Profeetallisen totuuden vaikeneminen: Miksi seurakunta ei puhu lopun ajan merkeistä

Nykyajan seurakunnassa vallitsee outo hiljaisuus. Samaan aikaan, kun profeetalliset merkit täyttyvät silmiemme edessä kiihtyvällä tahdilla, saarnatuoleista kuuluu lähinnä voimaannuttavia elämänohjeita ja mukavuusaluetta hyväileviä rohkaisuja. Ilmestyskirjan konkreettiset tapahtumat, kuten kaksi todistajaa, kolmas temppeli ja ahdistuksen aika, on häivytetty symboliikan tai menneen historian uumeniin. Tämä vaikeneminen ei ole sattumaa vaan osa suurempaa kuviota, jossa totuuden tilalle on hiipinyt mukavuuden evankeliumi.

Tarkastellessamme kahta todistajaa¹, joista Ilmestyskirja 11 puhuu, kohtaamme yhden räikeimmistä esimerkeistä tästä vaikenemisesta. Nämä kaksi profeettaa, jotka tulevat todistamaan 1260 päivää säkkipukuihin pukeutuneina, ovat liian konkreettisia, liian häiritseviä nykyajan positiiviselle kristillisyydelle. He eivät sovi menestysteologian malliin, jossa uskovat ovat aina voittajia ja siunattuja. Päinvastoin, heidän todistuksensa päättyy marttyyrikuolemaan Jerusalemin kaduilla, missä heidän ruumiinsa makaa kolme ja puoli päivää kaiken maailman katseltavana. Kolmen ja puolen päivän jälkeen Jumalan Henki menee heihin ja heidät temmataan ylös kaikkien todistaessa. Tämä on viimeinen kutsu parannukseen ja ainoa Jumalan näkyvä ihmeteko, joka maailmalle annetaan. Tämä visuaalinen spektaakkeli ja teknologinen yksityiskohta on vasta meidän aikanamme tullut mahdolliseksi globaalin median välityksellä.

Kolmannen temppelin rakentaminen² nousee erityisen ongelmalliseksi aiheeksi, sillä se paljastaa teologisen sokean pisteen monien kristittyjen ajattelussa. Innokkaasti tuetaan Israelin valtiota ja jopa temppelin jälleenrakennushankkeita, ymmärtämättä että kyseessä on Kristuksen sovitustyön perimmäinen hylkääminen. Jeesus sanoi: "Hajottakaa tämä temppeli, niin minä rakennan sen kolmessa päivässä"³, viitaten omaan ruumiiseensa todellisena temppelinä. Fyysisen temppelin palauttaminen uhrimenoineen on teologinen taantuma, joka kieltää Golgatan täydellisen uhrin. Se on kuin palaisimme vanhan liiton varjoihin, kun meillä on jo todellisuus Kristuksessa.

Danielin profetian⁴ mukainen kolmen ja puolen vuoden aika ilmenee monessa muodossa: 42 kuukautta, 1260 päivää, "aika, kaksi aikaa ja puoli aikaa". Tämä ajanjakso toistuu Ilmestyskirjassa hämmästyttävällä tarkkuudella. Se ei ole satunnainen vaan viittaa sekä historiallisiin että tuleviin tapahtumiin. Se kytkeytyy suoraan luvattuun nälänhätään ja kuivuuteen, jotka eivät ole vain hengellisiä metaforia vaan konkreettisia tuomioita luopuneelle maailmalle. Nykyajan ilmastokriisi-narratiivi voi hyvinkin olla valmistelua sille selitysmallille, jolla nämä tulevat tapahtumat tullaan rationalisoimaan pois jumalallisina tuomioina.

Kaikkein häiritsevintä on se, miten seurakunta puhuu tulevasta "herätyksestä" samaan aikaan, kun Raamattu varoittaa suuresta luopumuksesta⁵. Tämä kognitiivinen dissonanssi paljastaa, kuinka syvälle eksytys on jo tunkeutunut. Paavali kirjoittaa selvästi: "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu." Silti saarnatuoleista julistetaan optimistisesti tulevaa herätystä, ikään kuin Jumalan sana olisi valinnainen mielipide eikä profeetallinen todellisuus.

Tempauksen⁶ odottaminen on muuttunut monille ansaksi. Sen sijaan että valmistautuisimme kohtaamaan ahdistuksen ja todistamaan totuudesta maksoi mitä maksoi, rakennamme teologisia pakoteitä. "Pre-trib" -oppi lupaa mukavan poispääsyn juuri, kun asiat käyvät vaikeiksi. Herää kuitenkin kysymys: mitä tapahtuu uskolle, kun tempaus ei tulekaan odotetulla hetkellä? Kahden todistajan ilmestyessä ja seurakunnan ollessa yhä maan päällä? Tämä pettymys voi olla se katalysaattori, joka ajaa monet luopumukseen. Toisaalta se voi myös puhdistaa seurakunnan niistä, jotka eivät rakasta totuutta vaan omaa mukavuuttaan.

