Johdanto Heprealaiskirjeeseen: Taivaan ja maan välillä

Rooman kaupungin katakombien hämärässä valossa pieni ryhmä kristittyjä on kokoontunut. On vuosi 64 jKr., ja Neron vainot ovat juuri alkaneet. Monet heistä ovat juutalaiskristittyjä, jotka ovat menettäneet synagogan turvan mutta eivät ole vielä löytäneet täyttä kotia uudessa yhteisössä. Temppeli seisoo yhä Jerusalemissa, sen rituaalit jatkuvat ja houkutus palata takaisin vanhan liiton turvaan on voimakas. Juuri tälle väsyneelle ja kamppailevalle seurakunnalle saapuu kirje, jonka ensimmäiset sanat kohottavat heidät hetkessä arkisen ahdistuksen yläpuolelle: "Kun Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta" (Hepr. 1:1-2). Näin alkaa yksi Uuden testamentin majesteetillisimmista kirjoituksista, teksti, joka rakentaa sillan vanhan ja uuden välille samalla kun se avaa oven ikuisuuteen¹.

Heprealaiskirje on arvoitus kääritty mysteeriin. Sen kirjoittaja jää nimettömäksi, sen alkuperäiset vastaanottajat täsmentymättömiksi, jopa sen kirjallisuudenlaji haastaa määrittelyä. Se ei ole tyypillinen kirje, sillä siitä puuttuu tavanomainen aloitus. Kirjoittaja itse kutsuu sitä "kehotuksen sanaksi" (Hepr. 13:22) ja juuri sitä se on: intohimoinen pastoraalinen vetoomus, joka yhdistää syvällisimmän teologian välittömään sielunhoitoon. Se on saarna, joka muuttuu kirjeeksi, filosofinen meditaatio, joka puhkeaa ylistykseen, varoitus, joka kääntyy rohkaisuksi².

Kirjoittajakysymys on askarruttanut tutkijoita vuosisatoja. Vaikka kirje on perinteisesti liitetty apostoli Paavaliin, jo varhaiset kirkkoisät epäilivät tätä. Origenes totesi viisaasti: "Kuka kirjoitti Heprealaiskirjeen, sen tietää varmasti vain Jumala". Kirjeen kreikka on Uuden testamentin elegantinta, sen argumentaatio systemaattisinta, sen Vanhan testamentin käyttö sofistikoituneinta. Tyyli poikkeaa merkittävästi Paavalin dynaamisesta ja joskus katkeilevasta kirjoitustavasta. Siinä missä Paavali usein keskeyttää itsensä uudella ajatuksella, Heprealaiskirje etenee kuin huolellisesti sävelletty sinfonia, jossa jokainen teema kehittyy orgaanisesti edellisestä³.

Silti kirjeessä on elementtejä, jotka viittaavat Paavalin piiriin. Timoteuksen maininta (Hepr. 13:23), pelastushistorian syvä ymmärrys, Kristus-keskeisyys, kaikki resonoivat Paavalin teologian kanssa. Ehkä kirjoittaja oli Apollos, josta Apostolien teot kertoo: "voimallinen pyhien kirjoitusten tuntija" (Ap.t. 18:24), aleksandrialainen juutalainen, joka tunsi filosofisen allegorian. Tai kenties Barnabas, Paavalin varhainen työtoveri, jota muinainen traditio nimittää kirjoittajaksi. Jotkut ovat jopa ehdottaneet Priskillaa, mikä selittäisi kirjoittajan anonymiteetin aikana, jolloin naisen ääntä ei arvostettu. Kuka tahansa kirjoittaja olikin, hän oli teologinen nero, pastoraalinen sydän ja kirjallinen mestari⁴.

Kirjeen historiallinen konteksti on ratkaiseva sen ymmärtämiselle. Se kirjoitettiin todennäköisesti 60-luvulla, ennen Jerusalemin temppelin tuhoa vuonna 70 jKr., sillä kirjoittaja puhuu temppelipalveluksesta preesensissä. Vastaanottajat olivat ilmeisesti toisen sukupolven kristittyjä, jotka eivät olleet nähneet Jeesusta henkilökohtaisesti (Hepr. 2:3). He olivat kokeneet vainoa, menettäneet omaisuutta, kärsineet julkista häpäisyä (Hepr. 10:32-34). Nyt, väsymyksen ja pettymyksen vallassa, monet harkitsivat paluuta juutalaisuuteen, joka tarjosi laillisen uskonnon turvan Rooman valtakunnassa⁵.

