"Minä olen tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."
Johanneksen evankeliumi 14:6, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Jeesus ei sanonut opastavansa tielle, opettavansa totuutta tai antavansa elämää. Hän sanoi olevansa ne kaikki. Hänen persoonansa on se kaari, jonka läpi ihminen kulkee takaisin Isän luo. Tämä artikkeli seuraa tuota kaarta kolmessa liikkeessä. Ensimmäinen on tie, joka kulkee murtumisen läpi. Toinen on totuus, joka paljastaa sen, mitä emme halua nähdä. Kolmas on elämä, joka virtaa armona ihmisestä toiseen silloin, kun suorittaminen on loppunut ja sydän on uusi.
Nämä kolme liikettä eivät ole vaiheita, jotka käydään läpi kerran ja jätetään taakse. Ne ovat elävä rytmi, jossa Jumalan valtakunta hengittää jokaisen Hänen lapsensa elämässä, joka päivä ja joka hetki uudelleen.
Maailman suoritusjärjestelmä
Maailma toimii suoritusjärjestelmällä. Se on niin syvällä kulttuurissamme, että emme edes huomaa sitä, kuten vesi jossa uimme. Järjestelmä toistaa taukoamatta samaa viestiä: todista arvosi, ole vahva, ole pätevä, ole riittävä ja piilota se, mikä ei kestä päivänvaloa. Epäonnistumisesta seuraa häpeä, joka toimii rangaistuksena ja pitää ihmisen kurissa. Tämä järjestelmä tuottaa ihmisiä, jotka ovat ulkoisesti kiillotettuja mutta sisäisesti murskautuneita. Ihmisiä, jotka hymyilevät mutta eivät hengitä vapaasti. Ihmisiä, jotka osaavat suorittaa mutta eivät levätä.
Jeesus astui keskelle tätä järjestelmää ja käänsi sen täysin ylösalaisin. Hän ei tullut korjaamaan suoritusjärjestelmää. Hän tuli paljastamaan, että koko järjestelmä on väärä lähtökohdiltaan, koska se perustuu valheelle ihmisen arvosta ja Jumalan luonteesta.
Keitä Jumala valitsee
Keitä Jeesus valitsi? Pietarin, impulsiivisen ja epävakaan, joka lopulta kielsi Hänet kolmesti. Matteuksen, veronkerääjän ja kansansa petturin roomalaisten palveluksessa. Paavalin, kirkon vainoajan, joka hyväksyi kristittyjen tappamisen. Daavidin, avionrikkojan ja murhaajan, josta Jumala silti sanoi "mies minun sydämeni mukaan."
Maailman mittaristo olisi hylännyt jokaisen heistä. Jeesuksen mittaristo näki heidät toisin: ei sen perusteella mitä he olivat tehneet, vaan sen perusteella mitä Isä oli heihin luonut ja mihin Hän heitä kutsui. Tämä ei ole pieni ero. Tämä on täydellinen paradigman muutos.
Pietarin tarina on ehkä selkein esimerkki siitä, miten Jeesus käsittelee inhimillistä romahdusta. Pietari vannoi kuolevansa Jeesuksen puolesta. Tunteja myöhemmin hän kielsi edes tuntevansa Häntä, kolmesti peräkkäin. Kukon laulaessa Pietari romahti ja itki katkerasti. Hän tiesi mitä oli tehnyt. Maailman järjestelmä sanoo: olet diskvalifioitu, pettäjä, epäluotettava ja hylätty.
Mitä Jeesus teki ylösnousemuksen jälkeen? Hän ei aluksi sanonut Pietarille sanaakaan kieltämisestä. Hän valmisti aamiaisen, kalaa ja leipää rannalla. Hän loi turvallisuuden ensin. Sitten Hän kysyi kolme kertaa: "Simon, Joonan poika, rakastatko sinä minua?"
15. Kun he olivat syöneet, sanoi Jeesus Simon Pietarille: "Simon, Joonan poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä?" Pietari sanoi hänelle: "Rakastan, Herra; sinä tiedät, että minä pidän sinusta." Jeesus sanoi hänelle: "Kaitse minun karitsaitani."
Johanneksen evankeliumi 21, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Kolme kieltämistä. Kolme kysymystä. Ei syytöstä. Ei nöyryytystä. Ei ehtoja. Vain kysymys, joka antoi Pietarille mahdollisuuden vastata totuudessa, ja joka kerta Jeesus vastasi: "Kaitse minun lampaitani." Hän ei vain antanut anteeksi. Hän palautti Pietarin kutsumukseen, jollaiseksi hänet oli luotu. Juuri se heikkous, joka maailman silmissä tuhosi Pietarin uskottavuuden, teki hänestä Jeesuksen käsissä paimenen, joka ymmärsi armoa, koska hän oli itse tarvinnut sitä niin syvällä tasolla.
