JumalatON

Yhden Jumalan paikka ei jää tyhjäksi. Sinne asettuu monta.

Luokan seinällä riippui ennen taulu, jossa paimen kantoi karitsaa olallaan. Kukaan ei päättänyt ottaa sitä pois. Se vain jäi seuraavassa remontissa takaisin ripustamatta ja sen paikalle tuli kartta. Kartta on hyödyllinen. Se näyttää, missä ollaan, mutta ei sitä, minne mennään.

Suomen kieli tekee oudon tempun sanalla jumalaton. Kirjoita se toisin ja se sanoo jotakin muuta: JumalatON, jumalat on. Ensimmäinen kertoo, että Jumala puuttuu. Toinen kertoo, että jumalia on. Ne eivät ole kaksi eri asiaa. Ne ovat saman tapahtuman kaksi puolta.

Sana, joka kääntyy

Ihminen ei elä tyhjässä. Hän nojaa aina johonkin: rahaan, työhön, terveyteen, toisten hyväksyntään, omaan kykyynsä selvitä. Elävän Jumalan siirtyessä syrjään nämä muut eivät katoa. Ne kasvavat Hänen tilalleen. Jokainen saa jumalan, joka sopii omaan elämään ja joka vaatii vain sen verran kuin on mukava antaa.

Siksi jumalattomuus ei ole tyhjyyttä. Se on täyteyttä, jossa on liikaa ääniä ja yksi puuttuu. Jumalat ovat, mutta Jumala ei ole kutsuttu.

Koulu, joka ei enää sitouta

Kansakoulu syntyi Suomessa 1860-luvulla ja uskonnonopetus oli sen keskeinen osa. Vielä 2000-luvun alussa laki määräsi antamaan uskonnonopetusta sen uskontokunnan tunnustuksen mukaan, johon oppilaiden enemmistö kuului. Lapsi kuuli koulussa, että Jumala on ja että Jeesus on Vapahtaja.

Vuonna 2003 eduskunta muutti lakia. Hallituksen esityksessä "tunnustuksellisen uskonnonopetuksen käsite" korvattiin "oman uskonnon opetuksen käsitteellä". Esityksen mukaan muutos ei edellyttänyt opetuksen sisältöjen muuttamista. Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi samalla, että oman uskonnon opetukseen kuuluu tiedon ohella "esimerkiksi rukous, virsi ja tutustuminen uskonnollisiin toimituksiin".

Opetushallituksen ohje vuodelta 2022 sanoo kuitenkin, että opetuksen on oltava "oppilaita uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamatonta". Uskosta saa puhua, mutta siihen ei saa kutsua. Tänä vuonna eduskunnassa on tehty lakialoite, jossa uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus korvattaisiin kaikille yhteisellä katsomusopilla.

Laki ei käytä sanaa tunnustukseton. Silti matka on selvä. Koulu, joka ennen sanoi lapselle "Jumala on", sanoo nyt "ihmiset uskovat eri asioihin". Kumpikin lause on totta. Vain toisessa on sana, jonka varaan lapsi voi nojata.

Ilman toivoa ja ilman Jumalaa

Uudessa testamentissa kreikan sana átheos, jumalaton, esiintyy vain yhden kerran. Paavali muistuttaa efesolaisia siitä, millaisia he olivat ennen kuin kohtasivat Kristuksen: "että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa" (Ef. 2:12).

Ainoa kerta, kun Raamattu käyttää tätä sanaa, se asettaa sen toivottomuuden rinnalle. Jumalattomuus ei siinä ole moraalinen syytös. Se on tila, jossa ihmiseltä puuttuu kaksi asiaa yhtä aikaa: se, joka kantaa ja se, mihin kannetaan. Jakeessa on myös sana vieras. Jumalaton on vieras lupauksille, kotimaata vailla, juureton.

Juurettomuus ei aina näy ulospäin. Ihminen voi menestyä, tehdä työtä ja olla pidetty ja silti hänen sisällään voi olla kysymys, johon mikään ei vastaa: mitä varten tämä kaikki on? Koulu voi opettaa tiedot maailman uskonnoista ja jättää tämän kysymyksen ilman vastausta. Silloin lapsi oppii, että on monta polkua, mutta ei sitä, että polulla on määränpää.

Toivo tarvitsee jotakin, mikä on ihmisen ulkopuolella. Ihminen voi toivoa parempaa huomista, terveyttä tai menestystä, mutta kaikki ne ovat yhtä hauraita kuin hän itse. Paavalin lauseessa toivo ja Jumala kulkevat yhdessä, koska toivo, joka ei nojaa mihinkään pysyvään, on vain toive. Jumalaton ihminen ei ole välttämättä paha. Hän on kantamaton. Hänen täytyy kantaa itse kaikki se, mitä hänen ei koskaan ollut tarkoitus kantaa yksin: syyllisyytensä, pelkonsa, kuolevaisuutensa ja kysymyksen siitä, onko hänellä merkitystä.

Moni kantaa tätä hiljaa. Se ei näy tilastoissa uskonnosta vaan väsymyksenä, levottomuutena ja tunteena siitä, ettei mikään riitä. Ihminen täyttää tyhjää tilaa sillä, mitä on saatavilla ja saatavilla on aina enemmän kuin ennen. Jumalat ovat tarjolla jokaiseen tarpeeseen.