Kirjoittajan vastaus tähän kriisiin on teologinen mestariteos. Hän ei vähättele Vanhan testamentin ilmoitusta vaan osoittaa, miten Kristus on sen täyttymys. Jokainen argumentti rakentuu juutalaisesta ajattelusta käsin, jokainen todiste nousee heprealaisten pyhistä kirjoituksista. Kirjoittaja osoittaa, että paluu vanhaan ei ole mahdollista, ei siksi että vanha olisi huono, vaan koska parempi on tullut. Kuten auringon noustessa kynttilän valo käy tarpeettomaksi, niin Kristuksen tultua vanhan liiton varjot väistyvät todellisuuden tieltä.

Kirje alkaa yhdellä Uuden testamentin majesteettisimmista kristologioista. Kristus on Jumalan säteily ja hänen olemuksensa kuva, joka "kantaa kaikki voimansa sanalla" (Hepr. 1:3). Hän on enkeleitä suurempi, sillä heille ei ole koskaan sanottu: "Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt" (Hepr. 1:5). Kirjoittaja kasaa Vanhan testamentin todistuksen toisensa jälkeen osoittaakseen Kristuksen ainutlaatuisen aseman. Enkelit ovat palvelijoita, mutta Poika istuu valtaistuimella⁶.

Toinen luku tuo esiin kirjeen pastoraalisen sydämen. Ylhäinen Kristus on myös veljemme, joka "ei häpeä kutsua heitä veljiksi" (Hepr. 2:11). Hän tuli osalliseksi lihasta ja verestä, koki kiusaukset, oppi kuuliaisuuden kärsimysten kautta. Tämä ei ole abstrakti teologia vaan lohdutus kamppaileville: meillä on ylipappi, joka kykenee ymmärtämään heikkouksiamme, koska hän on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä (Hepr. 4:15).

Kolmas ja neljäs luku vertaavat Kristusta Moosekseen ja Joosuaan. Mooses oli uskollinen palvelija Jumalan huoneessa, mutta Kristus on Poika oman huoneensa yli. Joosua vei kansan maalliseen lepoon, mutta Kristus vie Jumalan lepoon. Kirjoittaja varoittaa Israelin erämaavaelluksen esimerkillä: "Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne" (Hepr. 3:7-8). "Tänään" toistuu kuin kello, muistuttaen kuulijoita armon ajan rajallisuudesta⁷.

Neljännen luvun loppu ja viides luku aloittavat kirjeen sydämen: Kristuksen ylipappeus. "Sillä meillä ei ole sellainen ylipappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme" (Hepr. 4:15). Tämä ylipappi ei ole Aaronin järjestyksen mukainen vaan Melkisedekin, ilman alkua, ilman loppua. Kirjoittaja keskeyttää syvällisen teologisen pohdintansa pastoraalisella huolella: kuulijat ovat tulleet hitaiksi kuulemaan, he tarvitsevat yhä maitoa lihan sijaan (Hepr. 5:11-14).

Kuudes luku sisältää yhden kirjeen vaikeimmista kohdista: varoituksen luopumuksesta. Ne, jotka ovat kerran valistetut, maistaneet taivaallista lahjaa, tulleet Pyhästä Hengestä osallisiksi, ja sitten luopuvat, eivät voi uudistua parannukseen. Tämä ei ole tarkoitettu pelotteluksi vaan vakavaksi muistutukseksi siitä, mitä on vaakalaudalla. Samalla kirjoittaja ilmaisee luottamuksensa: "Mutta teistä, rakkaat, uskomme sitä, mikä on parempi ja mikä koituu teille pelastukseksi" (Hepr. 6:9)⁸.

