Johdanto 1. Pietarin kirjeeseen: Toivon kirje

Nämä opetukset perustuvat Kirkkoraamattu 1933/38 käännökseen. Mikäli toista käännösversiota on käsitelty, se mainitaan aina erikseen.

Vähä-Aasian maakuntien halki kulkee kirje, jonka sanat kantavat lohtua vainotuille ja vieraiksi joutuneille. Pietari, kalastajasta apostoliksi muuttunut mies, kirjoittaa "valituille muukalaisille, jotka asuvat hajallaan Pontossa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bityniassa" (1. Piet. 1:1). Näiden sanojen takaa avautuu kokonainen maailma: kristittyjä, jotka elävät hajanaisina vieraassa kulttuurissa, kohdaten päivittäin haasteen säilyttää identiteettinsä keskellä vihamielistä ympäristöä. Kirje syntyi todennäköisesti 60-luvun alussa, Neron vainojen kynnyksellä, aikana jolloin kristinusko alkoi erottua juutalaisuudesta omaksi liikkeekseen¹.

Pietarin ensimmäinen kirje on ennen kaikkea toivon teologia käytännössä. Se on pastoraalinen mestariteos, jossa syvällinen teologinen opetus kudotaan yhteen käytännöllisten ohjeiden kanssa. Kirjeen viisi lukua muodostavat eheän kokonaisuuden, joka vie lukijan matkalle uudestisyntymisen ihmeestä kohti kärsimyksen merkityksen ymmärtämistä, rakentaen samalla kristillisen identiteetin perustan vihamielisessä maailmassa.

Ensimmäinen luku asettaa perustan kaikelle seuraavalle. Pietari aloittaa ylistyksellä, joka nousee elävästä toivosta: "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta" (1. Piet. 1:3). Tämä ei ole abstrakti teologinen väite vaan eksistentiaalinen todellisuus, joka muuttaa kaiken. Luku jatkuu kuvaamalla pelastuksen varmuutta keskellä koettelemuksia, vertaa uskoa jalometalliin, joka puhdistuu tulessa. Profeetat etsivät tätä pelastusta, enkelit haluavat katsoa siihen, mutta uskovilla on etuoikeus elää sen todellisuudessa. Luvun loppupuoli siirtyy käytännön pyhitykseen, kutsuen lukijoita elämään uuden identiteettinsä mukaisesti, rakastamaan toisiaan vilpittömästi sydämestä, sillä he ovat "uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta" (1. Piet. 1:23).

Toinen luku syventää kristillisen identiteetin ymmärrystä. Pietari käyttää Vanhan testamentin kuvastoa uudella, kristologisella tavalla. Kristus on elävä kivi, jonka ihmiset hylkäsivät mutta jonka Jumala valitsi. Uskovat puolestaan ovat eläviä kiviä, jotka rakentuvat hengelliseksi huoneeksi. Tässä kohtaa Pietari puhkee yhdeksi Uuden testamentin mahtavimmista identiteettimäärittelyistä: "Mutta te olette 'valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansa, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja', joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa" (1. Piet. 2:9). Luku jatkuu käsittelemällä kristityn suhdetta yhteiskuntaan, esivaltaan ja inhimillisiin instituutioihin. Erityisen koskettavasti Pietari puhuu palvelijoille, yhdistäen heidän kärsimyksensä Kristuksen kärsimykseen, joka "itse kantoi meidän syntimme ruumiissansa ristinpuuhun" (1. Piet. 2:24).

Kolmas luku käsittelee kristillisiä suhteita ja todistusta. Pietari aloittaa avioliitosta, antaen ohjeita sekä vaimoille että miehille, korostaen sisäisen kauneuden merkitystä ulkoisen koristelun sijaan. Siirtymä yhteisön elämään tapahtuu luontevasti: kristittyjen tulee olla yksimielisiä, myötätuntoisia, veljellisiä, armahtavaisia ja nöyriä. Luvun ytimessä on kutsu olla aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka kysyy toivon perustusta, "kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon" (1. Piet. 3:15-16). Luku huipentuu Kristuksen voittoon, joka käsittää sekä hänen kuolemansa että ylösnousemuksensa, ulottuen jopa henkimaailmaan, päättyen kasteen merkityksen selittämiseen pelastuksen sinetiksi.

