Sana joka lähti huoneesta

Jokaisella sanalla on kaksi elämää. Ensimmäinen on se hetki, jona se sanotaan: kuka puhuu, kenelle, missä asemassa ja mitä huoneessa on juuri silloin tapahtumassa. Toinen elämä alkaa siitä, kun sana lähtee huoneesta. Se kulkee kädestä käteen ja jokainen kantaja käyttää sitä siihen mihin hän sitä tarvitsee. Toinen elämä on melkein aina pidempi kuin ensimmäinen, eikä se muistuta sitä välttämättä lainkaan.

Ilmaus saatanan synagooga esiintyy kahdesti, molemmat kerrat samassa kirjeessä samana vuosisatana. Sen ensimmäinen elämä kesti hetken. Toinen on kestänyt 1600 vuotta ja jatkuu yhä. Sinä aikana sana on ehtinyt tarkoittaa asemaa, paikkaa, kansaa ja sukua. Se on ollut lohdutus ja se on ollut käsky. Kummankin käytön kohdalla käyttäjä on ollut varma siitä, että hän tarkoittaa samaa kuin alkuperäinen puhuja.

Sanan matkaa voi seurata. Se on työläämpää kuin sen käyttäminen ja se on ainoa tapa tietää mitä pitää kädessään.

Huone jossa se sanottiin

Ensimmäinen elämä on lyhyt kuvata. Puhuja osoittaa sanansa kahdelle pienelle seurakunnalle, joista toinen on köyhä ja ahdistettu ja toinen heikko. Kummallakaan ei ole valtaa, asemaa eikä turvaa. Ilmaus osoittaa niitä, jotka ovat sillä hetkellä nimenomaan näiden seurakuntien yläpuolella ja käyttävät asemaansa heitä vastaan.

Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi-sinä olet kuitenkin rikas-ja mitä pilkkaa sinä kärsit niiltä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagooga.
Ilm. 2:9

Suunta on tässä olennainen ja se on juuri se asia joka myöhemmin kääntyy. Sana kulkee alhaalta ylöspäin. Sen sanoo se, jolla ei ole mitään, siitä joka voi tehdä hänelle mitä tahansa. Ilmaus on ahdistetun lohdutus eikä vahvemman lupa.

Kun sana sai osoitteen

Antiokiassa pidettiin vuosina 386 ja 387 kahdeksan saarnaa, joita on sittemmin luettu enemmän kuin useimpia saarnoja historiassa. Puhuja oli kaupungin arvostetuin saarnaaja. Hän ei puhunut ensisijaisesti juutalaisista vaan omista seurakuntalaisistaan, jotka kävivät synagogassa, viettivät juutalaisia juhlia ja pitivät siellä vannottuja valoja vakavampina kuin muualla vannottuja. Tarkoitus oli pitää oma väki koossa.

Keinoksi valikoitui kieli, joka ei kuvannut vaan tuhosi. Synagogasta tuli saarnoissa demonien asuinpaikka, paikka joka ansaitsee vähemmän kunnioitusta kuin mikä tahansa majatalo. Puhetapa oli aikansa retoriikan laji, jossa vastustaja maalataan niin mustaksi kuin sanat sallivat, eikä sitä silloin luettu kuvaukseksi todellisuudesta.

Kaksi asiaa muuttui näissä saarnoissa pysyvästi. Ilmaus sai osoitteen: se ei enää osoittanut asemaa vaan rakennusta ja niitä jotka siellä kokoontuivat. Samalla suunta kääntyi. Puhuja ei ollut ahdistettu vähemmistö vaan kaupungin vaikutusvaltaisin ääni ja kohde oli yhteisö jolla ei ollut samaa suojaa. Sana kulki nyt ylhäältä alas.

Retorinen laji unohtui vuosisatojen aikana. Lauseet jäivät.

Kun sanasta tuli käsky

Vuonna 1543 ilmestyi kirjoitus, jossa sama liike vietiin loppuun asti. Sen kirjoittaja oli aikansa vaikutusvaltaisin uskonnollinen ääni Euroopassa. Teksti kuvaa juutalaiset halveksuvin sanoin ja kutsuu synagogaa nimillä, joita ei tarvitse toistaa. Ratkaiseva ero aiempaan ei ole kuitenkaan sävyssä vaan siinä mitä teksti pyytää tehtäväksi. Se esittää luettelon toimenpiteitä: synagogat poltettakoon, rukouskirjat hävitettäköön, rabbeja kielettäköön opettamasta, kodit revittäköön, omaisuus otettakoon.

