Juudaksen kirje - Totuuden taistelu

Pyhän Hengen innoittamana Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli, tarttuu kynään. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli kirjoittaa yhteisestä pelastuksesta, ilosta, joka täyttää jokaisen lunastetun sydämen. Kirjoittamisen kiireellisyys muuttaa kuitenkin hänen suuntansa: "rakkaani, kun minä kaikin voimin ahkeroitsen kirjoittaakseni teille yhteisestä pelastuksestamme, katson tarpeelliseksi kirjoittaa teille ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu" (Juud. 1:3). Tässä käännekohdassa piilee koko kirjeen ydin. Pelastuksen ilo ja totuuden puolustaminen eivät ole toisilleen vastakkaisia vaan saman kolikon kaksi puolta.

Juudaksen sanat resonoivat läpi vuosisatojen erityisellä voimalla juuri meidän aikaamme. Elämme aikaa, jolloin totuuden käsite itsessään on hämärtynyt, jolloin jokainen luo oman totuutensa, jolloin absoluuttisen totuuden olemassaolo kyseenalaistetaan. Kirje puhuu meille, jotka kohtaamme päivittäin hengellisen sekaannuksen, moraalisen relativismin ja totuuden vääristelyn. Se on kirjoitettu niille, jotka tuntevat sydämessään kamppailun säilyttää usko puhtaana maailmassa, joka pyrkii laimentamaan sen.

Kirjeen alusta lähtien Juudas määrittelee lukijansa identiteetin kolminkertaisesti: he ovat kutsuttuja, Isässä Jumalassa rakastettuja ja Jeesukselle Kristukselle varjeltuja (Juud. 1:1). Tämä kolminkertainen varmuus muodostaa perustan kaikelle seuraavalle. Ennen kuin kohtaamme taistelun todellisuuden, meidät ankkuroidaan Jumalan muuttumattomaan rakkauteen. Olemme kutsuttuja, emme sattumalta vaan Jumalan suvereenin tahdon kautta. Olemme rakastettuja, ei suoritustemme vaan Isän sydämen tähden. Olemme varjeltuja, ei oman voimamme vaan Kristuksen uskollisuuden kautta.

Kirjeen dramaattinen käänne tapahtuu, kun Juudas paljastaa syyn kiireellisyyteensä: "Sillä muutamat ihmiset ovat luikeneet sisään, jotka jo ammoin ovat olleet ennalta kirjoitetut tähän tuomioon, jumalattomat, jotka meidän Jumalamme armon muuttavat irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen" (Juud. 1:4). Tässä näemme kaavan, joka toistuu läpi kirkkohistorian. Vaara ei tule niinkään ulkopuolelta kuin sisältäpäin, ei avoimesta hyökkäyksestä vaan hienovaraisesta vääristelystä.

Juudas käyttää historian opetuksia valottaakseen nykyhetken vaaroja. Hän muistuttaa lukijoitaan Israelin kansasta, joka pelastettiin Egyptistä mutta jonka uskottomat jäsenet tuhoutuivat erämaassa (Juud. 1:5). Tämä muistutus on kaikuva: pelastuksen kokeminen ei takaa automaattisesti perille pääsyä. Ulkoinen vapautus Egyptin orjuudesta ei merkinnyt sisäistä vapautumista epäuskon kahleista. Monille erämaa paljasti sydämen todellisen tilan.

Siirtymä enkeleiden lankeemukseen on merkittävä: "ja että hän ne enkelit, jotka eivät säilyttäneet valta-asemaansa, vaan jättivät oman asumuksensa, pani pimeyteen iankaikkisissa kahleissa säilytettäviksi suuren päivän tuomioon" (Juud. 1:6). Tässä Juudas paljastaa hengellisen ylpeyden vaaran. Enkelit, jotka olivat Jumalan läsnäolossa, jotka näkivät hänen kirkkautensa, lankesivat, koska eivät tyytyneet Jumalan heille antamaan asemaan. He halusivat enemmän, he halusivat olla kuin Jumala. Sama kiusaus kohtaa jokaista, joka alkaa pitää Jumalan armoa itsestäänselvyytenä.

Sodoman ja Gomorran esimerkki vie meidät vielä syvemmälle: "samoin kuin Sodoma ja Gomorra ja niiden ympärillä olevat kaupungit, jotka samalla tavalla kuin nekin harjoittivat haureutta ja eksyivät luonnottomiin lihanhimoihin, ovat varoittavana esimerkkinä, kärsiessään iankaikkisen tulen rangaistusta" (Juud. 1:7). Juudas ei pelkää käsitellä moraalista rappiota sen kaikessa karuudessaan. Hän ymmärtää, että hengellinen harhaoppi ja moraalinen rappeutuminen kulkevat käsi kädessä. Kun totuus hylätään, myös moraali menettää perusteensa.