Heikkous on portti
Tässä piilee jotain, mitä maailma ei ymmärrä ja mitä vihollinen aktiivisesti yrittää peittää. Heikkous ei ole este Jumalan voimalle. Se on sen kanava.
"Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.
2. Korinttolaiskirje 12:9, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Tämä ei ole kaunis lohtu heikkoudessa. Tämä on rakenteellinen totuus siitä, miten Jumalan valtakunta toimii. Se toimii päinvastoin kuin maailman valtakunta. Maailma sanoo vahvuuden suojaavan, mutta Jeesus sanoo myönnetyn heikkouden suojaavan, koska se vie pois ylpeyden, joka on todellinen haavoittuvuus. Maailma kannustaa piilottamaan virheensä, mutta Jeesus kehottaa tuomaan ne valoon, koska pimeydessä ne kasvavat ja valossa ne menettävät voimansa. Maailma väittää ihmisen arvon olevan suorituksissa, mutta Jeesus puhuu Totuuden: ihmisen arvo on luomisessa. Se oli päätetty ennen kuin kukaan teki mitään.
Kaava toistuu kautta koko Raamatun. Mooses oli murhaaja, pakolainen ja änkyttäjä. Hän luetteli Jumalalle syyt, miksi hän on väärä valinta: "Minä en ole puhetaitoinen mies; sillä minulla on hidas puhe ja kankea kieli" (2. Moos. 4:10). Jumalan vastaus on paljon syvempi kuin miltä se ensin näyttää: "Kuka on antanut ihmiselle suun, tahi kuka tekee mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö minä, Herra?" (2. Moos. 4:11). Jumala ei luvannut parantaa puhevikaansa. Hän sanoi tehneensä Mooseksen sellaiseksi ja lähetti hänet sellaisenaan, koska Mooseksen tehtävä ei ollut olla loistava puhuja. Hänen tehtävänsä oli olla kanava Jumalan voimalle, ja juuri se kankeus varmisti, ettei kukaan koskaan luullut vapautusta Egyptistä Mooseksen omaksi ansioksi.
Gideonin armeija karsittiin 32 000:sta 300:aan, jotta voitto oli kiistatta Jumalan. Daavid oli paimenpoika, niin merkityksetön että oma isänsä unohti kutsua hänet Samuelin eteen. Paavalin piikkiä lihassa Jumala ei ottanut pois vaan sanoi: armoni riittää.
Sillä sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.
1. Korinttolaiskirje 1:27–29, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Paavali käyttää saviastia-vertausta: "Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä" (2. Kor. 4:7). Saviastia on hauras, sillä on halkeamia ja se on epätäydellinen. Se on tarkoituksellista, koska jos astia olisi täydellinen, kuka katsoisi aarretta sen sisällä? Ihmiset ihailisivat astiaa. Halkeamat eivät ole virheitä. Ne ovat aukkoja, joista valo pääsee läpi.
Häpeän mekaniikka
Häpeä on vihollisen tehokkain työkalu. Ei kiusaus. Ei suora hyökkäys. Häpeä, koska se ei sano "teit väärin", mikä olisi syyllisyyttä joka voi johtaa katumukseen. Häpeä sanoo "olet väärin." Olet pohjimmiltasi viallinen. Jos ihmiset tietäisivät, mitä todella olet, he hylkäisivät sinut. Tämä valhe pitää ihmisen piilossa: piilossa Jumalalta, piilossa muilta ja piilossa itseltään. Juuri niin kuin Aadamilla ja Eevalla Eedenissä. Ensimmäinen asia syntiinlankeemuksen jälkeen oli piiloutuminen ja peittäminen.
Jeesuksen vastaus häpeään on radikaali. Hän ei sano "siivoaa itsesi ensin ja tule sitten." Hän tulee sinne missä ihminen on: keskelle sotkua, keskelle häpeää, keskelle kieltämistä. Hänen läsnäolonsa itsessään sanoo, ettei kenenkään tarvitse piiloutua.
