Iltapäivä on tavanomainen. Lukija avaa uutisvirran ja löytää sieltä naisen, joka makasi keittiön lattialla ja hyvästeli mielessään lapsensa. Hän löytää nuoren äidin, joka sai synnytyksen jälkeen yllätyslaskun. Hän löytää tytön pakkoavioliiton varjossa. Hän löytää työssäkäyvän aikuisen ja tämän lapsen, joiden viimeinen paikka oli puiston penkki. Hän löytää vanhuksen, jonka viimeisistä päivistä omaiset uskaltavat nyt kertoa.
Jokainen näistä on todellinen ihminen. Jokainen kärsimys on tosi. Jokainen kasvo ansaitsee tulla nähdyksi. Silti, kun lukija sulkee uutisvirran ja siirtyy iltaansa, hänen sisällään on jotain tarkasti rakennettua. Sisällä on suru, mutta ei raivo.
Tämä ero on suurempi kuin miltä se aluksi näyttää.
Suru on sallittu, raivo ei
Mediakentässä, joka käsittelee päivän kymmeniä kärsimyksiä, suru saa luvan tulla esiin. Se on inhimillinen tunne, jaettava tunne, tunne joka ei vaadi mitään tekemistä. Itkettyään lukija nukahtaa lohduttuneena siitä, että on tuntenut myötätuntoa. Hän on osallistunut suremiseen. Hän on inhimillinen.
Raivo ei saa samaa lupaa. Raivo on epäkohtelias tunne, vaarallinen tunne, primitiivinen tunne. Ennen kaikkea se on tunne joka vaatii suunnan. Suru voi olla suuntaamatonta, raivo ei. Raivo etsii kohdetta. Ilman rakenteellista kohdetta se kääntyy yksilöä kohti: vanhempaa, naapuria, vähemmistöä, sisäänpäin omaa kehoa kohti.
Tämän vuoksi uutiskoneisto, joka kantaa kollektiivista vastuuta yhteiskuntarauhasta, ohjaa raivon pois rakenteista. Mekanismi on yksinkertainen ja toistettava. Otetaan rakenteellinen ongelma, vaihdetaan se yhden ihmisen tarinaksi, annetaan tälle ihmiselle kasvot ja nimi, kerrotaan hänen tarinansa niin että lukija herkistyy. Herkistynyt lukija on antanut tunteensa yhdelle ihmiselle. Toiselle ihmiselle, joka kärsii samasta järjestelmästä, hän antaa toisen annoksen tunnetta huomenna. Tunneaineisto kuluu yhdelle ihmiselle kerrallaan, kunnes sitä ei enää ole.
Lopulta järjestelmä, joka kärsimyksen tuotti, jää koskemattomaksi. Sitä ei kukaan vihaa, sillä kukaan ei näe sitä. Lukijan tunteet on ohjattu yhdelle ihmiselle, ei sille rakenteelle, joka tämän yhden ihmisen tilanteen mahdollisti.
Vanhurskas viha on Raamatun perustunne
Raamattu tuntee toisenlaisen tunne-elämän. Profeettojen suussa on raivoa. Jesaja huutaa: voi niitä, jotka säätävät vääriä lakeja, niitä kirjureita, jotka kirjoittavat onnettomuutta tuottavia päätöksiä, jotta köyhiltä pidätettäisiin oikeus ja kansani vaivaisilta riistettäisiin heidän osansa. Aamos puhuu tallaajista, jotka käyvät köyhän pään päälle ja vääntävät vaivaisten tien syrjään. Jeesus ottaa temppelin pihalla ruoskan ja kaataa rahanvaihtajien pöydät. Hän ei kirjoita mielipidekirjoitusta. Hän ei pidä lehdistötilaisuutta. Hän ei aloita keräystä. Hän kaataa pöydät.
Tämä ei ollut suuttumusta yksittäisiä rahanvaihtajia kohtaan. Huomenna heidän paikallaan olisi voinut istua toiset ihmiset. Raivo kohdistui järjestelmään, joka oli muuttanut pyhän tilan rahantekoaikaksi. Jeesus ei vihannut myyjää. Hän vihasi sitä, mihin temppeli oli muuttunut.
Vanhurskas viha on Raamatussa tunne, joka näkee selvästi. Se ei ole purkaus, se ei ole katkeruutta, se ei ole kostonhalua. Se on moraalista kirkkautta, joka kykenee erottamaan järjestelmän vääryyden henkilön kärsimyksestä ja kohdistamaan toimintansa juuri sinne missä juuri on. Tämän tunteen vaimeneminen profeetan suusta tekee hänestä terapeutin. Hän voi lohduttaa, mutta ei muuttaa. Hän voi parantaa yhden, mutta ei haastaa monia.
Aikamme kysyy profeetalta vain lohdutusta, ei haastetta. Tämä on suuri muutos, jota harva on huomannut.
