Karkotettujen kansa

Trauma siirtyy sille, joka näkee. Yksi kuolema todistettiin niin, ettei se siirtynyt. Hauta jäi tyhjäksi.

Lapsi on syntynyt maassa, jossa ei ole sotaa. Hän ei ole koskaan nähnyt kotimaataan eikä kuullut pommia. Silti hän nukkuu ovi raollaan ja herää askeliin, joita ei ole. Hänen vanhempansa eivät puhu siitä, mitä jätettiin taakse. Juuri siitä hän tietää sen.

Lapsi, joka pelkää ovia

Pakolaisperheessä on huone, johon ei mennä ja aihe, johon ei kosketa. Ensimmäinen sukupolvi pakeni. Toinen syntyi turvaan ja oppi silti sulkemaan verhot ennen pimeää, laskemaan uloskäynnit ja kavahtamaan virkapukua. Kolmas sukupolvi ei enää tiedä, mistä kaikki alkoi. Se tietää vain, että isoäiti säikähtää ovikelloa ja että perheessä ei koskaan istuta selkä oveen päin.

Ilmiöllä on nimi, ylisukupolvinen trauma, eikä se ole vain tunne. Kansanmurhasta selviytyneiden aikuisia lapsia tutkittiin New Yorkissa ja heidän stressinsäätelyään ohjaavasta geenistä löytyi muutos samasta kohdasta kuin heidän vanhemmiltaan. Vanhempien ja lasten arvot seurasivat toisiaan. Lapset eivät olleet koskaan olleet leirillä. Heidän ruumiinsa oli silti kuullut siitä.

Trauma ei tarvitse tapahtumaa siirtyäkseen. Se tarvitsee vain sen, että joku näkee jonkun, joka kantaa sitä. Lapsi ei nähnyt pakomatkaa. Hän näki äitinsä kasvot, kun ovikello soi. Se riitti.

Sama tapahtuu kodeissa, joissa ei ole koskaan paettu mitään. Yli sadan tutkimuksen yhteenveto lapsista, jotka olivat nähneet vanhempiensa välistä väkivaltaa, päätyi tulokseen, jota moni ei odottanut: heidän oireensa eivät eronneet niiden lasten oireista, joita oli itse lyöty. Lapseen ei tarvitse koskea. Riittää, että hän näkee.

Elokuvan sääntö

Elokuva kertoo olennosta, joka ei kosketa ketään. Se ei tartu ihoon eikä kulje ilmassa. Se siirtyy katseen mukana. Ihminen näkee toisen kuolevan kauhealla tavalla ja siitä hetkestä alkaen olento on hänen. Se ei tapa heti. Se näyttää kuvia, hymyileviä kasvoja väärissä paikoissa ja saa uhrin uskomaan, ettei kukaan usko häntä ja että hän on nyt saastunut. Se elää siitä kauhusta ja ennen kaikkea siitä, että todistaja uskoo kuuluvansa sille. Ainoa ulospääsy, jonka elokuva tuntee, on tehdä itse jotain kauheaa jonkun toisen nähden. Silloin se siirtyy hänelle ja edellinen on vapaa.

Tämä on tehty myymään lippuja, eikä siinä ole mitään pyhää. Pakolaisen lapsi tunnistaisi silti säännön ensimmäisen osan heti. Toisen osan tuntee jokainen, joka on nähnyt jotain, mitä ei saa pois silmistään: olento ei tapa ketään omin käsin vaan saa uhrin uskomaan, että hän on nyt sitä mitä näki. Kolmannen osan tuntee koko maailma. Vapaaksi pääsee antamalla sen eteenpäin.

Karkotus

Ketjulla on alku ja alku on karkotus. Ihmiskunnan vanhin kertomus itsestään ei ala sodasta eikä nälästä vaan kodista, josta lähdettiin. Ihminen asui puutarhassa, jossa mikään ei ollut häneltä piilossa ja jossa hän kulki Luojansa kanssa niin kuin lapsi kulkee isän kanssa, pelkäämättä. Sitten hän uskoi ääntä, joka sanoi, että hänellä oli jotain saamatta. Hän katsoi ja otti. Ensimmäinen asia, jonka hän sen jälkeen teki, oli piiloutua.

Hän vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin".
1. Moos. 3:10

Askeleet olivat samat kuin edellisenä päivänä. Muuttunut oli se, joka kuuli. Hän oli nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä ja uskoi sen jälkeen olevansa sitä mitä näki. Hän oli ensimmäinen todistaja. Hänet ajettiin pois kotoa ja portille asetettiin vartija, jottei paluu olisi mahdollinen omin voimin.