Nainen, joka jäi kiinni aviorikoksesta, oli tuotu julkisesti häpäistäväksi. Koko järjestelmä oli valmis tuomitsemaan hänet. Jeesus kirjoitti hiekkaan, nosti katseensa ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä" (Joh. 8:7). Syyttäjät poistuivat, toinen toisensa perästä, vanhimmista alkaen. Siihen jäi ainoastaan Jeesus ja nainen. "Nainen, missä ne ovat, sinun syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut?" "Herra, ei kukaan." "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee."
Ei tuomiota. Ei häpeää. Ei myöskään valhetta. "Älä enää syntiä tee" on totuus, sanottu rakkaudessa. Tässä yhdistyy kaikki: turvallisuus, totuus, rohkeus ja armo.
Tie, joka Jeesus on, kulkee murtumisen läpi. Se kulkee siitä kohdasta, jossa ihminen lakkaa peittelemästä ja myöntää vilpittömästi sen mitä on. Juuri siinä kohdassa jotain murtuu auki. Häpeä menettää otteensa, koska se elää vain pimeydessä. Valoon tuotuna sille ei jää tilaa.
Ihminen ei löydä tietä suorittamalla eikä peittelemällä. Hän löytää sen polvilleen putoamalla, kuten Pietari rannalla. Tie ei ole menetelmä. Tie on Persoona.
II. TOTUUS: Näkeminen
Egon valtaistuin
Ihminen lakkaa suorittamasta ja peittelemästä. Hän on murtunut. Tie on avautunut. Seuraava liike on totuuden liike, jossa Jumala paljastaa sen, mitä emme halua nähdä: itsemme todellisen tilan ja sen vihollisen, joka on pitänyt meidät sokeina.
Sigmund Freud rakensi mallin ihmismielestä, jossa ego istuu keskipisteessä kaiken tuomarina. Ego arvioi, päättää ja hallitsee. Se sovittelee idin viettejä ja superegon sääntöjä. Se on itsessään pieni jumala, troonille noussut itse, joka sanoo: "Minä arvioin. Minä päätän. Minä hallitsen." Tämä ei ole pelkästään psykologinen malli. Tämä on kuvaus syntiinlankeemuksesta.
Käärme Eedenissä ei luvannut ensisijaisesti valtaa tai nautintoa. Se lupasi tietoa hyvästä ja pahasta: sinusta tulee oma tuomarisi, sinä päätät ja sinä olet oman todellisuutesi keskipiste. Ego on langennut ihminen pienoiskoossa. Se on se osa, joka uskoo hallitsevansa, ja juuri siksi se on niin vastustuskykyinen armolle. Armo vaatii luovuttamista, eikä ego luovuta.
Ego sallii yläpuolelleen ideologian, jos se on itse valinnut sen ja voi halutessaan hylätä sen. Ideologia palvelee egoa, koska se antaa tunteen ylemmyydestä: "Minä tiedän miten maailma toimii." Ego sallii yläpuolelleen auktoriteetin, jos auktoriteetti vahvistaa egon omaa asemaa. Pomo kelpaa niin kauan kuin pomo arvostaa. Opettaja kelpaa niin kauan kuin opetukset miellyttävät. Ego sallii yläpuolelleen jopa "jumalan", jos se on itse muovattu jumala.
Tässä piilee uskonnollisuuden vaara erotuksena todellisesta uskosta. Ego voi olla hyvin "hengellinen." Se voi meditoida, rukoilla, käydä kirkossa ja puhua armon kieltä, koko ajan palvoen omaa kuvaansa Jumalasta eikä Jumalaa itseään. Tämä on kultaisen vasikan synti modernisoituna. Kansa ei hylännyt Jumalaa. He tekivät Jumalasta hallittavan esineen.
"Tämä kansa kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."
Matteuksen evankeliumi 15:8, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Mitä ego ei salli yläpuolelleen? Todellista Jumalaa. Sellaista Jumalaa, joka voi sanoa "ei" egon syvimpiin haluihin. Todellinen usko alkaa siitä pisteestä, missä ego kuolee. Ei reformoituu, ei kasva, ei kehity, vaan kuolee.
"Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen."
Matteuksen evankeliumi 16:24–25, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Tämä on egolle absoluuttinen kauhu. Ei osittainen luopuminen vaan kokonainen kuolema. Siksi todellinen kääntymys on niin harvinainen ja niin radikaali kokemus. Se ei ole päätös. Se on kuolema ja ylösnousemus.
Vihollisen hienovaraisin käännös
Saatanan mestariteoksia on ottaa totuus ja kääntää se juuri sen verran, että se näyttää yhä loogiselta mutta osoittaa vastakkaiseen suuntaan.
