Roomalaiskirjeen 13. luku: Näin Raamattu muutetaan jälleen vallan työkaluksi

Tämä teksti on jatkumoa aikaisemmalle tekstillemme Roomalaiskirjeen 13:sta luvusta.

Berliinissä vuonna 1934 nuori saksalainen pastori Dietrich Bonhoeffer seisoi saarnatuolissa ja julisti sanoilla, jotka maksaisivat lopulta hänen henkensä: "Vain se, joka huutaa juutalaisten puolesta, saa laulaa gregoriaanisia lauluja." Hänen sanansa olivat suora haaste Saksan kristityille, jotka olivat alkaneet tulkita Roomalaiskirjeen 13. lukua tavalla, joka oikeutti natsihallinnon toimet. Bonhoeffer ymmärsi totuuden, jonka monet olivat valmiita unohtamaan: kun Raamatun tekstiä väännetään palvelemaan valtaa, kirkko menettää profeetallisen äänensä ja muuttuu sorron välineeksi¹.

Tämä historiallinen hetki valaisee kipuliaan ajankohtaista totuutta. Suomen uusi raamatunkäännös UT2020 on tehnyt Roomalaiskirjeen 13. luvulle jotain, mikä muistuttaa hälyttävästi menneisyyden synkkiä lukuja. Käännös ei vain tulkitse vaan muuttaa tekstin luonnetta tavalla, joka palvelee autoritaarista valtaa. Se lisää sanoja, joita alkutekstissä ei ole, muuttaa merkityksiä ja luo teologisen oikeutuksen totaaliselle kuuliaisuudelle. Tämä ei ole pieni lipsahdus vaan vakava hengellinen eksytys, jonka seuraukset voivat olla katastrofaaliset.

Alkutekstin kreikankielinen sana ὑποτάσσω (hypotassō), joka esiintyy Roomalaiskirjeen 13:1:ssä, on alun perin sotilastermi. Se tarkoittaa järjestäytymistä, riviin asettumista, ei orjallista alistumista. Sama verbi esiintyy, kun Paavali kehottaa kristittyjä "järjestäytymään" toistensa kanssa rakkaudessa. Kyse on järjestyksestä yhteiskunnassa, ei absoluuttisesta kuuliaisuudesta. UT2020 kääntää kuitenkin: "Kaikkien on alistuttava vallanpitäjien ja viranomaisten määräyksiin." Sana "määräyksiin" on lisätty tekstiin, sitä ei kreikankielisessä alkutekstissä ole lainkaan².

Tämä lisäys muuttaa perustavanlaatuisesti tekstin luonnetta. Paavali kirjoitti Rooman seurakunnalle, joka eli vihamielisen imperiumin sydämessä. Hänen ohjeensa tähtäsivät siihen, että kristityt voisivat elää rauhassa ja todistaa evankeliumista ilman turhia konflikteja. Hän ei opettanut sokeaa kuuliaisuutta vaan viisasta navigointia vaikeassa tilanteessa. Muistakaamme, että sama Paavali kirjoitti Efesolaiskirjeessä: "Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja [ἐξουσίας] vastaan" (Ef. 6:12). Täsmälleen sama kreikan sana ἐξουσία (exousia), jota käytetään Room. 13:1:ssä kuvaamaan maallisia valtoja, esiintyy tässä kuvaamassa hengellisiä vihollisiamme³.

Historiallinen perspektiivi paljastaa, miten vaarallista Roomalaiskirjeen 13. luvun väärintulkinta on. Keisari Konstantinuksen "kääntymisen" jälkeen vuonna 313 jKr. alkoi prosessi, jossa kirkko vaihtoi profeetallisen äänensä poliittiseen valtaan. Roomalaiskirjeen 13. luvusta tuli vallan legitimoinnin työkalu. Keskiajalla tätä tekstiä käytettiin oikeuttamaan inkvisitio, noitavainot ja ristiretket. Kuninkaat vaativat jumalallista oikeutta hallita, ja kirkko tarjosi sen Room. 13:n varjolla⁴.

Orjuuden puolustajat 1700- ja 1800-luvuilla vetosivat samaan tekstiin. He argumentoivat, että koska orjuus oli laillinen instituutio ja viranomaiset sen hyväksyivät, kristittyjen tuli alistua siihen. William Lloyd Garrison, orjuuden vastustaja, kirjoitti vuonna 1845: "Jos Roomalaiskirjeen 13. luku tarkoittaa sitä, mitä orjanomistajat väittävät, silloin Raamattu on paholaisen kirja, ei Jumalan"⁵. Hänen sanansa olivat kovat mutta paljastavat, miten syvästi tekstin väärinkäyttö loukkaa evankeliumin ydintä.

