä; tee itsestäsi näkyvä, niin sinua palvotaan. Sosiaalinen media on temppeli, jossa jokainen on sekä pappi että epäjumala.
Todellinen nähdyksi tuleminen tapahtuu toisin. Se tapahtuu kun toinen ihminen kuuntelee, ei silmillään vaan läsnäolollaan. Se tapahtuu kun joku vastaanottaa sanasi, ei arvioidakseen vaan ymmärtääkseen. Se tapahtuu kun hiljaisuus kahden ihmisen välillä ei ole tyhjyyttä vaan tilaa, johon totuus mahtuu. Tällainen näkeminen ei vaadi silmiä. Se vaatii korvia. Se vaatii sydäntä. Se vaatii rohkeutta, jossa ollaan läsnä ilman tarvetta hallita, ratkaista tai suorittaa.
Jumalan näkymättömyys ei ole puute vaan suoja. Hän suojelee meitä kuvan orjuudelta, jotta voisimme oppia tulemaan nähdyiksi tavalla, joka ei tarvitse kuvaa; sanan, hiljaisuuden ja läsnäolon kautta.
Filippuksen pyyntö
Filippus sanoi hänelle: "Herra, näytä meille Isä, niin me tyydymme."
(Joh. 14:8)
Filippus oli kulkenut Jeesuksen kanssa. Kuullut Hänen sanansa. Ollut läsnä ihmeissä. Silti hän vaatii: "Näytä, niin tyydymme." Kaikki nähty ja kuultu ei riittänyt, koska silmät huusivat kovempaa kuin korvat.
Jeesuksen vastaus on pysäyttävä. Hän ei näyttänyt mitään vaan sanoi: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän." Sinä olet jo saanut kaiken, mutta et tunnista sitä, koska etsit yhä väärällä aistilla ja vääriä asioita. Sitten Hän lisää jotain ratkaisevaa: "Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni" (Joh. 14:10). Hän ohjaa takaisin sanoihin. Ei kuvaan. Sanoihin, jotka tulevat Isältä, jotka kantavat Isän sielua, jotka ovat se yhteys jota Filippus etsii silmillään.
"Näytä, jotta tyydymme" on ihmiskunnan vanhin rukous ja vanhin ansa. Se lupaa tyydytystä, mutta tuottaa vain lisää nälkää. Jokainen kuva synnyttää tarpeen seuraavalle kuvalle. Se on loputon kierre, sillä silmä ei koskaan sano riittää.
Kuulluksi tuleminen ei synnytä lisää nälkää. Se täyttää, koska siinä ihminen saa sen mitä kuva ei voi antaa eli yhteyden. Ei kuvaa toisesta, vaan toisen läsnäolon. Äänettömyydessäkin saamme yltäkylläisesti kaiken ja enemmän. Siinä on evankeliumin julkinen salaisuus. Sen voima ja viisaus.
Jos se mitä näemme
ei vastaa sitä mitä kuulemme?
Jos kuulemme jotain,
jolle meillä ei ole kuvaa?
Toisen ihmisen kuunnellessa,
ei silmillään vaan läsnäolollaan,
kuvalla ei ole merkitystä.
Jonkun vastaanottaessa sanasi,
ei arvioidakseen vaan ymmärtääkseen,
unohdat että katsomisella voisi olla merkitystä.
Hiljaisuuden kahden ihmisen välillä
ollessa ei tyhjyyttä vaan tilaa,
johon totuus mahtuu,
on hengityksessä sama rytmi,
koodi Rakkaudesta.
"Jolla on korvat, se kuulkoon."
(Matt. 11:15)
Usko ennen näkemistä
"Jos uskoisit, niin näkisit." Ei "Jos näkisit, niin uskoisit." Maailma sanoo: näytä, niin uskon. Jeesus päinvastoin; usko, niin näet. Usko tulee ensin. Näkeminen on uskon hedelmä, ei sen edellytys. Jälleen kerran kuuleminen ennen katsomista.