Jumala sanoo: "Sinä olet hauras ja minä olen vahva, ja kun tulet luokseni heikkoutesi kanssa, minun voimani kantaa sinut." Vihollisen käännös kuuluu: "Jumala haluaa sinun olevan heikko, jotta Hän voi hallita sinua. Hän tarvitsee sinun pienuuttasi oman suuruutensa pönkittämiseen."
Samat sanat. Täysin eri sydän. Toinen on rakkautta, toinen vallankäyttöä. Ero näkyy vain sille, joka tuntee puhujan sydämen. Juuri tässä eksytys onnistuu: vihollinen projisoi oman luonteensa Jumalaan. Saatana itse on se, joka haluaa valtaa, alistusta ja palvontaa, joten se maalaa Jumalasta kuvan, joka on sen oma kuva. Langenneessa maailmassa ihminen on nähnyt valtaa käytettävän juuri niin, kontrollina, manipulaationa ja narsismina, joten kuva tuntuu uskottavalta.
Tässä kohdassa täytyy olla armollinen, koska tämä eksytys ei tartu tyhmiin tai pahoihin ihmisiin vaan haavoitettuihin. Ihminen, jonka isä käytti valtaa väärin, kokee sanan "isä" pelkona, kontrollina ja ehdollisena hyväksyntänä. Hänelle sanotaan "Jumala on Isä" ja hänen hermostonsa reagoi siihen kaikkeen, mitä "isä" on hänelle tarkoittanut. Hän ei kuule rakkautta. Hän kuulee uhkaa. Ihminen, joka on kohdannut uskonnollista manipulaatiota, on kokenut Jumalan käytettynä kontrollin välineenä. Tietysti hän näkee narsismin, koska ihmisten käsissä niitä sanoja on käytetty narsistisesti.
Vihollisen nerokkuus on siinä, että se käyttää todellisia haavoja todisteena valheelleen. Se sanoo: "Katso miten sinua on kohdeltu Jumalan nimissä. Sellainen Jumala on." Haavoitettu sydän vastaa: kyllä, se on totta, olen elänyt sen itse. Se mitä hän on nähnyt, ei kuitenkaan ole Jumala. Se on ihmisten vääristämä kuva Jumalasta. Ihmisten valheet, ihmisten sanat ja ihmisten teot. Ei Jumalan. Ero näiden välillä on ääretön.
Iankaikkisuus sydämessä
"…myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä."
Saarnaajan kirja 3:11, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Totuuden toinen ulottuvuus on se, mitä Jumala on kirjoittanut ihmisen sisimpään. Iankaikkisuus sydämessä tekee ihmisestä olennon, joka ei voi koskaan täysin asettua ajalliseen. Mikään maallinen saavutus ei riitä. Mikään suhde ei täytä kokonaan. Tämä ei ole rikkinäisyyttä vaan kompassi. Se osoittaa aina kohti kotia. Augustinus sanoi: "Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa."
Eläimet eivät tiedä kuolevansa. Ihminen tietää. Miksi? Koska hänessä on jotain, joka tunnistaa kuoleman luonnottomaksi. Iankaikkisuus sydämessä tekee kuolemasta vieraan asian, ei luonnollista päätepistettä vaan tunkeilijan. Siksi kuolema tuntuu väärältä: koska se on väärä. Se ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. "Viimeinen vihollinen, joka tehdään mitättömäksi, on kuolema" (1. Kor. 15:26).
C.S. Lewis huomautti, että jokaisella synnynnäisellä tarpeella on todellinen kohde. Nälkä todistaa ruoan olemassaolosta. Jano todistaa vedestä. Väsymys unesta. Yhteenkuuluvuuden tarve yhteisöstä. Tarve yhteydestä itseämme suurempaan, viisaampaan ja parempaan on syvä, universaali ja kulttuurista toiseen toistuva kaipuu, joka ylittää kaiken maallisen. Se ei ole opittua. Se nousee sisältä ja kaikkea muuta syvemmältä. Lewis kutsui tätä kaipuuksi, jota mikään maallinen kohde ei tyydytä.
Ihmiset, jotka saavat kaiken maallisen: rikkauden, vallan, nautinnon, maineen ja perheen, raportoivat silti tämän kaipuun jatkuvan. Se ei sammu. Se on Jumalan sormenjälki, ja sormenjälkeä ei voi pestä pois.