Nykypäivän väärät opettajat kuvataan kolminkertaisella tavalla: he saastuttavat lihan, halveksivat herrautta ja herjaavat kirkkauden olentoja (Juud. 1:8). Tässä näemme progression, joka alkaa henkilökohtaisesta moraalista, laajenee auktoriteettien hylkäämiseen ja huipentuu hengelliseen kapinaan. He uneksivat, elävät illuusiossa, jossa he ovat luoneet oman todellisuutensa Jumalan todellisuuden tilalle.

Ylienkeli Mikaelin esimerkki tarjoaa hämmästyttävän kontrastin. Kamppaillessaan saatanan kanssa Mooseksen ruumiista "ei rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: 'Rangaiskoon sinua Herra!'" (Juud. 1:9). Tässä näemme todellisen hengellisen auktoriteetin luonteen. Se ei perustu omaan voimaan tai viisauteen vaan Herran nimeen ja voimaan. Mikael, vaikka ylienkeli, tunnistaa rajansa ja vetoaa Jumalaan.

Juudaksen kuvaus vääristä opettajista muuttuu yhä intensiivisemmäksi. He ovat "järjettömiä eläimiä", jotka "pilkkaavat sitä, mitä eivät tunne" ja "turmelevat itsensä" sillä, minkä luonnostaan ymmärtävät (Juud. 1:10). Tässä paljastuu hengellisen sokouden tragedia. Hylätessään Jumalan ilmoituksen he menettävät kyvyn ymmärtää todellisuutta. He ovat kuin ihmiset, jotka ovat sammuttaneet valon ja sitten valittavat pimeydestä.

Kolme Vanhan testamentin esimerkkiä valaisee heidän tietään: Kainin tie, Bileamin eksytys ja Kooran kapina (Juud. 1:11). Kain edustaa uskonnollista vihaa ja kateutta, joka johtaa murhaan. Bileam symboloi ahneutta, joka myy hengellisen kutsumuksen rahasta. Kora ilmentää kapinaa Jumalan asettamaa järjestystä vastaan. Nämä kolme muodostavat täydellisen kuvauksen hengellisestä rappiosta: väkivalta, ahneus ja kapina.

Juudaksen käyttämä kuvakieli on voimakasta ja runollista. Väärät opettajat ovat "rakkausaterioittenne tahrat", "tuulten ajamia vedettömiä pilviä", "syksyisiä hedelmättömiä puita, kahdesti kuolleita, juurineen maasta reväistyjä", "meren vimmaisia aaltoja, jotka vaahtoavat omia häpeitään", "harhailevia tähtiä, joille pimeyden synkeys ikuisiksi ajoiksi on varattu" (Juud. 1:12-13). Jokainen kuva paljastaa eri puolen heidän tyhjyydestään. He lupaavat mutta eivät voi antaa, he näyttävät eläviltä mutta ovat kuolleita, he väittävät olevansa valoja mutta johtavat pimeyteen.

Kirjeen keskellä Juudas tuo esiin jotain odottamatonta: Henokin profetian. "Heistä myös Henok, seitsemäs Aadamista, on ennustanut sanoen: 'Katso, Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä'" (Juud. 1:14). Tämä viittaus kirjaan, jota ei ole kanonisessa Raamatussa, osoittaa Juudaksen laajan tuntemuksen juutalaisesta perinteestä¹. Profetia kuitenkin resonoi täydellisesti kirjeen teeman kanssa: tuomio tulee, totuus paljastuu, jokainen joutuu tilille sanoistaan ja teoistaan.

Käänne tapahtuu jakeessa 17, kun Juudas siirtää huomion lukijoihinsa: "Mutta te, rakkaani, muistakaa nämä sanat, mitkä meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat edeltä puhuneet" (Juud. 1:17). Tässä näemme lääkkeen harhaopin myrkkyä vastaan: muistaminen. Ei uusien ilmestysten etsiminen vaan jo annetun totuuden säilyttäminen. Apostolien opetus on ankkuri myrskyävässä meressä.

Viimeisissä jakeissa Juudas antaa käytännölliset ohjeet, miten elää totuudessa harhaoppien keskellä. Ensinnäkin, "rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle" (Juud. 1:20). Usko ei ole passiivista vaan aktiivista rakentamista. Toiseksi, "rukoilkaa Pyhässä Hengessä". Rukous ei ole yksinäistä ponnistelua vaan yhteyttä Jumalan Henkeen. Kolmanneksi, "pysyttäytykää Jumalan rakkaudessa" (Juud. 1:21). Rakkaus ei ole tunne vaan tahdon valinta pysyä Jumalan todellisuudessa.