Uskon löytää sieltä, missä ei yritetä nähdä uskoa vaan kuunnellaan. Sinapinsiemen ei tiedä olevansa sinapinsiemen. Se ei tiedä mitä siitä kasvaa. Se on pieni ja tietämätön omasta voimastaan. Usko on juuri sellaista. Ihminen, joka ei tiedä uskovansa tarpeeksi, mutta silti kääntyy kohti Jumalaa kuulemaan. Ei näe, mutta silti ikävöi. Tuo ikävä itsessään on jo todiste sinapinsiemenestä.
Temppeli, joka on ihminen
"Herra, minä rakastan sinun huonettasi, sinun asuinsijaasi, sitä paikkaa, jossa sinun kirkkautesi asuu."
(Ps. 26:8)
Uskon lahja asettuu meihin; Hän itse. Siksi viha ei kuule Jumalaa, itseä eikä lähimmäistä, koska se ei ole Herran vaikutusta. Kirkkaus vanhurskauttaa, jolloin Hänen vaikutus meissä paljastaa pimeyden, josta luovumme vapaaehtoisesti nähdessämme sen todelliset kasvot.
Jumalan huone on ihminen itse. Psalmi puhuu temppelistä, mutta Paavali vie sen loppuun saakka: "Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?" (1. Kor. 3:16). Kirkkaus ei asu rakennuksessa. Se asuu ihmisessä. Näkymättömästi, ei kuvana vaan läsnäolona.
Viha on kuurous. Se ei ole vain tunne, se on tila jossa kuuleminen lakkaa. Vihastunut ihminen ei kuule toista, ei itseään eikä Jumalaa. Kaikki kolme yhteyttä katkeavat samalla hetkellä, koska ne ovat lopulta sama yhteys. Siksi Jeesus rinnasti vihan murhaan (Matt. 5:21–22), ei siksi että viha olisi yhtä paha teko, vaan siksi että se tuottaa saman katkoksen. Se sulkee temppelin ovet sisältäpäin.
Kirkkaus, joka paljastaa
Kirkkaus ei pakota. Se paljastaa. Pimeys pysyy niin kauan kuin se saa esiintyä jonakin muuna; oikeutettuna vihana, terveenä itsesuojeluna tai ansaittuna katkeruutena. Se naamioituu. Kirkkauden läsnäolo riisuu tämän naamion, ei väkisin vaan yksinkertaisesti olemalla sitä mitä se on; Totuus. Valon ei tarvitse taistella pimeyttä vastaan. Se vain syttyy ja pimeys lakkaa olemasta.
Siksi luopuminen on vapaaehtoista. Ei siksi, että Jumala antaisi valinnanvapauden periaatteesta, vaan siksi että totuuden näkeminen itsessään synnyttää halun luopua. Ihminen ei luovu pimeydestä koska hänet käsketään, vaan koska hän vihdoin näkee mitä se on. Rakkauden pakottaminen ei ole rakkautta, mutta rakkaudessa kasvanut oivallus on voimakkaampi kuin mikään käsky.
Kynnys, joka riittää
"Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla; mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa."
(Ps. 84:10–11)
Tämä on kuulemisen hiljaista nöyryyttä. Maailman hylkäämisen uhkaus ei saa asettumaan sen tarjoamiin huoneisiin. Mieluummin jää taivasalle Hänen kätensä suojaamaksi kuin kiitollisuuden velkaan sokealle, joka ei halua kuulla.
Psalmi puhuu kynnyksestä. Ei sisäpuolesta, ei kunniapaikasta, vaan kynnyksestä. Alin paikka Jumalan huoneessa. Se on paikka jossa ei ole statusta, ei näkyvyyttä eikä asemaa. Vartija kynnyksellä on se, jota kukaan ei huomaa. Silti psalminkirjoittaja sanoo, että se riittää. Yksi päivä siinä paikassa on parempi kuin tuhat muualla.