Apartheid-hallinto Etelä-Afrikassa käytti samaa argumenttia. Hollannin reformoitu kirkko opetti, että rotuerottelu oli Jumalan tahto ja Room. 13 velvoitti kristittyjä tottelemaan apartheid-lakeja. Desmond Tutu ja muut profeetalliset äänet vastustivat tätä tulkintaa, mutta hinta oli korkea. Monet kristityt vangittiin, kidutettiin ja tapettiin, koska he kieltäytyivät hyväksymästä epäoikeudenmukaisia lakeja "Jumalan tahdon" nimissä⁶.

Natsi-Saksan kokemus on erityisen opettavainen. "Saksalaiset kristityt" -liike opetti, että Hitler oli Jumalan lahja Saksalle ja Room. 13 velvoitti tottelemaan häntä. Reichsbischof Ludwig Müller julisti vuonna 1934: "Kristus on tullut meille Adolf Hitlerin hahmossa"⁷. Tätä taustaa vasten Bonhoefferin ja Tunnustuskirkon vastarinta saa oikean mittasuhteensa. He ymmärsivät, että kun valtio vaatii sen, mikä kuuluu Jumalalle, kristityn on sanottava ei, vaikka se maksaisi hengen.

UT2020-käännös jatkaa tätä synkkää perinnettä, Natsi-Saksan viitoittamalla tiellä. "Vallanpitäjät ovat Jumalan asialla" muuttaa alkutekstin διάκονος (diakonos) -sanan, joka tarkoittaa palvelijaa, lähes pyhäksi toimijaksi. Tämä on sama sana, jota käytetään seurakunnan palvelijoista. UT2020 luo kuvan, että viranomaiset toimivat erityisessä jumalallisessa valtuutuksessa. "Eihän valtaan pääse muuten kuin Jumalan tahdosta" muuttaa Jumalan sallimuksen aktiiviseksi tahdoksi. Tämä on teologisesti vaarallinen siirtymä, joka häivyttää eron sen välillä, mitä Jumala sallii ja mitä Hän todella tahtoo⁸.

Jacques Ellul, kristitty filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, kirjoitti teoksessaan "Anarkia ja kristinusko": "Valtio on osa sitä maailmaa, jonka ruhtinas on Saatana. Jumala sallii sen olemassaolon rajoittaakseen kaaosta, mutta se ei tee siitä pyhää"⁹. Ellul ymmärsi, että kristityn suhde valtaan on aina jännitteinen. Me kunnioitamme järjestystä, mutta tunnustamme vain yhden Herran.

Käännöstyön politiikka paljastaa syvempiä voimia, antikristuksen hengen koko Pipliaseurassa ja käännöstiimissä. Kuka hyötyy siitä, että kristityt opetetaan olemaan kritiikittömästi kuuliaisia? Miksi juuri nyt, kun digitaalinen valvonta, sosiaalinen pisteytys ja keskitetty kontrolli lisääntyvät, Raamattu käännetään tukemaan totalitarismia? UT2020 ei synny tyhjiössä vaan osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Se valmistelee kristittyjä hyväksymään sellaisen kontrollin tason, joka olisi ollut mahdoton aiemmin¹⁰.

Todellinen tragedia on uskon korvautuminen uskonnollisuudella. Aito usko haastaa epäoikeudenmukaisuuden, kuten Jeesus teki temppelissä kaadetessaan rahanvaihtajien pöydät. Uskonnollisuus sen sijaan etsii mukavaa liittoa vallan kanssa. UT2020 palvelee uskonnollisuutta tarjoamalla uskonnollisen legitimaation vallankäytölle. Se muuttaa profeetallisen uskon tottelevaiseksi uskonnollisuudeksi¹¹.

Apostolien teot näyttää meille oikean tien. Kun Pietaria ja Johannesta kiellettiin puhumasta Jeesuksen nimessä, he vastasivat: "Päättäkää itse, onko Jumalan edessä oikein kuulla teitä enemmän kuin Jumalaa" (Ap.t. 4:19). Myöhemmin he julistivat: "Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä" (Ap.t. 5:29). Tämä ei ollut poikkeus vaan sääntö varhaisessa kirkossa. Kristityt tunnustivat vain yhden Kyrion, Jeesuksen Kristuksen¹².

Oscar Cullmann tutki varhaiskristillistä suhtautumista valtioon klassisessa teoksessaan "Valtio Uudessa testamentissa". Hän osoitti, että kristityt elivät kahden valtakunnan jännitteessä. He kunnioittivat järjestystä mutta eivät koskaan antaneet valtiolle sitä, mikä kuului Jumalalle. Siksi heitä vainottiin, ei siksi että he olisivat olleet anarkisteja, vaan koska he kieltäytyivät tunnustamasta keisaria Herraksi¹³.