Ihminen kaipaa samanaikaisesti täydellistä rakkautta, joka ei petä eikä lopu, sekä täydellistä oikeudenmukaisuutta, jossa kaikki on lopulta oikein. Hän kaipaa pysyvyyttä, joka ei alistu ajalle, nähdyksi tulemista kokonaan ilman hylkäämisen pelkoa ja kotia, johon ei ole koskaan päässyt mutta joka tuntuu tutulta. Tämä ei ole satunnainen kokoelma toiveita. Tämä on Jumalan muotoinen aukko, ja se sopii täsmälleen siihen, minkä Raamattu kuvaa Jumalan luonteeksi: rakkaus, oikeudenmukaisuus, iankaikkisuus, kaikkitietävyys ja koti Isän luona.
Freudin peili
Freud näki tämän kaipuun ja sanoi: "Se on illuusio." Hänen ydinväitteensä oli, että Jumala on psyykkinen projektio, ihmisen suurennettu isähahmo. Hänen havainnoissaan on aitoa terävyyttä. Hän näki oikein sen, että ihminen todella projisoi: me heijastamme omia kokemuksiamme, traumojamme ja toiveitamme kaikkialle, myös uskonnolliseen elämään. On ihmisiä, joiden jumalakuva on vääristynyt nimenomaan isäsuhteen traumojen kautta. Tässä mielessä Freud paljasti jotain totuudellista ihmisen psykologiasta, ei Jumalasta.
Hänen perustavanlaatuinen virheensä oli kategoriavirhe. Hän oletti, että koska hän pystyi selittämään psykologisen mekanismin, jolla ihminen suuntautuu Jumalaan, hän olisi samalla selittänyt Jumalan pois. Tämä on kuin sanoisi: "Koska voin selittää silmän biologian, auringonvaloa ei ole olemassa." Se, että ihmisellä on kyky vastaanottaa jotain, ei todista, ettei vastaanotettavaa ole.
Freudin koko järjestelmä on rakennettu egon näkökulmasta. Siksi se ei voi nähdä Jumalaa, koska ego ei voi tunnistaa sitä, mikä on sen yläpuolella, ilman että se lakkaa olemasta jumala. Hän tutki peiliä ja väitti, ettei peilaajaa ole.
Raamattu näkee saman kaipuun ja sanoo: "Se on kutsu kotiin." Kumpi selitys kunnioittaa kokemuksen koko painoa?
Miksi ihminen lykkää
Saatanan mestariteos on ajoitus. Vihollisen ei tarvitse saada ihmistä kieltämään Jumalaa. Riittää, että saa hänet lykkäämään. "Kyllä, mutta ei vielä" on helvetin tehokkain lause. Se ei tunnu kapinalta. Se tuntuu järkevältä. Augustinus tunnisti tämän omassa elämässään ennen kääntymystään. Hänen rukouksensa oli tunnetusti: "Herra, anna minulle puhtaus, mutta älä vielä." Tämä on egon rukous. Se tunnustaa Jumalan mutta aikatauluttaa Hänet. Se, joka aikatauluttaa Jumalan, on asettanut itsensä Jumalan yläpuolelle.
Maailman järjestelmä toimii kuin kasino. Se lupaa aina, että seuraava kokemus, seuraava saavutus, seuraava suhde tai seuraava asema on se, joka vihdoin täyttää. Saarnaaja näki tämän kolme tuhatta vuotta sitten: "Turhuuksien turhuus, sanoo Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!" (Saarn. 1:2).
Rikkaus lupaa vapautta, mutta rikas haluaa lisää. Menestys lupaa merkitystä, mutta menestynyt tuntee tyhjyyttä. Nautinto lupaa tyydytystä, mutta nautinnon jälkeen on aina tyhjä hetki, jossa kaipuu palaa entistä terävämmin.
Ego pelkää iloa enemmän kuin kipua. Jumalan läheisyys ei ole uhkaavaa siksi, että se olisi ankaraa, vaan siksi, että se on niin täydellistä, ettei ego selviä siitä. Jos ihminen todella astuisi Jumalan läsnäoloon kokonaan, kaikki hänen itserakennettu identiteettinsä, suojamuurit, roolit ja "minä olen tämä" -määritelmät hajoaisivat. Ego kokee tämän kuolemana. Siksi ihmiset usein lähestyvät Jumalaa vasta kun kaikki muu on jo romahtanut. Sairaus, menetys, kriisi tai vanhuus murtavat egon rakenteet. Vasta murtumisen jälkeen ihminen on tarpeeksi tyhjä vastaanottamaan. Ei siksi, että Jumala vaatisi kärsimystä, vaan siksi, että ego vaatii kaiken muun ensin.