Pyhän Hengen pilkkaaminen⁷, anteeksiantamaton synti, kytkeytyy elimellisesti tähän kokonaisuuteen. Maailmanuskonnon noustessa ja vaatiessa kaikkia tunnustamaan, että "kaikki tiet johtavat Jumalaan", kohdataan lopullinen vedenjakaja. Tämä ei ole enää teologinen hiuksenhalkonta vaan hengellinen elämä tai kuolema. Kristuksen ainutlaatuisuuden kieltäminen on Pyhän Hengen työn kieltämistä, sillä Henki todistaa nimenomaan Jeesuksesta. "Jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen lihaan tulleeksi, on Jumalasta"⁸. Yhteinen maailmanuskonto vaatii tämän tunnustuksen hylkäämistä suvaitsevaisuuden nimissä.

Seurakuntien vaikeneminen näistä asioista juontuu monesta lähteestä. Ensinnäkin, pelko ihmisten menettämisestä: apokalyptiset saarnat eivät täytä penkkejä eivätkä kerää kymmenyksiä. Toiseksi, teologinen ylpeys: moderni kristillisyys uskoo olevansa viisaampi kuin aiemmat sukupolvet, jotka "naiivisti" uskoivat profetioiden kirjaimelliseen täyttymiseen. Kolmanneksi, mukavuuden kulttuuri: on helpompaa puhua Jumalan rakkaudesta ilman tuomiota, siunauksista ilman vastuuta, voitosta ilman taistelua.

Hengellinen sokeus on edennyt niin pitkälle, että merkit tulkitaan päinvastaisiksi. Teknologian kehitys, joka mahdollistaa pedon merkin⁹ toteutumisen, nähdään edistyksenä. Globalisaatio, joka valmistaa tietä yhdelle maailmanhallinnolle, juhlitaan rauhan earmarkina. Uskonnollinen ekumenia, joka hämärtää totuuden rajat, tervehtii rakkauden voittona. Samaan aikaan ne harvat, jotka uskaltavat puhua näistä asioista, leimataan fanaatikoiksi ja pelon lietsojiksi.

Historian opetus on selvä: aina kun seurakunta on lakannut odottamasta Herran paluuta konkreettisena tapahtumana, se on alkanut mukautua maailmaan. Konstantinuksen ajasta lähtien voidaan seurata tätä kaavaa. Eskatologian hämärtyessä kompromissi kukoistaa. Nykyään olemme saavuttaneet pisteen, jossa profeetallinen sana on käytännössä vaiennettu. Sen sijaan meille tarjotaan psykologiaa teologian nimissä, itsetunnon kohennusta evankeliumina, ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta pelastuksena.

Totuus on, että olemme siirtymässä aikaan, jossa jokaisen on tehtävä valinta. Ei ole enää mahdollista istua aidalla tai piiloutua uskonnollisten fraasien taakse. Kun kaksi todistajaa ilmestyy, kun kolmas temppeli nousee, kun antikristuksen järjestelmä vaatii uskollisuutta, silloin paljastuu kenen puolella kukin todella on. Ne, jotka ovat rakentaneet uskonsa mukavuudelle ja menestykselle, eivät kestä koetusta. Ne taas, jotka ovat juurtuneet totuuteen, seisovat lujina vaikka taivas ja maa järkkyisivät.

Palatessamme alkuperäiseen kysymykseen seurakuntien vaikenemisesta näistä asioista, vastaus paljastaa syvemmän totuuden niiden tilasta. Vaikeneminen ei ole vain laiminlyönti vaan aktiivinen valinta. Se on valinta mukavuuden ja totuuden välillä, hyväksynnän ja profeetallisen kutsumuksen välillä. Jokainen pastori, joka vaikenee näistä asioista, on tehnyt valinnan. Jokainen kristitty, joka ei halua kuulla, on tehnyt valinnan. Nämä valinnat muokkaavat sitä seurakuntaa, joka joko seisoo tai kaatuu tulevassa koetuksessa.

Viimeinen kysymys haastaa jokaisen meistä henkilökohtaisesti:

Olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolella, vaikka se maksaisi kaiken? Kun maailmanuskonto¹⁰ vaatii kumartamaan yhteisen jumaluuden alttaria, kieltämään Kristuksen ainutlaatuisuuden, olemmeko valmiita sanomaan "ei", tietäen että se merkitsee hylkäämistä, vainoa, ehkä kuolemaa? Tämä ei ole teoreettinen kysymys vaan hyvin pian edessämme oleva todellisuus. Valmistautuminen alkaa nyt, totuuden kohtaamisesta ilman kompromisseja.

Lähteet:

Walvoord, J. F. (1989). The Revelation of Jesus Christ. Moody Press. s. 178-192.
Ice, T., & Price, R. (1992). Ready to Rebuild: The Imminent Plan to Rebuild the Last Days Temple. Harvest House Publishers. s. 65-89.
Johannes 2:19-21. Pyhä Raamattu (1992).
Daniel 7:25, 9:27, 12:7. Pyhä Raamattu (1992).
1. Tessalonikalaiskirje 2:3. Pyhä Raamattu (1992).
LaHaye, T. (1984). The Rapture: Truth or Consequences. Multnomah Press. s. 45-67.
Matteus 12:31-32, Markus 3:28-29. Pyhä Raamattu (1992).
1. Johannes 4:2-3. Pyhä Raamattu (1992).
Ilmestyskirja 13:16-18. Pyhä Raamattu (1992).
Pink, A. W. (2005). The Antichrist. Christian Focus Publications. s. 234-256.