Neljäs luku vie syvemmälle kärsimyksen teologiaan. Pietari puhuu siitä, miten Kristuksen kärsimys varustaa uskovan kohtaamaan oman kärsimyksensä. Menneisyys pakanallisine elämäntapoineen on jätettävä taakse, mikä aiheuttaa entisten ystävien ihmettelyä ja pilkkaa. Luvun keskellä on voimakas muistutus: "Rakkaat, älkää oudoksuko sitä hellettä, joka on tullut koettelemukseksenne, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa, vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä" (1. Piet. 4:12-13). Kärsimys ei ole poikkeama vaan osa kristityn normaalia elämää. Luku päättyy muistutukseen tuomiosta, joka alkaa Jumalan huoneesta, kehotukseen käyttää armolahjoaan toisten palvelemiseen.

Viides luku tuo kirjeen pastoraaliseen huipennukseen. Pietari puhuu vanhimmille paimenen sydämellä, kehottaen heitä kaitsemaan laumaa vapaaehtoisesti, ei pakosta, ei häpeällisen voiton tähden vaan alttiisti. Nuorempia kehotetaan nöyryyteen, kaikkia muistutetaan siitä, että "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon" (1. Piet. 5:5). Kirjeen viimeisissä jakeissa paholaisesta varoittaminen yhdistyy Jumalan huolenpidon vakuutukseen. Kaiken keskellä Pietarin viesti on selvä: "Mutta kaiken armon Jumala, joka on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa, vähän aikaa kärsittyänne, hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava" (1. Piet. 5:10).

Näiden viiden luvun läpi kulkee punainen lanka: elävä toivo, joka kantaa keskellä kärsimystä. Pietari ei minimoi lukijoidensa kohtaamia haasteita eikä lupaa helppoa elämää. Sen sijaan hän tarjoaa jotain parempaa: merkityksen kärsimykselle, identiteetin muukalaisuudelle, toivon epätoivoon. Kirje on mestariteos siinä, miten se yhdistää korkean teologian arkiseen elämään, kosmisen näkökulman henkilökohtaiseen kamppailuun, ikuisuuden perspektiivin päivittäisiin haasteisiin.

Tarkastellessamme kirjeen kokonaisrakennetta näemme viisaan pedagogin työn. Pietari aloittaa identiteetin perustasta (luvut 1-2), etenee käytännön elämään (luku 3), syventää kärsimyksen ymmärrystä (luku 4) ja päättää pastoraaliseen rohkaisuun (luku 5). Jokainen luku rakentuu edellisen päälle, jokainen syventää ja laajentaa edellistä. Kirje on kuin spiraali, joka vie yhä syvemmälle samoja teemoja käsitellen: identiteetti, kärsimys, toivo, pyhitys, todistus.

Pietarin ensimmäinen kirje puhuttelee erityisellä voimalla aikaamme, jolloin kristityt yhä useammin kokevat olevansa kulttuurisia muukalaisia. Sen sanoma toivosta keskellä kärsimystä, identiteetistä keskellä vierautta, todistuksesta keskellä vastustusta on yhtä ajankohtainen kuin kaksi vuosituhatta sitten. Kirje muistuttaa meitä siitä, että kristillinen elämä ei ole pakoretki todellisuudesta vaan kutsu elää toivossa, joka muuttaa kaiken, myös kärsimyksen kultaa arvokkaammaksi puhdistukseksi.

1. Elliott, J.H. (2000). 1 Peter: A New Translation with Introduction and Commentary. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 134-145.
2. Achtemeier, P.J. (1996). 1 Peter: A Commentary on First Peter. Hermeneia. Minneapolis: Fortress Press. s. 1-23.
3. Davids, P.H. (1990). The First Epistle of Peter. The New International Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Eerdmans. s. 8-15.