"Autuaita ovat hengessä köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta."
Matteuksen evankeliumi 5:3, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Hengessä köyhät: ne, joiden ego on tullut tiensä päähän. Ei rikkinäisinä vaan tyhjennettyinä. Valmiina vastaanottamaan.
Valheen rakenne on aina sama: "Ota ensin tämä." Se on täsmälleen sama valhe kuin paratiisissa. Käärme ei sanonut "älä palvo Jumalaa." Hän sanoi "ota ensin tämä." Tarvittiin vain yksi hedelmä ennen Jumalaa, yksi kokemus, johon ego tarttui itse, ilman Jumalan ohjausta. Tuo rakenne jatkuu ihmisen elämässä: koulutus, ura, perhe, raha, kokemukset, elämykset, matkat, menestys ja sitten Jumala. "Sitten" ei kuitenkaan koskaan tule, koska lista on suunniteltu olemaan loputon.
Jumala ei odota loppumetreille. Ihminen odottaa. Jumala on ollut läsnä joka hetki: jokaisessa tyhjyyden tunteessa, jokaisessa kaipuun pistossa, jokaisessa hetkessä jolloin jokin saavutus ei riittänyt ja ihminen mietti "eikö tämän pitänyt tehdä minut onnelliseksi?" Jokainen noista hetkistä oli kutsu. Jokainen pettymys oli armon koputus ovelle. Jokainen "tämä ei riitä" oli Pyhän Hengen kuiskaus: koska tämä ei ole sinun kotisi.
"Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssansa, ja hän minun kanssani."
Ilmestyskirja 3:20, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Hän kolkuttaa. Hän on aina kolkuttanut. Ego vain pitää musiikkia niin kovalla, ettei koputusta kuule.
Totuus, jonka Jeesus on, ei ole informaatio. Se on paljastuminen. Se on hetki, jolloin ihminen näkee oman todellisen tilansa, egon rakenteet, vihollisen valheen ja Jumalan sormenjäljen sydämessään, ja tietää ettei ole enää paluuta vanhaan. Totuus ei tuomitse. Se vapauttaa.
III. ELÄMÄ: Ylivuoto
Armo joka virtaa
Tie on kuljettu murtumisen läpi. Totuus on paljastanut sen, mitä emme halunneet nähdä. Kolmas liike on se, joka tekee kaiken uudeksi: elämä, joka virtaa armona Jumalasta ihmiseen ja ihmisestä toiseen. Tämä ei ole paluu suorittamiseen. Tämä on uusi sydän, jossa rakkaus ja anteeksianto eivät ole velvollisuuksia vaan luontoa.
Koko tämän liikkeen sydän sykkii Efesolaiskirjeen 4:32 kahdessa sanassa: niinkuin Jumalakin.
Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut.
Efesolaiskirje 4:32, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Kolossalaiskirje 3:13 toistaa saman rakenteen: antakaa anteeksi, niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi. Tässä on jotain rakenteellisesti merkittävää. Anteeksianto ei ole moraalinen suoritus, jonka ihminen tuottaa omasta voimastaan. Se on virtaus: ylhäältä alas ja sitten ihmisestä toiseen. Kuin vesi, joka ensin tulee lähteestä ja sitten virtaa eteenpäin. Kukaan ei tuota vettä itse. Omilla voimillaan anteeksiantava ihminen tekee sitä puristaen, ja se on juuri sitä suorittamista, joka orjuuttaa. Ihminen, joka on ymmärtänyt kuinka paljon hänelle itselle on anteeksi annettu, antaa anteeksi toiselle ylivuotona.
Jeesuksen vertaus Matteuksen 18. luvussa tekee tämän konkreettiseksi. Palvelija, jolle annetaan anteeksi valtava velka, menee ja kuristaa kanssapalvelijaansa pikkuvelan tähden. "Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa, niinkuin minäkin sinua armahdin?" (Matt. 18:33). Tässä ei anneta käskyä "ole armollinen." Tässä kysytään: oletko ymmärtänyt, mitä sinulle on tehty? Jos olet, armollisuus seuraa luonnostaan. Jos se ei seuraa, ehkä et ole vielä todella vastaanottanut sitä, mitä sinulle on annettu.