Stanley Hauerwas on kirjoittanut: "Kirkko on poliittinen yhteisö, joka haastaa kaikki muut poliittiset yhteisöt pelkällä olemassaolollaan"¹⁴. Tämä on syy, miksi totalitaariset järjestelmät aina pyrkivät joko tuhoamaan kirkon tai tekemään siitä liittolaisensa. UT2020 edustaa jälkimmäistä strategiaa: kirkkoa ei tuhota vaan muutetaan se vallan kumppaniksi.

Käytännön seuraukset ovat jo näkyvissä. Koronapandemian aikana näimme, miten nopeasti perusoikeudet voitiin sivuuttaa "yhteisen hyvän" nimissä. Monet kirkot sulkivat ovensa ilman protestia, vedoten Room. 13:een. Digitaaliset terveyspassit, liikkumisrajoitukset, kokoontumiskiellot, kaikki hyväksyttiin, koska "viranomaiset ovat Jumalan asialla". UT2020 tarjoaa teologisen oikeutuksen yhä invasiivisemmalle kontrollille¹⁵.

Uusi UT2020 on kokonaisuudessaan paljastava: Se näyttää meille tarkasti mihin antikristus on pyrkimässä, luodessaan uutta maailmanuskontoa.

Kriittinen kysymys kuuluu: missä on raja? Jos viranomaisten "määräyksiä" on toteltava Jumalan tahdon nimissä, mitä tapahtuu kun määräykset rikkovat Jumalan lakia? Mitä kun valtio vaatii lasten ideologista indoktrinaatiota? Mitä kun se kieltää evankeliumin julistamisen "vihapuheena"? Mitä kun se vaatii osallistumista toimiin, jotka omatunto tuomitsee? UT2020 ei tarjoa rajaa vaan avoimen siunauksen absoluuttiselle ja sokealle kuuliaisuudelle¹⁶.

Totuus on, että Paavali ei koskaan opettanut sellaista kuuliaisuutta, jota UT2020 vaatii. Hän kirjoitti kontekstissa, jossa pyrki estämään turhia konflikteja, mutta hän ei koskaan asettanut valtiota Jumalan yläpuolelle. Päinvastoin, koko Roomalaiskirje julistaa Kristuksen herruutta. "Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" (Room. 8:31). Tämä ei ole kutsu valtion palvontaan vaan rohkaisu seistä totuudessa, vaikka koko maailma olisi vastassa.

William Stringfellow, amerikkalainen lakimies ja teologi, eli Vietnamin sodan aikana ja näki, miten Room. 13:a käytettiin oikeuttamaan sotarikokset. Hän kirjoitti: "Raamatullinen näkemys vallasta on, että se on langennut, demoninen voima, jota Jumala käyttää väliaikaisesti kaaoksen estämiseen. Se ei ole pyhä vaan sallittu"¹⁷. Tämä ero on ratkaiseva. Jumala sallii pahan vallan, kuten Hän salli faaraon, mutta se ei tee siitä hyvää tai tottelemisen arvoista, kun se rikkoo Jumalan lakia.

Karl Barth, kirjoittaessaan natsivallan varjossa, ymmärsi tämän. Hänen kuuluisa Barmenin julistuksensa vuodelta 1934 torjui ajatuksen, että kristityillä olisi muu Herra kuin Jeesus Kristus. "Jeesus Kristus, sellaisena kuin Hän todistaa itsestään Pyhässä Raamatussa, on yksi Jumalan Sana, jota meidän tulee kuunnella, johon meidän tulee luottaa ja jota meidän tulee totella elämässä ja kuolemassa"¹⁸. Tämä julistus maksoi monelle allekirjoittajalle vapauden tai hengen, mutta se säilytti kirkon todistuksen.

Jeremia seisoi aikoinaan temppelin portailla ja julisti totuuden, jota kukaan ei halunnut kuulla. Hän paljasti, miten uskonnolliset johtajat olivat tehneet temppelistä "ryövärien luolan", suojan epäoikeudenmukaisuudelle. He huusivat "Herran temppeli, Herran temppeli!", mutta hylkäsivät Herran lain. Jeremia maksoi totuuden puhumisesta korkean hinnan, mutta hänen sanansa säilyivät ja tuomitsevat jokaisen sukupolven, joka vaihtaa totuuden valheeseen¹⁹.

Tänään seisomme samankaltaisessa hetkessä. UT2020 edustaa hengellistä kompromissia, joka tuhoaa kirkon viimeisenkin äänen. Se on muuttanut Raamatun, joka on tarkoitettu vapauttamaan, orjuuttamisen välineeksi. Se tekee Jumalan sanasta vallan palvelijan. Tämä on hengellinen katastrofi, jonka seuraukset ulottuvat kauas tulevaisuuteen.