Seitsemäs luku palaa Melkisedekin mysteeriin. Tämä salaperäinen hahmo, joka ilmestyy Abrahamin tielle, kuningas ja pappi, siunaa patriarkan ja ottaa vastaan kymmenykset. Hänessä kirjoittaja näkee Kristuksen ylipappeuden esikuvan: pappeuden, joka ei perustu lihalliseen syntyperään vaan katoamattoman elämän voimaan. Leeviläinen pappeus oli heikko ja tehoton, mutta Kristuksen pappeus on ikuinen ja täydellinen.

Kahdeksas ja yhdeksäs luku vievät lukijan taivaalliseen pyhäkköön. Maallinen pyhäkkö oli vain "kuva ja varjo taivaallisista" (Hepr. 8:5). Kristus on astunut todelliseen pyhäkköön, ei käsin tehtyyn, vaan itse taivaaseen, Jumalan kasvojen eteen. Hän on uuden liiton välittäjä, liiton, josta Jeremia profetoi: "Minä panen lakini heidän mieleensä ja kirjoitan ne heidän sydämiinsä" (Hepr. 8:10). Vanha liitto vanhenee ja katoaa, uusi on ikuinen⁹.

Kymmenes luku syventää uhrin teologiaa. Vanhan liiton uhrit olivat loputtomia, koska ne eivät voineet poistaa syntiä. Ne olivat muistutus synnistä, ei vapautus siitä. Mutta Kristus "on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään" (Hepr. 10:14). Tästä seuraa hämmästyttävä johtopäätös: meillä on rohkeus astua kaikkeinpyhimpään Jeesuksen veren kautta. Temppelin esirippu on revennyt, tie Jumalan luo on auki. Jokainen uskova saa lähestyä Jumalaa papillisessa asemassa, ei oman vanhurskautensa vaan Kristuksen veren perusteella.

Luvun loppupuoli palaa pastoraaliseen vetoomukseen. Kirjoittaja muistuttaa lukijoita heidän aikaisemmasta rohkeudestaan vainojen keskellä. He ottivat osaa vankien kärsimyksiin, antoivat ilolla omaisuutensa ryöstää, tietäen omistavansa paremman ja pysyvän tavaran. "Älkää siis heittäkö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri" (Hepr. 10:35).

Yhdestoista luku on uskon sankarten galleria, yksi Raamatun inspiroivimmista teksteistä. "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy" (Hepr. 11:1). Abel, Henok, Nooa, Abraham, Saara, Iisak, Jaakob, Joosef, Mooses, kaikki elivät uskossa näkemättä lupausten täyttymystä. He tunnustivat olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä, etsiessään parempaa, taivaallista isänmaata. Rahab, Gideon, Baarak, Simson, Jefta, Daavid, Samuel ja profeetat, kaikki todistivat uskosta, joka voittaa maailman¹⁰.

Kahdestoista luku vetää johtopäätöksen: "Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen" (Hepr. 12:1-2). Elämä on kilparata, uskonsankarit ovat katsomossa, mutta katse on pidettävä Jeesuksessa, joka ristin häpeän sieti ja istuu nyt Jumalan valtaistuimen oikealla puolella.

Kirjoittaja puhuu Jumalan kurittavasta rakkaudesta. Kärsimykset eivät ole merkki hylkäämisestä vaan poikana olemisesta. "Kaikki kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut" (Hepr. 12:11). Luku huipentuu hämmästyttävään kontrastiin: Siinain vuori oli pelottava tulensa ja pimeyden kanssa, mutta "te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö" (Hepr. 12:22).

Kolmastoista luku tuo konkreettisia ohjeita yhteisön elämään. Veljellinen rakkaus, vieraanvaraisuus, vankien muistaminen, avioliiton kunnioittaminen, tyytyväisyys, johtajien kunnioittaminen. Mutta näidenkin käytännön ohjeiden keskellä teologia välähtää: "Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" (Hepr. 13:8). Kirje päättyy muistutukseen, että meillä ei ole täällä pysyvää kaupunkia vaan etsimme tulevaa. Meidän tulee mennä Jeesuksen tykö leirin ulkopuolelle, kantaen hänen pilkkaansa¹¹.