Tässä kohdassa ilmaus lakkasi kuvaamasta mitään. Se antoi luvan.

Neljä vuosisataa myöhemmin sama kirjoitus otettiin uudelleen käyttöön ja se otettiin käyttöön juuri siinä tarkoituksessa johon se oli kirjoitettu. Sitä ei tarvinnut vääristää. Se toimi sellaisenaan.

Tähän on syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa kuin on mukavaa. Kirjoittaja ei ollut harhaoppinen eikä laitamilla toimiva kiihkoilija. Hän oli oikeassa monessa asiassa ja juuri se tekee kohdasta vaarallisen. Sama ihminen voi nähdä yhden asian kirkkaammin kuin aikalaisensa ja olla toisessa asiassa niin väärässä, että hänen sanoistaan tulee sukupolvia myöhemmin työkalu murhaan. Kumpikaan ei kumoa toista. Molemmat on luettava.

Kolme liikettä, jotka toistuvat joka kerta

Käyttöhistoria ei ole sattumien sarja. Sama kolmiliikkeinen kuvio toistuu jokaisessa vaiheessa ja sen tunnistaa myös silloin kun se tapahtuu tänään.

Ensimmäinen liike vaihtaa aseman syntyperään. Alkuperäinen ilmaus osoittaa sitä mitä joku tekee ja mihin hän asettuu. Käytössä siitä tulee nimi sille mitä joku on syntymästään. Asemasta voi kääntyä. Syntyperästä ei.

Toinen liike kääntää suunnan. Ahdistetun lohdutuksesta tulee vahvemman perustelu. Sana, joka alun perin annettiin sille jolla ei ollut turvaa, päätyy sen käteen jolla on kaikki turva.

Kolmas liike vaihtaa kuvauksen luvaksi. Ensin sanotaan mitä jokin on. Sitten sanotaan mitä sille pitää tehdä. Väli näiden kahden välillä on lyhyempi kuin kukaan uskoo omalla kohdallaan.

Kriteerit

Ilmaus on Raamatussa, joten sitä ei voi poistaa. Kysymys ei siis ole siitä saako sitä käyttää vaan siitä, millä ehdoilla käyttö vastaa sitä mitä sanottiin. Käyttöhistoriasta seuraa neljä ehtoa ja ne ovat koeteltavia.

Ensimmäinen: ilmaus osoittaa asemaa eikä sukua. Se kysyy kenen puolella joku toimii, ei keneltä hän on syntynyt. Heti kun se osoittaa kansaa, sukua tai verta, se ei enää tarkoita sitä mitä huoneessa tarkoitettiin.

Toinen: se kulkee alhaalta ylös. Sen käyttö on oikeutettua sen suussa, joka on paineen alla ja epäilyttävää sen suussa, joka voi paineen aiheuttaa. Kysymys, joka paljastaa asetelman, on yksinkertainen: kumpi tässä tilanteessa voi vahingoittaa toista.

Kolmas: se on käännettävissä itseä kohti. Sitä saa käyttää vain se, joka suostuu mitattavaksi samalla mitalla. Ilmaus, joka osoittaa aina ulos eikä koskaan sisään, on jo lakannut olemasta mitta ja muuttunut aseeksi.

Neljäs: se nimeää teon eikä joukkoa. Osoitettava on jotain mitä on tehty, ei jotain mitä joku on. Teon voi näyttää toteen tai jättää näyttämättä. Joukkoa ei voi kummallakaan tavalla.

Rajat

Ehtojen lisäksi on rajoja, joiden yli ilmaus ei kanna riippumatta siitä kuinka oikeassa käyttäjä on.

Se ei ole tuomio. Kohta, jossa ilmaus toisen kerran esiintyy, päättyy toisin kuin useimmat sen käyttäjät muistavat:

Katso, minä annan sinulle saatanan synagoogasta niitä, jotka sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan valhettelevat; katso, minä olen saattava heidät siihen, että he tulevat ja kumartuvat sinun jalkojesi eteen ja ymmärtävät, että minä sinua rakastan.
Ilm. 3:9

Lopputulos ei ole hävitys vaan se, että ne jotka olivat vastapuolella tulevat ja ymmärtävät. Ovi jätetään auki. Jokainen käyttö, joka sulkee oven, sanoo enemmän kuin alkuperäinen lause sanoi.

