Johdanto Roomalaiskirjeeseen: Evankeliumin voima

Korinton kaupungin hälinässä, Gaion talossa, apostoli Paavali istuu kirjurin kanssa. On talvi vuonna 57 jKr. ja hänen edessään on ehkä elämänsä tärkein kirjoitustehtävä. Idän lähetystyö lähestyy päätöstään ja hänen katseensa kääntyy länteen, kohti imperiumin sydäntä. Roomaan, kaupunkiin jota hän ei ole vielä nähnyt, mutta jonka strateginen merkitys evankeliumin leviämiselle on ratkaiseva. Tästä hetkestä syntyy kirje, joka muuttaa maailmanhistorian kulkua, teologinen mestariteos, joka sisältää evankeliumin ytimen tiivistetysti ja samalla käsittelee sen syvimpiä mysteerejä¹.

Roomalaiskirje ei ole tavallinen Paavalin kirje. Toisin kuin useimmat hänen kirjeensä, se ei vastaa tiettyihin seurakunnan ongelmiin tai kriiseihin. Sen sijaan Paavali esittää järjestelmällisesti evankeliumin kokonaisuuden, ikään kuin hän tietäisi, että tämä kirje tulisi palvelemaan kirkkoa kautta vuosisatojen. Kirje on samalla henkilökohtainen esittely tuntemattomalle seurakunnalle, teologinen traktaatti Jumalan vanhurskaudesta ja pastoraalinen ohje siitä, miten evankeliumi muuttaa elämän².

Kirjeen historiallinen konteksti valaisee sen merkitystä. Rooman seurakunta oli syntynyt ilmeisesti helluntaipäivänä Jerusalemissa olleiden roomalaisten pyhiinvaeltajien kautta. Keisari Claudiuksen karkotettua juutalaiset Roomasta vuonna 49 jKr., seurakunta oli muuttunut pääosin pakanakristilliseksi. Nyt, Claudiuksen kuoleman jälkeen, juutalaiset olivat palanneet ja seurakunnassa oli jännitteitä juutalaisten ja pakanoiden välillä. Paavali kirjoittaa yhdistääkseen seurakunnan yhteisen evankeliumin ympärille³.

Kirjeen avausjakeissa Paavali tiivistää koko sanomansa: "Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: 'Vanhurskas on elävä uskosta'" (Room. 1:16-17). Nämä jakeet muodostavat koko kirjeen teeman, jota Paavali kehittelee systemaattisesti läpi kuudentoista luvun.

Ensimmäiset kolme lukua muodostavat synkän diagnoosin ihmiskunnan tilasta. Paavali aloittaa pakanamaailman synnistä, osoittaen kuinka luomakunnasta ilmenevä Jumalan tunteminen on vaihdettu epäjumaliin. Siirtymä toiseen lukuun on mestarillinen: juuri kun juutalaiset lukijat ovat valmiita sanomaan "aamen" pakanoiden tuomitsemiselle, Paavali kääntää valonheittimen heihin. Laki, josta juutalaiset kerskasivat, tuomitsee heidät yhtä lailla. Kolmannen luvun hätkähdyttävä johtopäätös on universaali: "Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla" (Room. 3:23)⁴.

Synkän diagnoosin jälkeen Paavali paljastaa evankeliumin ihmeen. Jumalan vanhurskaus ei ole vain tuomitseva ominaisuus vaan pelastava voima. Se tulee ihmisen osaksi uskon kautta, ilman lain tekoja. Paavali käyttää oikeussalista lainattua kuvastoa: syyllinen julistetaan vanhurskaaksi, ei omien tekojensa perusteella vaan Kristuksen sovitustyön tähden. "Ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room. 3:24).

Neljäs luku syventää vanhurskauttamisen oppia Abrahamin esimerkin kautta. Paavali osoittaa, että jo Abraham vanhurskautettiin uskon, ei tekojen kautta. Tämä ei ole uusi oppi vaan Raamatun alkuperäinen sanoma. Abraham uskoi Jumalaa, "joka eläväksi tekee kuolleet ja kutsuu olemattomat ikäänkuin ne olisivat" (Room. 4:17). Samalla uskolla me uskomme Häneen, joka herätti Jeesuksen kuolleista⁵.

Viides luku avaa vanhurskauttamisen seuraukset. Meillä on rauha Jumalan kanssa, pääsy armoon, toivo kirkkaudesta. Kärsimyksetkin saavat uuden merkityksen, sillä ne tuottavat kestävyyttä, koeteltua luonnetta ja toivoa. Luvun keskellä Paavali puhkee ylistykseen Jumalan rakkaudesta: "Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme" (Room. 5:8). Luku päättyy Aadamin ja Kristuksen vertaukseen, jossa synti ja kuolema asetetaan vastakkain vanhurskauden ja elämän kanssa.