Tarkastellessamme Heprealaiskirjettä kokonaisuutena, näemme tekstin, joka ylittää kaikki kategoriat. Se on samanaikaisesti syvällisin teologinen traktaatti ja lämpimin pastoraalinen kirje. Se rakentaa sillan Vanhan ja Uuden testamentin välille osoittaen, miten kaikki mikä oli varjo, on saanut täyttymyksensä Kristuksessa. Se avaa oven taivaaseen näyttäen, miten Kristus ylipappina on avannut tien Jumalan luo.

Kirjeen sanoma tämän päivän kristityille on yhtä kiireellinen kuin alkuperäisille lukijoille: Elämme aikaa, jolloin monet ovat väsyneitä, pettyneitä, kiusattuja palaamaan takaisin maailmaan. Heprealaiskirje muistuttaa meitä siitä, mitä olemme saaneet Kristuksessa: pääsyn Jumalan luo, ikuisen lunastuksen, elävän toivon. Se varoittaa sydämen paatumisesta mutta rohkaisee kestävyyteen. Se näyttää, että kärsimykset ovat osa matkaa, mutta määränpää on varma.

Erityisesti kirje puhuu niille, jotka kamppailevat uskon merkityksen kanssa modernissa maailmassa. Se muistuttaa, että usko ei ole pakoa todellisuudesta vaan näkymättömän todellisuuden tunnustamista. Se on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan", ei toiveajattelua vaan varmuutta Jumalan lupauksista. Uskon sankarit eivät olleet superihimisiä vaan tavallisia miehiä ja naisia, jotka luottivat Jumalan sanaan vastoinkäymisistä huolimatta.

Heprealaiskirje on lopulta kutsu matkalle. Se kutsuu meitä jättämään vanhan taakse, ei halveksien vaan ymmärtäen, että parempi on tullut. Se kutsuu astumaan rohkeasti Jumalan luo, ei omassa vanhurskaudessamme vaan Kristuksen veren kautta. Se kutsuu kestämään, katsoen niiden pilveen, jotka ovat kulkeneet ennen meitä, mutta ennen kaikkea katsoen Jeesukseen, uskon alkajaan ja täyttäjään. Sillä meillä ei ole täällä pysyvää kaupunkia, mutta etsimme tulevaa, kaupunkia, jonka rakentaja ja luoja on Jumala.

1. Attridge, Harold W. (1989). The Epistle to the Hebrews. Hermeneia. Philadelphia: Fortress Press. s. 1-6.
2. Lane, William L. (1991). Hebrews 1-8. Word Biblical Commentary. Dallas: Word Books. s. xlvii-lii.
3. Ellingworth, Paul. (1993). The Epistle to the Hebrews. The New International Greek Testament Commentary. Grand Rapids: Eerdmans. s. 3-21.
4. Bruce, F.F. (1990). The Epistle to the Hebrews. The New International Commentary on the New Testament. Revised edition. Grand Rapids: Eerdmans. s. 13-22.
5. DeSilva, David A. (2000). Perseverance in Gratitude: A Socio-Rhetorical Commentary on the Epistle "to the Hebrews". Grand Rapids: Eerdmans. s. 2-23.
6. Koester, Craig R. (2001). Hebrews. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 174-195.
7. Johnson, Luke Timothy. (2006). Hebrews: A Commentary. The New Testament Library. Louisville: Westminster John Knox Press. s. 105-120.
8. McKnight, Scot. (2007). "The Warning Passages of Hebrews: A Formal Analysis and Theological Conclusions". Trinity Journal 13. s. 21-59.
9. Peterson, David. (1982). Hebrews and Perfection: An Examination of the Concept of Perfection in the Epistle to the Hebrews. Cambridge: Cambridge University Press. s. 130-145.
10. Eisenbaum, Pamela M. (2005). "Heroes and History in Hebrews 11". In Gelardini, Gabriella, ed. Hebrews: Contemporary Methods, New Insights. Leiden: Brill. s. 317-336.
11. Käsemann, Ernst. (1984). The Wandering People of God: An Investigation of the Letter to the Hebrews. Trans. Roy A. Harrisville and Irving L. Sandberg. Minneapolis: Augsburg. s. 23-25.