Tämän jälkeen jokainen ihminen on syntynyt karkotukseen. Kukaan elävä ei nähnyt lähtöä. Jokainen tuntee sen silti niin kuin kolmas sukupolvi tuntee isoäidin säikähdyksen. Ihmiskunta on pakolaiskansa, joka on elänyt tuhansia vuosia poissa kotoa ja kantaa menetystä, jonka syntyä kukaan ei muista. Koti-ikävä, jolle ei ole osoitetta, on tämän kansan tunnusmerkki. Se näkyy jokaisessa kulttuurissa, joka on koskaan rakentanut pyhäkön tai kirjoittanut laulun kultaisesta ajasta, joka oli ennen. Ihminen ei kaipaa sitä, mitä hän ei ole koskaan menettänyt.

Tälle menetykselle on vanha sana. Kirous ei ole loitsu vaan sulkeutunut portti ja kansa, joka syntyy sen väärälle puolelle sukupolvi toisensa jälkeen.

Levittäjä

Karkotuksella on kuitenkin toinenkin osapuoli ja hän on se, joka kertomuksessa puhui ensin. Ääni, joka sanoi ihmiselle, että hänellä oli jotain saamatta, ei kadonnut portilla. Se lähti mukaan.

Se ei luo mitään. Sillä ei ole omaa maailmaa, omaa elämää eikä omaa valoa. Sillä on vain kapina ja kapina ei osaa rakentaa, ainoastaan levittää. Sen koko työ on pitää karkotettu kansa karkotuksessa.

Ensin se tarvitsee todistajia ja niitä on aina. Jokainen ihminen on nähnyt jotain: vanhempansa raivon, oman tekonsa, toisen kuoleman, kuvan, jota ei saa pois. Sitten se syöttää valheen: olet nyt tätä. Sinut tunnetaan tästä. Tämä on se, mitä sinä olet ja tulet olemaan. Valhe ei sido, jos siihen ei uskota, mutta se toistetaan niin monta kertaa ja niin monella äänellä, että se alkaa kuulostaa omalta ajatukselta.

Sitten tulee lääke ja lääke on siirto. Kipu kaadetaan seuraavalle. Loukattu loukkaa. Lyöty lyö. Sukupolvi kaataa kuormansa seuraavalle, koska se ei tiedä muuta tapaa keventää sitä. Kansa etsii syntipukin ja tuntee hetken olevansa puhdas. Jokainen siirto vapauttaa siirtäjän hetkeksi ja luo uuden todistajan ja ketju kasvaa yhdellä. Ihmiskunnan historia on tätä siirtoa alusta loppuun ja sitä kutsutaan monella nimellä: kosto, perinne, oikeus, pakko.

Levittäjällä on vain yksi pelko: että karkotettu kääntyisi kotiin päin. Siksi haava ei saa parantua. Sitä hoidetaan huolellisesti auki. Tarjolla on nautintoa, joka nukuttaa illaksi, valtaa, joka tuntuu turvalta, kostoa, joka tuntuu oikeudelta ja unohdusta, joka tuntuu rauhalta. Jokainen niistä helpottaa hetken ja jättää aamuksi uuden todistajan, joka katsoo itseään peilistä. Karkotettu oppii rakastamaan leiriään. Se on ainoa maailma, jonka hän tuntee. Koti on huhu, johon ei kannata uskoa.

Kaikki tämä on levittäjän ainoa valta. Se ei omista ketään. Se saa ihmisen uskomaan, että se omistaa ja uskomaan, ettei ovea ole. Jokainen on sen uhri niin kauan kuin uskoo sitä. Se on toiminut tuhansia vuosia ja se toimii tänään, koska se ei ole koskaan joutunut keksimään mitään uutta. Sama valhe, uudet todistajat.

Kuolema, joka ei pitänyt

Kaupungin ulkopuolella oli mäki, jolla teloitettiin ihmisiä julkisesti. Siellä kuoli mies tavalla, joka oli rakennettu tuottamaan todistajia: hitaasti, näkyvästi, tien vieressä, jotta ohikulkijat näkisivät. Paikalla oli sotilaita, jotka olivat nähneet tämän monta kertaa ja joille se ei ollut enää mitään. Oli kaksi muuta kuolevaa. Oli naisia, jotka eivät lähteneet pois ja oli väkijoukko, joka oli tullut katsomaan.

