On olemassa Suomi, jota juuri nyt ei moni enää muista täysin. Se Suomi, jossa sairastuminen tarkoitti köyhyyttä koko perheelle. Se Suomi, jossa lapsi joka syntyi väärään perheeseen ei päässyt opintielle. Se Suomi, jossa vanhuus oli ahdistus, ei elinkaaren vaihe. Tuo Suomi oli olemassa vielä kuusikymmentäluvulla. Sen olemassaolon hiljainen tunteminen säilyy yhä niissä, jotka asuivat siellä ennen kuin maa muuttui toiseksi.
Heitä on yhä keskuudessamme. Yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotias entinen kuntoutusylilääkäri valvoi yhden yön ja kirjoitti siitä Suomesta jonka hän on nähnyt rakennettavan. Hän muistutti, että hyvinvointivaltio ei ole syntynyt yhdessä yössä. Jokaisen kerroksen rakentamiseen on tarvittu poliittinen valinta. Jokaisesta valinnasta oli ennen sen tekemistä mahdollista valita toisin. Hänen tekstinsä jaettiin yli neljä tuhatta kertaa, mikä tarkoittaa, että jokin hänen sanoissaan kosketti laajemmin kuin yksittäisen mielipiteen pintaa.
Se mikä siinä kosketti, ei välttämättä ole se mihin lukijat osasivat itse sanat puristaa. Jossain syvemmällä kuitenkin tunnistettiin oikein, että hänen ahdistuksensa ei ole henkilökohtainen tunne, joka kuuluu yöhön ja yksinäisyyteen. Se on rakenteellinen havainto. Hän näkee sen mitä monet eivät enää näe, koska he eivät ole olleet paikalla silloin kun rakennettiin.
Rakentaja näkee toisin kuin perijä
Tämä on yksinkertainen totuus, jonka seuraukset ovat kuitenkin valtavat. Ihminen, joka on nähnyt jonkin rakennettavan, näkee sen toisin kuin se, joka on nähnyt sen vain valmiina. Rakentaja muistaa hiekan kantamisen. Rakentaja muistaa kivien sovittamisen. Rakentaja muistaa työpäivän, jonka jälkeen oli vasta nurkkakivi paikoillaan. Perijä saa avaimet ja luulee, että talo oli aina siellä.
Hyvinvointivaltio on rakennettu. Sairausvakuutuslakia tehtiin vuosikausia. Kansaneläkettä korotettiin pienin askelin. Peruskoulun yhteinen oppivelvollisuus oli verinen poliittinen taistelu. Neuvolat eivät syntyneet itsestään. Yliopistojen avaaminen kaikkien lasten saavutettavaksi vaati kymmenen vuotta yhteistä työtä. Jokainen näistä oli valinta, jonka takana oli toinen vaihtoehto.
Tuo toinen vaihtoehto oli se, että Suomi ei näin tee. Että äiti, jonka lapsi sairastuu, joutuu valitsemaan ruoan ja lääkkeen välillä. Että nuori, joka osoittautuu lahjakkaaksi mutta köyhäksi, jää työhön jonka isänsä teki. Että vanhuus tarkoittaa joko omaisten huolenpitoa tai vaivaistaloa. Tämä vaihtoehto oli läsnä kaikkien tehtyjen valintojen rinnalla. Hyvinvointivaltio voitti sen kerros kerrokselta, mutta voittaminen ei ollut väistämätöntä.
Yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotias näkee tämän, koska hän muistaa molemmat. Hän muistaa Suomen ennen valintojen tekemistä. Hän muistaa Suomen valintojen jälkeen. Hän tietää, että rakennelmaa, joka on tehty valitsemalla, voidaan myös purkaa valitsemalla. Hän tietää myös, että purkajat eivät yleensä ilmoita olevansa purkajia. He puhuvat sopeutuksesta, rakenteellisesta uudistuksesta, kustannustehokkuudesta. Sanat eivät sano sitä mitä ne tekevät.
Mikä katoaa hänen mukanaan
Suomessa on muutaman sadan tuhannen ihmisen sukupolvi, joka muistaa hyvinvointivaltion rakentamisen. Heitä on yhä vähemmän joka vuosi. Heidän katoamisensa ei näy uutisissa, koska he eivät katoa yhtenä päivänä vaan vähitellen, hiljaa, yksi kerrallaan. Heidän katoamisensa myötä katoaa kuitenkin jotain mitä ei voi raporteilla korvata.
Heidän mukanaan katoaa elävän muiston rakenne. Tilastot säilyvät. Kirjat säilyvät. Museot säilyvät. Elävä muisto on kuitenkin toista. Se on se hetki, jossa joku katsoo silmiin ja sanoo, että minä muistan miten oli ennen tätä. Se on toisten luissa kannettu tieto siitä, että nykyiset olosuhteet eivät ole luonnonvoima. Se on suojaava kerros sellaisille väitteille, jotka muuten kuulostaisivat järkeenkäyviltä mutta ovat unohtuneita virheitä uudelleen pakattuina.
Viimeisen rakentajan poistuessa keskuudestamme neuvolan poistaminen muuttuu mahdolliseksi sopeutukseksi. Vanhuuden ennen eläkejärjestelmää muistavan sukupolven hiljetessä eläkkeen leikkaaminen muuttuu välttämättömyydeksi. Peruskoulun rakentamisen poliittisen taistelun muistajien hiljaisuudessa yhteisen koulun pirstoutuminen muuttuu kehitykseksi.