Se ei myöskään ole tiedon lähde. Ilmaus kertoo mihin joku on asettunut. Se ei kerro kuka rahoitti mitä, kuka tapasi ketä ja mitä sovittiin. Nämä ovat eri kysymyksiä ja ne vaativat eri aineiston. Ilmauksen käyttäminen tiedon korvikkeena on juuri se kohta, jossa tutkiminen loppuu ja selittäminen alkaa.

Kolmas raja on kaikkein käytännöllisin. Ilmaus ei tee kenestäkään erehtymätöntä. Se, joka on tunnistanut vastapuolen oikein, voi silti olla väärässä kaikessa muussa ja historia tuntee tästä enemmän esimerkkejä kuin päinvastaisesta.

Se mitä ei ole dokumentoitu

Tähän asti on puhuttu siitä mikä on osoitettavissa. Nyt on sanottava se, mikä ei ole samalla akselilla lainkaan, eikä sitä sanota varovaisemmin siksi että se on epämukavaa.

Saatana on olemassa ja toimii tässä maallisessa todellisuudessa. Tämä ei ole hypoteesi jota koetellaan aineistolla, eikä se muutu todeksi tai epätodeksi sen mukaan mitä arkistoista löytyy. Se on Raamatun sana ja sen kanssa eletään joko myöntäen tai kieltäen. Kumpikin on valinta, eikä kieltäminen ole neutraali asento vaan sekin on kannanotto.

Tästä seuraa kuitenkin jotain, mikä yleensä jää sanomatta. Se, että vastapuoli on todellinen, ei kerro yhtään mitään siitä kuka on kenenkin puolella. Todellinen vastapuoli ei tee kenestäkään pätevää tuomaria. Päinvastoin: mitä varmemmin ihminen tietää vastapuolen olevan olemassa, sitä huolellisemmin hänen on osoitettava tekonsa, koska hän on nyt tekemisissä asian kanssa jossa erehdys maksaa toisen ihmisen maineen tai hengen.

Kulississa toimiva ei myöskään paljasta itseään dokumentaatiossa. Tämä on todellinen ja rehellinen vaikeus eikä sitä pidä siloitella. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että dokumentaation puute olisi todiste. Se on kohta, jossa on sanottava ääneen mitä tiedetään ja mitä ei ja jätettävä molemmat näkyviin.

Mitä sanalla tehdään

Sana lähti huoneesta kauan sitten eikä sitä saa takaisin. Sen matkasta jää käteen kaksi asiaa.

Ensimmäinen on varoitus. Jokainen sukupolvi, joka on ottanut tämän ilmauksen käteensä, on ollut varma että se osoittaa oikeaan. Useimmat heistä osoittivat lopulta ihmisiä, jotka eivät voineet puolustautua ja moni heistä oli hyvässä uskossa. Varmuus ei siis ole kriteeri. Se on tunne, joka on ollut yhtä vahva silloinkin kun se johti pahimpaan.

Toinen on se, mitä alkuperäinen lause todella lupasi. Se puhui kahdelle pienelle seurakunnalle, joilla ei ollut mitään ja sanoi että heidät tunnetaan. Ahdistus oli nähty, köyhyys oli laskettu ja pilkka oli kuultu. Ilmaus ei ollut heille ase vaan tieto siitä, ettei heidän tilanteensa ollut jäänyt huomaamatta.

Sanan voi ottaa käteen kummalla tavalla tahansa. Kumpi käsi sen ottaa, näkyy siitä mihin suuntaan se osoittaa.

Jumalan vihollinen on todellinen ja vaikka sen hyväksyminen asettaa meidät vastuulliseen asemaan, samalla se konkretisoi meille valintojemme merkityksellisyyden ja Jumalan Rakkauden voiman. Meitä ei jätetty vihollisen armoille vaan pelastettiin siltä jo 2000 vuotta sitten. Sen ymmärtäessä saatanan synagogan olemassaolo on meille enää hävinneiden eksymistä.