Luukkaan evankeliumin 7:42 kertoo kahdesta velallisesta, joille molemmille annetaan anteeksi. Jeesus kysyy: kumpi rakastaa enemmän? Se, jolle enemmän annettiin anteeksi. Tässä piilee syvä psykologinen ja hengellinen totuus: kyky rakastaa ja antaa anteeksi ei synny moraalisen ponnistuksen kautta. Se syntyy sen kautta, että ihminen näkee oman todellisen tilansa, oman velkansa, ja sitten kokee, että se on annettu anteeksi. Heikkouden tunnustaminen ei ole vain nöyryyttä. Se on portti armoon, ja armo on portti rakkauteen.
Tässä ensimmäinen liike kytkeytyy kolmanteen. Tie kulki murtumisen läpi. Siellä ihminen näki velkansa. Totuuden liikkeessä hän näki egon valheet ja Jumalan todellisen luonteen. Tässä kolmannessa liikkeessä hän kokee, mitä tapahtuu, kun valtava velka annetaan anteeksi: sydän avautuu ja armo alkaa virrata hänestä eteenpäin, koska se ei ollut koskaan hänen omaansa pidätettäväksi.
Isän armo ja anteeksianto palautti meihin elämän silloin, kun olimme kuolleita. Siksi meidän täytyy antaa kaikki anteeksi. Ei velvollisuudesta, ei moraalin vaatimuksesta, vaan koska se on ainoa vastaus, joka kunnioittaa sitä mitä meille on tehty. Elämä, joka annettiin takaisin, virtaa eteenpäin luonnostaan.
Anteeksiannon sisäinen muutos
Efesolaiskirje 4:26 sanoo: "Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Älkää antako auringon laskea vihanne yli." Matteuksen 5:22 menee syvemmälle: jo viha veljeä kohtaan on tuomion alaista. Tämä ei ole legalistinen uhkaus. Tämä on kuvaus siitä, mitä viha tekee kantajalleen. Anteeksiantamattomuus on myrkky, joka tuhoaa kantajansa sisältä käsin, aivan kuten synti tuhoaa tekijänsä ennen ketään muuta.
Roomalaiskirje 12:20–21 kääntää tämän dynamiikan ympäri: "Jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä... Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä." Tässä ei puhuta pelkästään etiikasta. Tässä puhutaan hengellisestä sodankäynnistä. Paha voitetaan, ei pahan omilla aseilla, ei voimalla, ei kostolla, ei oikeassa olemisella, vaan hyvällä, joka on luonteeltaan aivan toinen kuin paha.
Kertomukset, jotka hengittävät
Joosefin tarina 1. Mooseksen kirjan luvuissa 45 ja 50 on yksi Raamatun voimakkaimpia kuvauksia anteeksiannosta. Hänen omat veljensä myivät hänet orjaksi. Vuosia myöhemmin he seisovat hänen edessään pelosta jähmettyneinä. Joosef itkee. Hän ei itke heikkoudesta. Hän itkee siksi, että anteeksianto on murtautunut läpi kaikista niistä vuosista, kaikesta kärsimyksestä ja kaikesta vääryydestä. Hän sanoo veljelleen: "Älkää riidelkö matkalla." Miten inhimillinen ja hellä lause. Hän tuntee veljensä, tietää heidän alkavan syytellä toisiaan ja sanoo: ei enää sitä. Se on ohi.
Ebed-Melek pelastaa profeetta Jeremian kaivosta Jeremian kirjassa 38. Yksi pieni yksityiskohta paljastaa kaiken: hän sanoo Jeremialle "pane nämä rikkinäiset vaaterievut kainaloihisi köytten alle." Hän ajattelee köyden hiertämistä. Keskellä pelastusoperaatiota hän huolehtii siitä, ettei köysi satu. Tässä on se ystävällisyys ja hyväsydämisyys, josta Efesolaiskirje puhuu, puettuna aivan tavalliseen, arkiseen eleeseen.
Apostolien tekojen 28:2 kertoo Maltan saaren asukkaista, jotka sytyttävät nuotion haaksirikkoutuneille kylmässä sateessa. Ei teologiaa. Ei saarnaa. Nuotio ja lämpö. Joskus armo näyttää juuri tältä: joku sytyttää tulen, kun sinulla on kylmä.
Uusi sydän, uusi luonto
"Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen."
Hesekielin kirja 36:26, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Nöyrtymisessä, siinä kohdassa jossa ihminen sanoo "en pysty tähän itse", Pyhä Henki saa tilan toimia. Ei siksi, että Jumala vaatisi nöyryytystä jonkinlaisena pääsymaksuna, vaan koska ylpeys on muuri, eikä armo voi virrata muurin läpi. Nöyryys ei ole rangaistus. Se on ovi. Se, mikä tulee siitä ovesta läpi, on jotain, mitä suorittaminen ei koskaan voi tuottaa: todellinen muutos sisältä käsin. Ei uusi pinta. Uusi sydän.