Tämä ei ole salaliitto. Tämä on muiston rakenne. Sitä mitä emme muista, voimme menettää huomaamatta. Sitä mitä emme ole nähneet rakennettavan, emme näe purettavan.
Saman vuorokauden useat rintamat
Juuri nyt Suomessa tapahtuu samaan aikaan asioita, joista jokainen on yksittäisenä uutisena oikeutettu, mutta joiden yhteinen kuva muodostuu vain niille, jotka kantavat pidempää aikajännettä mukanaan. Lukiolaisten määrä putoaa yli kahdellakymmenellä tuhannella vuoteen 2040 mennessä. Tehtaita siirretään pois maakunnista. Yksityinen terveydenhuolto laskuttaa työterveysasiakasta tuhansilla euroilla samalla kun julkinen terveydenhuolto kapenee. Kuntiin kohdistuu paineita myydä infrastruktuuriaan. Sosiaaliturvan järjestelmä monimutkaistuu samalla kun sen pitäisi yksinkertaistua.
Jokainen näistä on uutisessa erikseen. Jokainen niistä rakentaa kuvaa yksittäisestä haasteesta, johon vastataan yksittäisellä toimenpiteellä. Yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotias näkee kuitenkin, että nämä ovat saman prosessin kerroksia. Hän näkee, että jos jokainen niistä toteutuu, on jäljellä Suomi, jossa hyvinvointivaltion peruslupaukset ovat toinen toisensa jälkeen vaihtuneet markkinapalveluiksi, kunnan vastuiksi, yksilön omaksi selviytymiseksi. Hän on nähnyt sen Suomen jo kerran. Hän tunnistaa sen jälleen lähestyvän.
Hän ei ole katkera. Hän ei vaadi mitään. Hän vain muistaa. Juuri muistaminen on se mitä koko maa juuri nyt tarvitsisi, mutta josta sillä on yhä vähemmän varaa.
Demokratian unohtunut elin
Demokratia ei ole vain äänestämistä. Sen alla on syvempi kerros, jota ei lain sanaan saa kirjoitetuksi. Se on yhteinen muisti siitä, miksi nykyinen järjestys on rakennettu, mitä se torjuu sekä mikä on vaihtoehto sille. Tämä muisti on demokratian elin yhtä lailla kuin parlamentti tai vapaa lehdistö. Ilman sitä äänestäminen tapahtuu tyhjässä huoneessa, jossa kaikki vaihtoehdot näyttävät samalta, koska kukaan ei muista mistä erottelut alunperin tehtiin.
Tämä elin on Suomessa nyt ahdingossa, ei siksi että sitä erityisesti vainotaan, vaan siksi että sen kantajat ikääntyvät ja kuolevat. Yhteiskunta ei ole rakentanut sitä tilannetta, jossa muisti voidaan systemaattisesti siirtää sukupolvelta toiselle. Koulu opettaa historiaa, mutta historia ei ole sama asia kuin elävä muisti. Mediassa haastatellaan asiantuntijoita, mutta asiantuntija ei kanna sitä mitä rakentaja kantaa. Sosiaalisessa mediassa tarinat leviävät hetkessä, mutta ne myös unohtuvat siellä yhtä nopeasti.
Yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotiaan Facebook-päivitys jaettiin yli neljä tuhatta kertaa. Se on paljon. Se on kuitenkin yksi viesti tuhansien uutisten joukossa. Seuraavana päivänä virta vie sen pois. Sen tilalle tulee toisten huolenaiheiden hetki. Hänen muistinsa hetki on ollut. Sen jälkeen palataan normaaliin uutisrytmiin, jossa muisto ei kerry vaan kuluu.
Vastuu kuulla silloin kun ymmärrys ei vielä ole täyttä
Tämä kaikki ei tarkoita, että hyvinvointivaltion jokainen muoto vuodelta 1980 olisi puolustamisen arvoinen sellaisenaan. Maailma on muuttunut, väestö on ikääntynyt, talouden rakenteet ovat siirtyneet. Aitoa keskustelua tarvitaan siitä, miten yhteiskunnan turvalupaukset pidetään voimassa nykyisissä olosuhteissa.
Keskustelu ei kuitenkaan voi olla aitoa, jos toiselta puolelta on aikuinen ja toiselta puolelta lapsi, joka ei muista. Tämä on se asetelma johon Suomi on hivuttautumassa. Muistavia on yhä vähemmän. Kuulijoita pitäisi olla yhä enemmän. Kysymys ei ole siitä, että vanha sukupolvi olisi viisaampi kuin nuori. Kysymys on siitä, että muisti on yksi asia, kekseliäisyys taas toinen. Tarvitaan molemmat, mutta vain toisen voi rakentaa nykyhetkessä. Toinen on tultava lahjaksi siltä, joka on nähnyt aiemman.
Vastuu kuulla on niillä, jotka kuulevat, ennen kuin he ymmärtävät kaikkea kuulemastaan. Yhdeksänkymmentäkahdeksanvuotias ei tarvitse seuraajia. Hän tarvitsee vain kuulijoita, joiden mielessä syntyy jälki jonka varaan voi rakentaa.
Suomi tekisi viisaasti, jos se kerran katsoisi häntä silmiin. Ei siksi että hän tietäisi kaikki vastaukset. Hän on rakentaja. Hän muistaa. Muistaminen on juuri nyt sitä mistä on suurin pula.