Kuudes luku käsittelee väistämätöntä kysymystä: jos armo lisääntyy synnin lisääntyessä, pitäisikö jatkaa synnissä? Paavalin vastaus on jyrkkä: "Pois se!" (Room. 6:2). Kasteessa olemme kuolleet synnille ja nousseet uuteen elämään Kristuksen kanssa. Synti ei enää hallitse meitä, koska emme ole lain vaan armon alla. Tämä ei ole lupa synnille vaan kutsu pyhitykseen: "Niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelukseen pyhitykseksi" (Room. 6:19).

Seitsemäs luku on yksi kirjeen vaikeimmista ja samalla koskettavimmista. Paavali kuvaa lain ja synnin suhdetta, käyttäen avioliittoa vertauskuvana. Sitten hän siirtyy henkilökohtaiseen tunnustukseen: "Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen" (Room. 7:19). Tämä sisäinen kamppailu resonoi jokaisen uskovan kokemuksen kanssa. Luku päättyy epätoivon huutoon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24).

Kahdeksas luku vastaa seitsemännen luvun huutoon triumfin ylistyksellä. Se alkaa julistuksella: "Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1). Paavali kuvaa elämää Hengessä, jossa lain vaatimus täyttyy meissä, jotka emme vaella lihan vaan Hengen mukaan. Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Kärsimykset kalpenevat tulevan kirkkauden rinnalla. Koko luomakunta odottaa vapautusta turmeluksen orjuudesta⁶.

Luvun huipennus on yksi koko Raamatun lohdullisimmista teksteistä. Mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta: ei ahdistus, ei vaino, ei miekka. "Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room. 8:38-39).

Luvut yhdeksästä yhteentoista muodostavat kirjeen sydämen, jossa Paavali painii Israelin kohtalon kanssa. Nämä luvut paljastavat apostolin sydämen tuskan: hänen omansa ovat suurelta osin hylänneet Messiaan. Paavali olisi valmis itse joutumaan kirotuksi veljieinsä puolesta. Hän luettelee Israelin etuoikeudet: "heidän on lapseus ja kirkkaus ja liitot ja lain antaminen ja jumalanpalvelus ja lupaukset" (Room. 9:4). Kuitenkin Jumalan sana ei ole hävinnyt, sillä "eivät kaikki ne, jotka ovat Israelista, ole silti Israel" (Room. 9:6).

Paavali kehittää monimutkaista argumenttia Jumalan suvereenista valinnasta, Israelin lankeemuksesta ja lopullisesta pelastuksesta. Hän käyttää oliivipuun vertausta: luonnolliset oksat on taitettu pois ja villioliivipuun oksat on oksastettu niiden sijaan. Mutta tämä ei ole pakanoiden ylpeilyn aihe: "Älä ylpeile oksien rinnalla; mutta jos ylpeilet, niin et sinä kannata juurta, vaan juuri kantaa sinua" (Room. 11:18). Luvut huipentuvat mysteeriin: koko Israel on pelastuva, kun pakanoiden täysi luku on tullut sisälle⁷.

Kahdestoista luku aloittaa kirjeen käytännöllisen osan. Paavalin kehotus on kokonaisvaltainen: "Niin kehoitan siis teitä, veljet, Jumalan armahtavain laupeuden kautta, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne" (Room. 12:1). Seuraa ohjeita seurakunnan elämästä, armolahjojen käytöstä, rakkaudesta ja hyvän tekemisestä kaikille, jopa vihollisille.

Kolmastoista luku käsittelee kristityn suhdetta yhteiskuntaan ja esivaltaan. Paavali kirjoittaa järjestäytymisestä yhteiskunnan rakenteisiin, ei sokeasta kuuliaisuudesta. Konteksti on tärkeä: Paavali kirjoittaa seurakunnalle, joka elää vihamielisen imperiumin sydämessä. Hänen ohjeensa tähtäävät siihen, että seurakunta voi elää ja todistaa ilman turhia konflikteja. Luvun ydin on rakkaudessa: "Joka toista rakastaa, on lain täyttänyt" (Room. 13:8).

Neljästoista luku käsittelee heikkojen ja vahvojen välistä suhdetta seurakunnassa. Kyse oli ilmeisesti ruokasäännöistä ja pyhien päivien viettämisestä. Paavalin periaate on selvä: älköön kukaan tuomitko veljeään näissä mielipideasioissa. "Sillä Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä" (Room. 14:17). Ratkaisevaa on rakkaus ja toisen rakentaminen⁸.

