Kieli jolla pelätään
Vanhin varoitus ei ollut sana. Se oli ääni, joka nousi ja laski minuutin ajan ja jonka jokainen suomalainen tunnisti ennen kuin osasi lukea.
Yleisen vaaramerkin ei tarvinnut kertoa, mitä oli tapahtumassa. Sen tehtävä oli yksi: ohjata ihminen sisälle, sulkemaan ovet, ikkunat ja ilmanvaihto ja avaamaan radio. Kuukauden ensimmäisenä maanantaina kello kaksitoista se soi kokeeksi. Sukupolvi toisensa jälkeen oppi sen rytmin samalla tavalla kuin opitaan kirkonkellojen ääni tai äidin askeleet eteisessä. Kukaan ei kysynyt, millä kielellä sireeni puhui.
Sireeni puhui kieltä, joka on vanhempi kuin kielet. Samaa kieltä puhuu vastasyntynyt, jonka itkua ei tarvitse kääntää kenellekään. Ääni ei selitä, se herättää.
Uusi aika on siirtänyt varoituksen äänestä tekstiin. Puhelin värähtää ja ruudulle ilmestyy viesti, joka kertoo enemmän kuin sireeni koskaan pystyi: mitä tapahtuu, missä ja mitä pitää tehdä. Tarkkuudella on kuitenkin hinta, jota sireeni ei koskaan maksanut. Teksti on aina jollakin kielellä. Jokainen sana, joka kertoo jollekulle enemmän, jättää jonkun toisen kokonaan ulkopuolelle.
Kuvitellaan hetki, jossa puhelin hälyttää ja viesti on kirjoitettu kielellä, jota ei ymmärrä. Ensimmäinen tunne ei ole pelko vaan hämmennys. Toinen on häpeän sukua: tämä oli tarkoitettu jollekulle muulle. Juuri tätä tunnetta ovat kantaneet arjessaan ne, joille valtio on aina puhunut toisen kieltä.
Mieli palaa kotiin
Vaaran hetkellä ihminen ei valitse kieltään. Kieli valitsee hänet.
Kaksikielisten ihmisten tutkimuksissa on toistuvasti havaittu, että tunnepitoiset sanat painavat äidinkielellä enemmän kuin myöhemmin opitulla kielellä. Kirous, rukous ja lapselle sanottu hellyys kuuluvat useimmiten ensimmäiseen kieleen, vaikka koko arki kulkisi toisella. Psykologit ovat kuvanneet myös ilmiön, jota kutsutaan vieraan kielen vaikutukseksi: vieraalla kielellä esitetty riski arvioidaan viileämmin ja laskelmoivammin kuin sama riski äidinkielellä. Vieras kieli luo etäisyyden. Päätöksenteossa etäisyys voi olla hyve, hätätilanteessa se on hukattua aikaa.
Muistisairaus kertoo saman asian toisesta päästä. Sairauden edetessä myöhemmin opittu kieli haalistuu usein ensin. Ruotsiin nuorena muuttanut suomalainen, joka puhui työpaikallaan ruotsia neljäkymmentä vuotta, voi vanhuuden hoitokodissa puhua enää vain suomea. Ihminen palaa siihen kieleen, jolla hänelle aikanaan laulettiin, eikä hänen ympärillään välttämättä ole enää ketään, joka ymmärtää.
Tästä seuraa yksinkertainen ja epämukava havainto. Varoitus, joka annetaan ihmiselle hänen toisella kielellään, voidaan ymmärtää, mutta sitä ei välttämättä tunneta. Sanat kulkevat järjen kautta, eivätkä ne laita jalkoja liikkeelle samalla tavalla kuin sanat, jotka tulevat sieltä, missä ihminen on ollut lapsi.
Äidinkieli ei ole pelkkä väline. Se on huone, johon ihminen pakenee, kun maailma muuttuu vaaralliseksi. Vieraalla kielellä huutava vartija seisoo tuon huoneen oven ulkopuolella, huusi hän kuinka kovaa tahansa.
Kansa joka kuuli valtionsa vieraalla kielellä
Suomalaisilla on tästä pitkä muisti, vaikka se on päässyt hiljaa unohtumaan.