Juudaksen ohje kohtaamisiin erilaisten ihmisten kanssa on täynnä viisautta ja myötätuntoa. Joitakuita tulee armahtaa, kun he ovat epäileviä. Toisia pelastaa tulesta tempaisten. Kolmansia armahtaa pelolla, "vihaten lihan tahraamaa ihokastakin" (Juud. 1:22-23). Tässä näemme tasapainon armon ja totuuden välillä. Rakkaus ihmisiä kohtaan ei merkitse kompromissia synnin kanssa.

Kirje päättyy yhdellä Raamatun mahtavimmista ylistyksistä: "Mutta hänelle, joka voi varjella teidät lankeamasta ja asettaa teidät nuhteettomina, riemuitsevina, kirkkautensa eteen, hänelle, ainoalle Jumalalle, meidän pelastajallemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, hänelle kunnia, majesteetti, voima ja valta ennen kaikkia aikoja ja nyt ja iankaikkisesti! Amen." (Juud. 1:24-25). Tässä doksologiassa kaikki pelko ja huoli katoavat Jumalan voiman edessä. Hän, joka voi varjella, on suurempi kuin kaikki harhaopettajat. Hän, joka asettaa meidät kirkkautensa eteen, on voimakkaampi kuin kaikki lankeemuksen vaarat.

Palatessani Juudaksen kirjeen alkuun ymmärrän syvemmin, miksi tämä kirje on säilytetty meille. Se ei ole vain historiallinen dokumentti muinaisten harhaoppien vastustamisesta vaan elävä sana meidän ajallemme. Elämme aikaa, jolloin totuuden ja valheen raja hämärtyy, jolloin rakkauteen vedoten hyväksytään synti, jolloin suvaitsevaisuuden nimissä hylätään totuus. Juudaksen ääni muistuttaa meitä, että rakkaus totuudetta on sentimentalismia, totuus ilman rakkautta on legalismia, mutta rakkaus ja totuus yhdessä ovat Kristuksen tie.

Kirje haastaa meidät tarkastelemaan omaa sydäntämme. Olemmeko tyytyväisiä siihen asemaan, jonka Jumala on meille antanut, vai haluammeko enemmän? Pidämmekö kiinni "kerta kaikkiaan pyhille annetusta uskosta" vai etsimmekö jatkuvasti uutta ja jännittävämpää? Rakennammeko pyhimmän uskomme perustukselle vai annameko tuulten viedä meitä sinne tänne?

Juudaksen kirje muistuttaa meitä myös siitä, että hengellinen taistelu on todellinen. Emme voi olla naiiveja vihollisen juonien suhteen. Samalla meidän ei tarvitse pelätä, sillä Hän, joka on meissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa. Voitto on jo saavutettu Kristuksessa, meidän tehtävämme on pysyä siinä totuudessa, joka on meille annettu.

Kirjeen viesti on lopulta toivon viesti. Keskellä harhaopin pimeyttä loistaa kirkkaus Hänen, joka voi varjella meidät lankeamasta. Keskellä moraalista rappiota säteilee puhtaus Hänen, joka asettaa meidät nuhteettomina eteensä. Keskellä epävarmuutta kaikuu varmuus Hänen kunniasta, majesteetista, voimasta ja vallasta.

Sulkiessani Juudaksen kirjeen, sydämessäni kaikuu hänen kehotuksensa kilvoitella uskon puolesta. Tämä ei ole kutsu aggressiiviseen fundamentalismiin vaan rohkeuteen seistä totuudessa rakkaudessa. Se on kutsu olla valppaina mutta ei vainoharhaisia, lujia mutta ei lannistumattomia, erottelevia mutta ei tuomitsevia. Se on kutsu elää tavalla, joka osoittaa, että totuus ja rakkaus eivät ole vaihtoehtoja vaan saman jumalallisen todellisuuden kaksi puolta.

1. Charles, R.H. (1917). The Book of Enoch. Oxford: Clarendon Press. s. 1-20.
2. Bauckham, R. (1983). Jude, 2 Peter. Word Biblical Commentary. Waco: Word Books. s. 45-78.
3. Green, M. (1987). The Second Epistle General of Peter and the General Epistle of Jude. Grand Rapids: Eerdmans. s. 156-189.
4. Kelly, J.N.D. (1969). A Commentary on the Epistles of Peter and Jude. London: A&C Black. s. 234-267.
5. Davids, P.H. (2006). The Letters of 2 Peter and Jude. Pillar New Testament Commentary. Grand Rapids: Eerdmans. s. 34-67.