Miksi? Sieltä kuulee. Sieltä kantautuu se mitä sisällä tapahtuu. Kynnyksellä seisova ei omista huonetta, mutta hän on sen äärellä. Hän on lähellä. Se riittää.
Maailma tarjoaa huoneita. Turvaa, asemaa ja kuulumista, mutta ei kuulluksi tulemista. Maailmassa kaikki on ehdollista; ole kiitollinen, ole velkaa, älä kyseenalaista. Maailman huoneisiin asettuminen maksaa kuulemiskyvyn, sillä niissä asetetaan ehdot sille mitä saa sanoa ja mistä täytyy vaieta.
Sokeus joka ei johdu kyvyttömyydestä vaan tahdosta on sellaista, joka vaatii ympärilleen hiljaisuutta, ei Jumalan hiljaisuutta vaan pakotettua hiljaisuutta. Se vaatii, että muutkin lakkaavat kuulemasta, koska Totuuden kuuleminen ympärillä on uhka sille joka on valinnut olla kuulematta. Siksi maailman huoneissa on aina sääntö olla puhumatta siitä mitä todella kuulet.
Taivasalla ei ole tuota sääntöä. Taivasalla ei ole kattoa, mutta siellä on käsi. Ei seiniä, mutta siellä on pysyvä suoja. Se on paljas, haavoittuva paikka, mutta siellä saa kuulla vapaasti ja puhua vapaasti. Kynnyksellä ja taivasalla riittää Hänen kätensä. Se ei väisty vaan kuuluu tavalla, joka on näkemistä syvempää.
Sielu, joka halajaa
"Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti."
(Ps. 84:2–3)
Hänen vaikuttaessaan ja meidän kääntyessämme kohti kuulemme sen, jonka maailman melu yritti melullaan peittää.
Sielu halajaa, ei näkemistä vaan kuulemista. Tuo sana "halajaa" on ruumiillinen, se ei ole ajatus Jumalasta vaan veto kohti Jumalaa. Sydän ja ruumis pyrkivät, ei vain mieli. Tämä on tärkeää, koska se tarkoittaa että kääntyminen ei ala päätöksestä. Se alkaa ikävästä, joka on syvemmällä kuin tahto. Jumala herättää ikävän ennen kuin ihminen ehtii päättää mitään. Maailman melu ja pinnan tuijottelu yritti peittää sen. Se ei onnistu tuhoamaan, vaan peittämään. Ikävä on ja pysyy siellä koko ajan. Melu ei poista sitä, se vaan tekee kuulemisesta vaikeampaa. Silmälle koreilu miellyttää hetken, mutta ei tyydytä.
Kääntyminen Jumalan kohti ei siis ole uuden löytämistä. Se on sen kuulemista mikä on aina ollut, ohi pinnan. Ymmärrystä kuulluksi tulemisesta ensimmäistä kertaa pysyvän rauhan ja levon sijassa.
Armo, joka avaa korvat
"Jumala, me tutkistelemme sinun armoasi sinun temppelissäsi."
(Ps. 48:9–10)
Pyhä Henki ei tuo uutta informaatiota, Hän antaa kyvyn kuulla. Sama Jumala joka näytti tuomarilta näyttääkin vapauttajalta. Mikään ei muuttunut Jumalassa, mutta kaikki muuttui kuulijassa, joka luopui näkemisestä turhuuteen.
Pyhä Henki meissä saa ensi kerran kuulemaan armottomuuden sijaan armon, joka ei tuomitse vaan vapauttaa. Sen sijaan että vaatien ja tuomiten Jumalaa, itseä ja toisiamme kuvittelemme edistyvämme, jäämme eksymään kohti kuvia, joihin on piiloutunut Rakkauden vastakohta.