Vuosisatojen ajan valtakunta puhui suomenkieliselle talonpojalle ruotsia. Lait kirjoitettiin ruotsiksi, tuomiot annettiin ruotsiksi ja kirjeet virastoista tulivat ruotsiksi. Käräjillä suomea puhuva mies kuuli oman asiansa tulkin kautta, ja hänen kohtalonsa ratkaistiin kielellä, jolla hän ei olisi osannut puolustautua. Valtakunnan ja kansan välissä oli koko ajan kääntäjä.
Tuo kääntäjä oli pitkään kirkko. Agricolan Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1548 ja koko Raamattu suomeksi vuonna 1642. Saarnatuolista luettiin sunnuntaisin myös kruunun kuulutukset, ja pitäjän pappi oli se, joka käänsi esivallan kielen seurakuntansa kielelle. Kansa kuuli valtion äänen suomeksi ensimmäisen kerran kirkossa, saman katon alla, jossa se kuuli evankeliumin.
Vuoden 1863 kielireskripti lupasi suomen kielelle saman aseman kuin ruotsilla niissä asioissa, jotka koskivat suomenkielistä väestöä, ja antoi muutokselle kaksikymmentä vuotta. Siitä alkoi pitkä työ, jonka lopussa Suomi oli kansakunta. Kansakunta ei syntynyt siitä, että suomalaiset oppivat valtakunnan kielen. Se syntyi siitä, että valtio oppi kansan kielen.
Sama historia toistui pohjoisessa pienemmässä mittakaavassa ja kipeämmin. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä, pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea, joista kahdella viimeisellä on puhujia vain muutamia satoja. Monen saamelaislapsen äidinkieli vaiennettiin viime vuosisadalla koulujen asuntoloissa, joissa sitä ei saanut puhua tai sitä opittiin häpeämään. Inarinsaame oli jo hiipumassa, kunnes kielipesät palauttivat sen lasten suuhun. Saamelaiselle valtion vieraskielinen viesti ei ole poikkeus vaan muisto.
Enemmistö kokee tämän harvoin. Sille valtio on puhunut sen omalla kielellä niin kauan, ettei sitä enää huomaa. Etuoikeus näkyy juuri siinä, ettei sitä tarvitse ajatella. Ne harvat sekunnit, jolloin valtaväestö saa viestin kielellä, jota se ei ymmärrä, eivät ole pelkkä tekninen kömmähdys. Ne ovat ikkuna toisen ihmisen arkeen.
Nimi on ensimmäinen viesti
Viranomaisen palvelulla on nimi ennen kuin sillä on yhtäkään viestiä. Nimi kertoo, kenelle palvelu on ajateltu.
Yhä useampi julkinen järjestelmä saa nykyään englanninkielisen nimen. Nimi syntyy yleensä hankinnan, konsulttityön ja vientitoiveiden risteyksessä, jossa sitä mitataan sen mukaan, miltä se näyttää esitysdialla ja kansainvälisillä markkinoilla. Nimi on lyhyt, iskevä ja tuotteistettava. Siinä on kaikki, mitä myyjä tarvitsee, ja puuttuu yksi asia, jota vastaanottaja tarvitsee.
Kielilaki velvoittaa viranomaiset palvelemaan suomeksi ja ruotsiksi. Saamelaisten kotiseutualueella velvoite koskee myös saamea. Lain kirjain on täsmällinen, mutta sen henki on vielä täsmällisempi: valtion on puhuttava kansalleen kansan kielellä, muuten se puhuu jollekulle toiselle.
Pieni nimi kantaa suurta oletusta. Se olettaa, että kansalainen on ensisijaisesti käyttäjä ja että käyttäjä elää englanninkielisessä digitaalisessa maailmassa. Nuorelle oletus pitää usein paikkansa. Kainuulaiselle yhdeksänkymppiselle, joka on oppinut käyttämään älypuhelinta lastenlastensa avulla, se ei pidä. Varoitusjärjestelmän pitäisi kuitenkin puhua ensimmäisenä juuri hänelle, sillä hän on se, jonka ehtiminen sisälle vie eniten aikaa.
Kysymys ei silti ole yksinkertainen. Suomessa asuu satoja tuhansia ihmisiä, joiden äidinkieli on venäjä, viro, arabia, somali, englanti tai jokin muu. Valtio ei voi puhua kaikkia kieliä. Kysymys on siitä, mihin järjestykseen kielet asetetaan ja kuka hoitaa loput.
Naapuri viimeisenä tulkkina
Varautumisen suunnitelmat laskevat sireenejä, tukiasemia, väestönsuojia ja vesisäiliöitä. Harva suunnitelma laskee, kuka porraskäytävässä ei ymmärrä viestiä.