Jumalan sana, oikein ymmärrettynä, vapauttaa eikä orjuuta. Se kutsuu meitä olemaan "maailman valo" ja "maan suola", ei vallan myötäjuoksijoita. Se muistuttaa, että olemme "vieraita ja muukalaisia" tässä maailmassa, Jumalan valtakunnan kansalaisia, joiden ensisijainen uskollisuus kuuluu Kristukselle²⁰.

Dietrich Bonhoeffer, istuessaan natsien vankilassa odottamassa teloitustaan, kirjoitti: "Halpa armo on kirkon pahin vihollinen"²¹. Halpa armo hyväksyy kaiken, ei vaadi mitään, ei haasta mitään. UT2020 tarjoaa halpaa armoa vallalle: "Tehkää mitä haluatte, Jumala on puolellanne." Kallis armo, josta Bonhoeffer kirjoitti, maksaa kaiken. Se vaatii totuutta, oikeudenmukaisuutta, rakkautta. Se ei taivu vallan edessä vaan seisoo lujana, vaikka se maksaisi hengen.

Kysymys meille on: valitsemmeko halvan armon vai kalliin armon? Hyväksymmekö UT2020:n tarjoaman mukavan uskonnollisuuden vai seisommeko totuudessa, maksoi mitä maksoi? Historia tuomitsee ne, jotka valitsevat mukavuuden totuuden sijaan, mutta se muistaa ja kunnioittaa niitä, jotka seisoivat totuudessa, vaikka kaikki oli heitä vastaan.

"Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi" (Jes. 5:20), varoittaa profeetta. UT2020 tekee juuri tämän Room. 13:n kohdalla. Se kutsuu orjuutta kuuliaisuudeksi, alistumista hurskaudeksi, vallan palvontaa Jumalan tahdoksi, mutta me, jotka tunnemme totuuden, emme voi vaieta. Meidän tulee puhua, kirjoittaa, todistaa. Meidän tulee paljastaa valhe ja julistaa totuutta. Sillä totuus tekee vapaiksi, ja vapauteen Kristus meidät vapautti.

1. Metaxas, Eric. (2010). Bonhoeffer: Pastor, Martyr, Prophet, Spy. Thomas Nelson. s. 240-241.
2. Kittel, Gerhard, and Friedrich, Gerhard, eds. (1964-1976). Theological Dictionary of the New Testament. Trans. Geoffrey W. Bromiley. Eerdmans. Vol. 8, s. 39-46.
3. Arnold, Clinton E. (1992). Powers of Darkness. InterVarsity Press. s. 87-103.
4. MacCulloch, Diarmaid. (2009). Christianity: The First Three Thousand Years. Viking. s. 291-342.
5. Garrison, William Lloyd. (1845). "The Bible and Slavery". The Liberator, March 14, 1845.
6. De Gruchy, John W. (2005). The Church Struggle in South Africa. 25th Anniversary Edition. Fortress Press. s. 58-94.
7. Scholder, Klaus. (1988). The Churches and the Third Reich. Vol. 2. Fortress Press. s. 122.
8. UT2020 Raamatunkäännös. (2020). Suomen Pipliaseura ja Kirkon keskusrahasto.
9. Ellul, Jacques. (1991). Anarchy and Christianity. Trans. Geoffrey W. Bromiley. Eerdmans. s. 45-46.
10. Zuboff, Shoshana. (2019). The Age of Surveillance Capitalism. PublicAffairs. s. 376-397.
11. Kierkegaard, Søren. (1991). Practice in Christianity. Trans. Howard V. Hong. Princeton University Press. s. 211-213.
12. Bruce, F.F. (1988). The Book of Acts. NICNT. Eerdmans. s. 96-97, 116-117.
13. Cullmann, Oscar. (1956). The State in the New Testament. Charles Scribner's Sons. s. 50-70.
14. Hauerwas, Stanley. (1983). The Peaceable Kingdom. University of Notre Dame Press. s. 99.
15. Agamben, Giorgio. (2020). Where Are We Now? The Epidemic as Politics. ERIS. s. 43-62.
16. O'Donovan, Oliver. (1996). The Desire of the Nations. Cambridge University Press. s. 146-157.
17. Stringfellow, William. (1973). An Ethic for Christians and Other Aliens in a Strange Land. Word Books. s. 89-90.
18. Barth, Karl. (1934). "The Barmen Declaration". In Cochrane, Arthur C., The Church's Confession Under Hitler. Westminster Press, 1962. s. 237-242.
19. Brueggemann, Walter. (1998). A Commentary on Jeremiah: Exile and Homecoming. Eerdmans. s. 64-73.
20. Elliott, John H. (1990). A Home for the Homeless: A Social-Scientific Criticism of 1 Peter. Fortress Press. s. 101-104.
21. Bonhoeffer, Dietrich. (1995). The Cost of Discipleship. Trans. R.H. Fuller. Touchstone. s. 43.