Tällaisessa sydämessä anteeksianto ei ole velvollisuus vaan luonto. Ystävällisyys ei ole suoritus vaan hedelmä. Se rauha, josta Markuksen 9:50 puhuu, "pitäkää keskenänne rauha", ei ole sovinnollisuutta pinnan alla kytevän vihan kanssa vaan todellista rauhaa, joka syntyy siitä, että on itse ensin saanut rauhan.
Jesajan 11:6 maalaa kuvan siitä, miltä tämä näyttää täydellistyneenä: susi asuu karitsan kanssa ja pieni poikanen niitä paimentaa. Luonto itse muuttuu. Ei ulkoisella pakolla vaan sisältä käsin. Se, mikä oli petoa, lepää rauhassa sen vieressä, mikä oli saalista.
Miikan 6:8 kokoaa kaiken yhteen lauseeseen:
"Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on; ja mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?"
Miikan kirja 6:8, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Tehdä oikein, rakastaa laupeutta, vaeltaa nöyrästi. Kolme asiaa, jotka eivät ole kolme erillistä tehtävää vaan yksi elämän suunta. Verbin muoto paljastaa kaiken: rakastat laupeutta. Ei vain osoitat tai harjoitat vaan rakastat sitä. Se on sydämen suuntautuminen, ei pelkkä teko. Tämä on mahdollista vain uudella sydämellä, sillä vanha sydän voi harjoittaa laupeutta mutta ei rakastaa sitä.
Päätös: Kolme liikettä, yksi Persoona
Tie, Totuus ja Elämä eivät ole kolme erillistä opetusta. Ne ovat yksi Persoona, joka kutsuu ihmistä kolmen liikkeen läpi takaisin kotiin.
Ensimmäinen liike on murtuminen. Suoritusjärjestelmä repeää. Häpeä menettää otteensa valossa. Ihminen putoaa polvilleen ja huomaa, ettei tarvitse nousta omin voimin, koska Joku on jo siinä, valmistanut aamiaisen rannalle.
Toinen liike on paljastuminen. Ego näkee itsensä ensimmäistä kertaa Jumalan valossa. Vihollisen valheiden rakenne tulee näkyviin. Iankaikkisuus sydämessä lakkaa tuntumasta vialta ja paljastuu kompassiksi. Koputus ovella tunnistetaan, ei häiriöksi, vaan kutsuksi.
Kolmas liike on ylivuoto. Armo, joka murtumisen kohdassa vastaanotettiin ja totuuden kohdassa ymmärrettiin, alkaa virrata eteenpäin. Ei suorituksena vaan luontona. Anteeksianto ei ole velvollisuus vaan ylivuotoa siitä, kuinka paljon itselle on anteeksi annettu. Joosef itkee, Ebed-Melek pehmentää köyden ja Maltan asukkaat sytyttävät nuotion.
Meidän täytyy antaa kaikki anteeksi, koska Isän armo ja anteeksianto palautti meihin elämän silloin, kun olimme kuolleita. Se on kohtuuttoman suuri armo, jota emme voi ihmisinä koskaan kokonaan ymmärtää tai käsittää. Emme anteeksianna koska olemme hyviä. Anteeksiannamme koska meille on annettu enemmän kuin voimme ymmärtää, ja se ylivuoto on itsessään todiste siitä, että elämä on palautunut sinne, missä ennen oli kuolema.
Tämä on se elämä, josta Jeesus puhui: "Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja yltäkylläisyys" (Joh. 10:10). Se ei ole elämästä luopumista. Se on elämän löytämistä.
"Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon."
Matteuksen evankeliumi 11:28, Kirkkoraamattu (1933/1938)
Hän kolkuttaa. Hän on aina kolkuttanut. Ovi avautuu sisältäpäin.
"Minä olen tie ja totuus ja elämä."
Tie kulkee murtumisen läpi, koska vain murtunut sydän mahtuu kapeasta portista.
Totuus paljastaa sen, mitä emme halunneet nähdä, ja vapauttaa meidät siitä.
Elämä virtaa armona eteenpäin, koska se ei ollut koskaan meidän pidätettäväksemme.
Kolme liikettä. Yksi Persoona. Yksi kutsu.
Soli Deo Gloria.