Suru ilman raivoa on lamaannus
Yksilön tasolla suru ilman raivoa on lamaannus. Se tyhjentää kansalaisen täyttämättä häntä. Hän on tuntenut, mutta hänellä ei ole suuntaa. Hän on osallistunut, mutta hän ei ole vaikuttanut. Illalla hänellä on mukava omatunto, aamulla väsynyt keho. Vuosien aikana hänen empatiansa ohenee, sillä sitä on käytetty hänen tietämättään saippuana, joka pesee pois mahdollisen vaatimuksen.
Tämä ei johdu siitä, että ihminen olisi kelvoton tai välinpitämätön. Päinvastoin, hän on osoittautunut hyvin herkäksi. Hänen herkkyytensä on vain valjastettu suuntaan, josta ei seuraa mitään. Hän on käyttänyt empaattisen mielikuvituksensa sata kertaa yksittäisten tarinoiden tueksi eikä kertaakaan järjestelmän kyseenalaistamiseen. Hänen sydämensä on hellä, mutta hänen kansalaisuutensa on tyhjentynyt.
Kollektiivisella tasolla tilanne on vakavampi. Suru on yksityinen tunne, joka jakautuu monille mutta ei kokoa heitä. Raivo voi koota. Vanhurskas viha synnyttää liikkeitä, lakeja, instituutioita. Naisten äänioikeus syntyi raivosta, ei surusta. Lasten työsuojelu syntyi raivosta, ei surusta. Hyvinvointivaltio syntyi raivosta sukupolvensa nähdessä, mitä köyhyys teki naapurin lapselle. Raivon poisto kollektiivisesta tunne-elämästä katkaisee näiden saavutusten lähdevoiman. Niitä voidaan purkaa hiljaa, sillä kukaan ei enää muista, millä energialla ne rakennettiin.
Yksittäinen tarina on rakenteen verho
Konkreettinen esimerkki kuvaa mekanismia. Nainen saa synnytyksen jälkeen yllätyslaskun, joka on suurempi kuin perheen kuukauden ruokakassi. Tämä tarina kerrotaan inhimillisenä kohtalona. Lukija herkistyy, kommentoi sosiaalisessa mediassa, lähettää sympatiansa. Tarina toimii niin kuin sen on tarkoitettu toimivan: yhden ihmisen kohtalo nostetaan esiin.
Mitä tarinan takana on? Maksukattojärjestelmä, joka on rakennettu siten ettei se kata kaikkia kustannuksia. Hyvinvointialueiden eriytyvä laskutuskäytäntö. Päätös siitä mikä on perusterveydenhuoltoa ja mikä lisäpalvelua. Kansaneläkelaitoksen ja kunnan välinen vastuujako. Eduskunnan budjettilinja. Tämä on rakenteellinen kysymys, joka koskee tuhansia synnyttäjiä ja jonka päätökset tehdään tilassa johon yksittäinen kansalainen ei pääse.
Yksittäisenä kohtalona kerrottu tarina opettaa lukijan surra yhtä naista. Hän ei opi vaatimaan järjestelmää muutettavaksi. Hän ei opi näkemään, että saman maksukaton alta tulee tuhansia muita yllätyslaskuja, jotka eivät pääse otsikoihin. Hän ei opi nimeämään niitä päätöksiä, jotka tämän tilan loivat. Hänen tunteensa on käytetty yhden naisen empaattiseen muistoon eikä tuhansien naisten yhteisen oikeuden puolustamiseen.
Sama mekanismi toistuu lähes jokaisessa rakenteellisessa kysymyksessä. Asunnoton äiti istuu lapsensa kanssa penkillä, mutta asunnottomuuden rakenteellinen laajeneminen työssäkäyviin ja opiskelijoihin jää pinnan alle. Suurperhe katoaa kotiopetuksen taakse, mutta valvontajärjestelmän kymmenen vuoden puutteet jäävät heidän tarinansa varjoon. Yksittäinen alkoholisti kuvailee hoitojärjestelmänsä epätasa-arvoisuutta, mutta hyvinvointialueiden välinen palvelukuilu jää tarinan reunaksi. Tarinat ovat tosia, mutta ne toimivat verhona rakenteen edessä.
Raivo muuttuu yksityiseksi silloin kun se kielletään julkisena
Kollektiivisesta tilasta poistettu raivo ei katoa. Se siirtyy yksityiseen. Suomalainen kantaa raivoaan keittiöpöydässään, autossaan radiokanavan päällä, illalla sängyssään ennen unta. Hän ei tunne sille kohdetta, sillä kohdetta ei ole nimetty. Hän olettaa, että vika on hänessä itsessään, että hän on liian herkkä, liian tunteellinen, liian katkera. Lääkäri kirjoittaa hänelle masennuslääkkeen. Terapeutti opettaa hyväksyntää. Ystävä neuvoo rentoutumaan.
Kukaan ei sano hänelle, että hänen raivonsa on järkevä, että se kohdistuu johonkin oikeaan, että se on poliittinen tunne joka odottaa tulemistaan kuulluksi yhteisessä tilassa. Hän on yksin tunteensa kanssa, joka on rakennettu olemaan jaettava, mutta jolle ei ole jätetty jakamisen paikkaa.