Vanhassa kylässä se, joka osasi lukea, luki kirjeen ääneen niille, jotka eivät osanneet. Lukutaito ei ollut yksityisomaisuutta vaan yhteistä varallisuutta. Sama periaate toimii yhä, vaikka siitä ei puhuta. Vaaran hetkellä tieto kulkee sukulaisten puheluissa, oman kieliryhmän viestiketjuissa ja naapurin ovella, jolle koputetaan. Virallinen viesti on vain ensimmäinen lenkki ketjussa, jonka viimeinen lenkki on aina ihminen.
Moni maahanmuuttajaperheen lapsi tietää tämän paremmin kuin kukaan suunnittelija. Hän on kantanut aikuisten viestejä vanhemmilleen pankissa, lääkärin vastaanotolla ja virastossa. Hän on oppinut kääntämään sanojen lisäksi sävyt, vaitiolot ja kiireen. Vaaran hetkellä hän kääntää myös pelon, ja hän tekee sen ikään kuin kantaisi vanhempiaan sylissään yli kynnyksen, vaikka itse on vielä lapsi.
Hyvä varoitusjärjestelmä on siis kerroksellinen. Sen pohjalla on ääni, jonka jokainen tunnistaa ilman kieltä. Sen keskellä on viesti niillä kielillä, jotka kansakunta on sitoutunut puhumaan. Sen ulkokehällä on naapuruus, joka tietää, kuka rapussa puhuu mitäkin kieltä ja kenen ovelle on syytä koputtaa. Tekniikka voi rakentaa kaksi ensimmäistä kerrosta. Kolmatta ei voi hankkia, sen voi vain elää.
Torvi, torni ja tuli
Paavali kirjoitti korinttilaisille seurakunnasta, jossa puhuttiin kielillä, joita kukaan ei ymmärtänyt. Hän kysyi, kuka valmistautuu taisteluun, jos torvi antaa epäselvän äänen. Hän totesi, että puhuja ja kuulija jäävät toisilleen muukalaisiksi, ellei kielen merkitystä tunneta. Hän sanoi haluavansa mieluummin puhua viisi ymmärrettävää sanaa kuin kymmenentuhatta sanaa, joita kukaan ei ymmärrä. Paavalille ymmärrettävyys ei ollut tyyliseikka. Se oli rakkauden mittari.
Raamatun alkulehdillä on kertomus kansasta, jolla oli yksi kieli. Se päätti rakentaa tornin, jonka huippu ulottuisi taivaaseen, ja sen ilmoitettu tarkoitus oli tehdä itselleen nimi. Yksi kieli palveli tornia, ei ihmisiä. Baabelin kielten sekoittuminen on totuttu lukemaan rangaistuksena. Se voidaan lukea myös suojana: kieli, joka on olemassa vain rakentajan nimen kirkastamiseksi, ei kanna ketään.
Helluntaina Jerusalemissa oli juutalaisia monesta kansasta, Mesopotamiasta, Egyptistä, Roomasta ja Arabiasta. Useimmat heistä ymmärsivät todennäköisesti kreikkaa tai arameaa, aikansa yhteisiä kieliä. Viesti olisi siis voinut tulla yhdellä kielellä, tehokkaasti ja kaikille riittävästi. Kertomuksen mukaan se ei tullut. Jokainen kuuli apostolien puhuvan hänen omalla äidinkielellään, sillä kielellä, jolla hän oli syntynyt.
Helluntai ei kumonnut Baabelia palauttamalla yhden kielen. Se kumosi sen kääntämällä. Jumala ei valinnut viestilleen kieltä, joka riitti ymmärtämiseen, vaan kielen, joka riitti sydämeen. Ero on sama kuin sen varoituksen, joka luetaan, ja sen varoituksen, joka kuullaan.
Mikään valtio ei pysty siihen, mihin helluntain tuli pystyi. Kenenkään ei tarvitse puhua kaikkia kieliä. Riittää, että viestin lähettäjä on ajatellut viimeistäkin vastaanottajaa: vanhusta, joka ei tunne vierasta sanaa, saamelaista, jonka kieli melkein vaiennettiin, ja lasta, joka kantaa vanhempiensa pelkoa käännettynä. Varoitus, joka tulee ihmisen omalla kielellä, sanoo jo ennen ensimmäistä sanaansa sen tärkeimmän: sinua ajateltiin.