Viidestoista luku jatkaa yhteisön rakentamisen teemaa. Vahvojen tulee kantaa heikkojen vajavuuksia. Kristus on esimerkki: Hän ei elänyt itselleen mieliksi. Paavali paljastaa kirjoittamisen motiivinsa: hän on kirjoittanut rohkeasti muistuttaakseen roomalaisia evankeliumin totuuksista. Hän kertoo suunnitelmistaan: ensin Jerusalem viemään pakanakristittyjen keräyksen, sitten Rooma ja lopulta Hispania. Hänen lähetysnäkynsä ulottuu imperiumin ääriin asti.

Kuudestoista luku sisältää henkilökohtaisia tervehdyksiä, jotka paljastavat varhaisen seurakunnan monimuotoisuuden. Luettelossa on miehiä ja naisia, orjia ja vapaita, juutalaisia ja pakanoita. Erityisen koskettava on maininta Foibesta, diakonissasta, joka ilmeisesti kuljetti kirjeen Roomaan. Luku päättyy varoitukseen eripuraa aiheuttavista ja lopulliseen ylistykseen Jumalalle, "joka voi teitä vahvistaa minun evankeliumini ja Jeesuksesta Kristuksesta julistamani saarnan mukaan" (Room. 16:25).

Tarkastellessamme Roomalaiskirjettä kokonaisuutena, näemme tekstin, joka on muovannut kristillistä teologiaa enemmän kuin mikään muu yksittäinen kirjoitus Uudessa testamentissa. Se on inspiroinut Augustinusta, mullistanut Lutherin, sytyttänyt Wesleyn. Karl Barthin monumentaalinen kommentaari Roomalaiskirjeeseen ravisteli 1900-luvun teologiaa perustuksiaan myöten⁹.

Kirjeen keskeinen sanoma on evankeliumi Jumalan vanhurskaudesta, joka tulee ihmisen osaksi uskon kautta. Tämä vanhurskaus ei ole abstrakti käsite vaan Jumalan pelastava toiminta historiassa, huipentuneena Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Se on voima, joka vapauttaa synnin, kuoleman ja lain orjuudesta. Se luo uuden ihmiskunnan, jossa ei ole eroa juutalaisen ja kreikkalaisen välillä, vaan kaikki ovat yhtä Kristuksessa.

Roomalaiskirjeen merkitys tämän päivän kirkolle on valtava. Se muistuttaa meitä evankeliumin universaalista ulottuvuudesta aikana, jolloin kristinusko helposti kaventuu kulttuurisidonnaiseksi ilmiöksi. Se haastaa meidät uskomaan Jumalan voimaan aikana, jolloin luotamme helposti inhimillisiin strategioihin. Se kutsuu meitä elämään Hengen mukaan aikana, jolloin lihan teot vaikuttavat houkuttelevilta. Se opettaa meitä rakastamaan aikana, jolloin viha ja katkeruus uhkaavat repiä seurakunnan¹⁰.

Kirje päättyy siihen, mistä se alkoi: evankeliumin ylistykseen. Tämä evankeliumi on "sen ilmoittamista, mikä on ollut iankaikkisina aikoina ilmoittamatta, mutta joka nyt on julkisaatettu ja profeetallisten kirjoitusten kautta iankaikkisen Jumalan käskystä tiettäväksi tehty kaikille kansoille uskon kuuliaisuuden aikaansaamiseksi" (Room. 16:25-26). Se on sanoma, joka ylittää ajan ja kulttuurin rajat, puhuen jokaiselle sukupolvelle toivosta, vapautuksesta ja uudesta elämästä Kristuksessa.

1. Fitzmyer, Joseph A. (1993). Romans: A New Translation with Introduction and Commentary. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 85-89.
2. Moo, Douglas J. (1996). The Epistle to the Romans. The New International Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Eerdmans. s. 16-22.
3. Dunn james D.G. (1988). Romans 1-8. Word Biblical Commentary. Dallas: Word Books. s. xliii-liv.
4. Käsemann, Ernst. (1980). Commentary on Romans. Trans. Geoffrey W. Bromiley. Grand Rapids: Eerdmans. s. 82-96.
5. Wright, N.T. (2002). The Letter to the Romans. The New Interpreter's Bible. Vol. X. Nashville: Abingdon Press. s. 489-514.
6. Fee, Gordon D. (1994). God's Empowering Presence: The Holy Spirit in the Letters of Paul. Peabody: Hendrickson. s. 472-633.
7. Hays, Richard B. (1989). Echoes of Scripture in the Letters of Paul. New Haven: Yale University Press. s. 64-83.
8. Jewett, Robert. (2007). Romans: A Commentary. Hermeneia. Minneapolis: Fortress Press. s. 830-889.
9. Barth, Karl. (1933). The Epistle to the Romans. 6th ed. Trans. Edwyn C. Hoskyns. London: Oxford University Press.
10. Stowers, Stanley K. (1994). A Rereading of Romans: Justice, Jews, and Gentiles. New Haven: Yale University Press. s. 1-33.