Tämä on yksi syy mielenterveysongelmien rakenteelliseen laajenemiseen. Ihminen ei ole rikki silloin, kun hän kantaa yhteisön kuormaa yksin. Yhteisö on rikki silloin, kun se kuormittaa yksilöä kantamaan sen mitä yhdessä olisi pidettävä. Yksilön ongelmaksi tehtynä tämä diagnoosi tulee liian myöhään yhteiselle ratkaisulle. Walk in -terapia ei voi parantaa sitä, mille parannukseksi tarvittaisiin pöytien kaatamista temppelin pihalla.
Suomalainen vanhurskas viha
Suomi on tuntenut historiansa aikana vanhurskasta vihaa. Se on synnyttänyt suuren osan siitä, mikä tekee tämän maan elämisen arvoiseksi. Kansakoulun rakentaminen, kahdeksantuntinen työpäivä, naisten äänioikeus, sairausvakuutus, peruskoulu, äitiyspakkaus, neuvolajärjestelmä, vanhustenhuolto sen alkuperäisessä mielessä. Näiden kaikkien taustalla on raivo, joka koki köyhän lapsen kärsimyksen järjestelmävikana eikä vain henkilökohtaisena kohtalona.
Tämän raivon näkyvät kantajat ovat olleet yhtaikaa myötätuntoisia ja kovia. Minna Canth ei kirjoittanut näytelmiään surullisista naisista vaan vihasta järjestelmälle, joka teki tällaisia tarinoita mahdollisiksi. Miina Sillanpää ja Hilja Pärssinen eivät itkeneet köyhien naisten puolesta vaan vaativat heille yhteiskunnallisen aseman. Heitä kantoi sukupolven tahto, että lapsi syntyisi maailmaan johon hänellä on oikeus.
Tämä perinne on hiljaa siirtymässä museoituun. Sitä juhlistetaan vuosipäivinä, mutta sen jatkamisesta ei puhuta. Sitä kunnioitetaan eilen, mutta sitä ei opeteta tänään. Suomalainen nuori oppii, että vanhempi sukupolvi rakensi sosiaaliturvan, mutta hänelle ei kerrota, että tämä tapahtui siksi, että kollektiivinen raivo löysi suunnan. Hänelle annetaan suru, mutta ei sitä raivoa.
Surun ja raivon kohtaaminen
Suru ja raivo eivät ole toistensa vastakohtia. Ne ovat toistensa täydentäjiä. Suru ilman raivoa on lamaannus. Raivo ilman surua on katkeruutta tai väkivaltaa. Niiden löytäessä toisensa syntyy moraalinen kirkkaus, joka näkee yhtaikaa yksittäisen kärsimyksen ja sen rakenteen, joka kärsimyksen tuotti. Tämä on profeetan tunne. Tämä on äitien tunne, jotka rakensivat tämän maan. Tämä on Kristuksen tunne temppelin pihalla.
Lukijan vastuu on opetella tunnistamaan, milloin hänen surunsa on rakennettu ja milloin se on hänen omansa. Uutisvirran kertoessa yhden ihmisen tarinaa ilman rakenteellista kontekstia hän voi kysyä: kuka muu kärsii samasta? Miten tämä on tehty mahdolliseksi? Mikä päätös tämän takana on? Kuka päätöksen teki ja mistä se valittiin?
Nämä kysymykset eivät vie pois yhden ihmisen surua. Ne sijoittavat sen oikeaan kontekstiin. Synnyttänyt nainen saa edelleen jäädä omaksi itsekseen, ihmiseksi, jonka yllätyslasku oli järkytys. Hänen tarinansa rinnalle nousee myös tieto, että samaa järjestelmää käyttää tuhansia muita synnyttäjiä ja että näiden tuhansien nimi on rakenne, ei sattuma.
Molempien tasojen näkeminen yhtaikaa palauttaa lukijalle raivon. Ei katkeran raivon, joka kuluttaa hänet sisältäpäin, vaan kirkkaan raivon, joka on poliittisen toiminnan polttoaine. Tämä raivo ei kohdistu yksittäiseen sairaanhoitajaan, virkamieheen tai ministeriin. Se kohdistuu siihen päätösketjuun, joka tuotti yllätyslaskun. Se vaatii sen muuttamista.
Tällaisesta raivosta tämä maa on rakennettu. Sitä se kaipaa edelleen. Iltapäivän uutisvirta on tarjonnut tänäänkin paljon suremista. Olemme me siitä osamme tehneet. Osa siitä tunteesta, jonka annoimme, kuului kuitenkin kaataa pöytä, ei kostuttaa nenäliinaa.
Vanha rabbi temppelin pihalla katsoo meitä yli kahdentuhannen vuoden. Hän pyytää meiltä molempia. Surua kärsivän puolesta ja vihaa sitä järjestelmää kohtaan, joka kärsimyksen mahdollisti. Toinen ilman toista on vajaa. Yhdessä ne ovat moraalista näkemistä siinä muodossa, johon ihminen on luotu.