Jokaisen heistä olisi pitänyt lähteä sieltä kantamassa sitä, mitä he näkivät. Sotilas, jonka työ oli katsoa ihmisten kuolevan, sanoi ääneen, että tämä oli jotain muuta. Toinen kuolevista, rikollinen, joka oli itse elänyt siirron säännöllä koko elämänsä, kääntyi häntä kohti ja sai kuulla, että hän pääsee tänään kotiin. Naiset, jotka näkivät kaiken, kantoivat sen jälkeen jotain, mutta se ei ollut kauhu. Se oli viesti.

Mitä tuolla mäellä tapahtui, on kirjoitettu yhteen lauseeseen satoja vuosia ennen kuin se tapahtui:

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.
Jes. 53:6

Kaikkien kuorma yhden päälle, ei seuraavalle. Sama on sanottu sillä sanalla, joka annettiin karkotukselle:

Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme
Gal. 3:13

Hän tuli siksi. Hän asettui siihen paikkaan, jossa karkotettu seisoo, otti ylleen kaiken sen, mitä todistajat kantoivat ja kuoli sen kanssa. Hänet haudattiin ja haudan suulle vieritettiin kivi ja sen eteen asetettiin vartijat, niin kuin puutarhan portille oli kerran asetettu.

Kolmantena aamuna samat naiset, jotka olivat nähneet kuoleman, tulivat haudalle ja se oli tyhjä.

Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös.
Luuk. 24:6

Kuorma, jonka hän otti, ei siirtynyt kenellekään. Se haudattiin hänen kanssaan ja hän nousi ilman sitä. Kuolema, joka oli ollut karkotuksen viimeinen sana ensimmäisestä portista asti, ei ollut viimeinen sana hänelle. Hän elää. Hän on Isän oikealla puolella ja on itse sanonut, mitä hän siellä tekee: "Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa?" (Joh. 14:2). Karkotetuille valmistetaan sijaa kotona.

Levittäjä oli paikalla ja sai sen, mitä oli aina halunnut: todistajia ja kauhean kuoleman. Kolmantena aamuna sillä ei ollut enää edes kuollutta. Kuolema, jonka piti sitoa kaikki katsojat, vapautti heidät.

Kotiin saa palata

Pakolaisen lapsi pelkää yhä ovia. Se ei muutu sillä, että hänelle kerrotaan pelon historia. Se muuttuu vasta, kun joku sanoo hänelle, että koti on olemassa ja että sinne saa mennä.

Karkotetun kansan ongelma ei ole se, että kotia ei olisi. Sitä ei uskota olevan, tai uskotaan, ettei sinne pääse. Molemmat ovat levittäjän lauseita.

Kukaan ei ole syntynyt portin oikealle puolelle. Jokainen on karkotettu niin kauan kuin uskoo, ettei paluuta ole. Niin kauan on sana, joka ei tuomitse vaan odottaa.

Se, mikä mäellä tehtiin, ei tapahdu ihmisessä väkisin. Se otetaan vastaan. Sotilas otti sen vastaan sanomalla ääneen, mitä näki. Rikollinen otti sen vastaan pyytämällä yhtä asiaa. Kukaan ei purkanut ensin omaa kuormaansa eikä siivonnut itseään kelvolliseksi. He käänsivät katseensa ja se riitti, koska kantaja oli suuri.

Ylösnoussut ei murtaudu kenenkään elämään.

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.
Ilm. 3:20

Levittäjä ei koputa. Se pukeutuu omaksi ajatukseksi ja on jo sisällä ennen kuin sen tuloa huomataan. Se, joka karkotuksen päätti, tekee toisin. Hän seisoo ulkopuolella ja koputtaa, koska hän tahtoo suostumuksen eikä saalista ja hän odottaa niin kauan kuin ovi on kiinni. Karkotettu kansa on tottunut siihen, että ovi on uhka.

Lapsi, joka pelkää ovia, ei parane pelosta ymmärtämällä sen. Hän paranee, kun joku avaa oven ja siellä ei ole sitä, mitä hän pelkäsi, vaan se, jota hän on koko ajan ikävöinyt tietämättä nimeä. Mäellä valhe kumottiin todistajien nähden ja hauta jäi tyhjäksi. Ovella se kumotaan yhden ihmisen kohdalla kerrallaan, joka kerta, kun joku uskoo, että kotiin saa palata, avaa oven ja ottaa lahjaksi vastaan sen armon ja anteeksiannon, jonka Jeesus Kristus kantoi mäeltä tyhjän haudan kautta kotiin asti. Lahjaa ei ansaita eikä siirretä. Se otetaan vastaan.