Vaatiminen on katsomisen logiikkaa: näytä, todista ja oikeuta. Armo puolestaan on kuulemisen logiikkaa: tule sellaisena kuin olet, ovi on auki. Ihminen joka vaatii ja tuomitsee Jumalaa, itseään ja toisia luulee edistyvänsä, mutta eksyy vain kohti kuvia. Kaikki ihmisen rakentamat pyhäköt ovat kuvia, yrityksiä rajata pyhä johonkin paikkaan. Todellinen pyhäkkö on siellä mistä armo tulee ja se ei sulkeudu.
Ovi, joka ei sulkeudu
"Kohottakaa kätenne pyhäkköön päin ja kiittäkää Herraa."
(Ps. 134:2)
Pyhä ei ole luodun luomus, se on armo joka ei sulje oveaan vaikka luotu availee ja katsoo loputtomiin naapurioviin.
Me koputamme kaikkialle muualle paitsi elävän Jumalan ovelle. Kuuntelemme ja katsomme kaikkoa epäjumalissa, mutta emme Luojaamme. Kokeilemme jokaista näkyvää ovea, rakennamme omia huoneita ja kutsumme niitä kodiksi. Koko sen ajan se yksi ovi on auki, jossa Hän odottaa että väsymme etsimästä väärästä suunnasta.
Se ei ole heikkous Jumalassa vaan Rakkauden luonne. Rakkaus ei sulje ovea, koska sulkeminen olisi kuvan logiikkaa: rajaamista, hallintaa ja ehdollisuutta. Armo on ääretön juuri siksi, ettei se toimi kuvan vaan sanan tavoin. Se kutsuu. Aina uudelleen. Riippumatta siitä kuinka monta naapuriovea ihminen on ehtinyt avata.
Kuullessamme elävää Jumalaa olemme tunnustaneet ja hyväksyneet, että Hän on suurempaa kuin yksikään meistä. Siihen asti yritämme nähdä, jolloin vääristyy kuultu, hiljenee kuulumattomiin Totuuden ääni.
Viinimaja ja juhlakokoukset
"Hän on vienyt minut viinimajaan; rakkaus on hänen lippunsa minun ylläni."
(Laul. 2:4)
Jeesus on viini ja elävä leipämme, ruumiin tarpeet täyttyvät kyllä tärkeimmän jälkeen.
"Jotka murehtivat, kaukana juhlakokouksista, ne minä kokoan: nehän ovat sinusta, niitä häväistys kuormana painaa."
(Sef. 3:18)
Jeesus ei luvannut maallisen menestyksen huippuja ja suosiota, pinnallista hapatusta. Uskollinen jäännös kokee paljon samaa kuin Herransa, tietäen että olemme matkalla todelliseen rikkauteen ja menestyksen ikuisuuteen Taivaissa.
Uskon riittävyys
Jeesus sanoi hänelle: "Enkö minä sanonut sinulle, että jos uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kirkkauden?"
(Joh. 11:40)
Sinapinsiemenen verran riittäisi. Löytyykö sitäkään?
Hän sanoi: "Kunnia on mennyt Israelilta", koska Jumalan arkki oli ryöstetty.
(1. Sam. 4:22)
Mikä on lopulta arkki? Turvasatamamme? Sitä oikeaa ja pysyvää ei voi meiltä ryöstää, koska se ei ole meidän vaan meille annettu. Kunnia ei ole meidän vaan Herran. Häneltä saamme armon ja anteeksiannon.
"...kunnes minä pääsin sisälle Jumalan pyhiin salaisuuksiin ja käsitin, mikä heidän loppunsa on oleva."
(Ps. 73:17)
Tämä ei tarkoita, että Jumalan salaisuudet olisivat koskaan ihmisen, mutta heikkoudessa Hänen voima ja viisaus annetaan tarpeen mukaan näkyväksi.
"Jolla on korvat, se kuulkoon."