Niin sanotut jumalat

Paavali kirjoitti korinttilaisille kaupunkiin, joka oli täynnä temppeleitä. Hän ei kiistänyt, että jumalia palvottiin: "Sillä vaikka olisikin niin sanottuja jumalia, olipa heitä sitten taivaassa tai maassa, ja niitä on paljon semmoisia jumalia ja herroja, niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa." (1. Kor. 8:5–6)

Tässä on JumalatON koko laajuudessaan. Jumalia on paljon ja niillä on nimet, alttarit ja palvojat. Ne ovat silti "niin sanottuja". Ateenassa Paavali löysi alttarin, johon oli kirjoitettu "Tuntemattomalle jumalalle" (Ap.t. 17:23). Kaupunki, jossa oli jumala jokaiseen tarpeeseen, varmisti vielä, ettei yksikään jäisi palvomatta. Juuri se tuntematon oli ainoa, joka oli elävä.

Nykyaika rakentaa omaa Ateenaansa. Uskontojen parhaat palat kootaan yhteen koriin ja niistä syntyy mukava, oma jumala. Se on ymmärtäväinen eikä vaadi mitään. Sille ei tarvitse taipua, koska se on tehty taipumaan meille. Sellaisen jumalan edessä ihmisen ei tarvitse koskaan luopua omasta tahdostaan.

Jumala, joka ei sekoitu

Elävä Jumala ei suostu koriin. Hänen ensimmäinen käskynsä on lyhyt: "Älä pidä muita jumalia minun rinnallani." (2. Moos. 20:3) Hän ei kilpaile muiden kanssa paikasta hyllyllä. Hän ei tee kompromisseja eikä sekoitu kuolleiden jumalien kanssa.

Siksi juuri Hänestä tehdään helposti syntipukki. Maailma, joka hyväksyy kaikki jumalat, ei siedä sitä yhtä, joka sanoo olevansa ainoa. Häntä pidetään ahdasmielisenä ja ankarana. Hänen seuraajiaan pidetään suvaitsemattomina, koska he eivät suostu sanomaan, että kaikki tiet ovat samoja.

Kysymys ei kuitenkaan ole ahdasmielisyydestä. Se on totuudesta. Tiet, jotka kaikki vievät samaan paikkaan, ovat yhdentekeviä. Totuus, joka ei ole toista tosempi, ei voi kantaa ihmistä silloin, kun kaikki muu pettää. Silta, joka kantaa, ei ole ahdasmielinen siksi, että se ei kanna kaikkia reittejä yli joen. Se kantaa sen, joka kävelee sitä pitkin. Ihminen kallistuu kuolleiden jumalien puolelle harvoin siksi, että hän olisi miettinyt asian loppuun. Useimmiten hän tekee sen, koska oman tahdon antaminen pois on vaikeaa ja koska mukava jumala ei koskaan pyydä sitä.

Luopumus ja jäännös

Raamattu ei lupaa, että maailma kääntyisi lopun aikoina joukolla Jumalan puoleen. Se puhuu päinvastaisesta: "Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu" (2. Tess. 2:3). Luopumus ei ole sitä, että ihmiset lakkaavat uskomasta mihinkään. Se on sitä, että he lakkaavat uskomasta Häneen ja alkavat uskoa kaikkeen muuhun.

Siksi puhe suuresta heräämisestä ei vastaa sitä kuvaa, jonka Raamattu antaa lopun ajasta. Elävään Jumalaan uskova joukko on Raamatun kielellä jäännös: pieni, usein huomaamaton ja aina pilkattu. Sen arvo ei ole sen koossa vaan siinä, mihin se pitää kiinni.

Koulu lakkaa sitouttamasta, kirkko muuttuu yhdeksi palveluntarjoajaksi muiden joukossa ja jumala muokataan jokaisen omaan mittaan. Mikään näistä ei näytä luopumukselta. Kaikki näyttää suvaitsevaisuudelta, avoimuudelta ja edistykseltä. Juuri siksi se on niin vaikea huomata.

Armollinen katse

Jäännös ei ole ylpeä joukko, joka katsoo muita ylhäältä. Se on joukko, joka tietää, mistä se itse on tuotu. Paavali kirjoitti efesolaisille, että hekin olivat kerran "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa". Jakeen jatko kertoo, mitä tapahtui: "mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä." (Ef. 2:13) Muutama jae myöhemmin vieras saa kodin: "Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä" (Ef. 2:19).

Ovi on yhä auki. Kukaan ei ole liian kaukana, ei sekään, joka ei ole koulussa koskaan kuullut, että Jumala on. Lapselle, jolta otettiin taulu seinältä, Paimen ei ole kadonnut. Hän etsii yhä kadonnutta, "kunnes hän sen löytää". Löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten (Luuk. 15:4–5).

JumalatON. Kuolleita jumalia on paljon. Elävä Jumala on yksi. Hän kutsuu yhä nimeltä jokaista, joka on vieras lupauksille, juureton ja ilman toivoa.

niin on meillä kuitenkin ainoastaan yksi Jumala, Isä, josta kaikki on ja johon me olemme luodut, ja yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki on, niin myös me hänen kauttansa.

— 1. Kor. 8:6