Elänkö tätä aikaa vai tämän ajan jälkeistä varten

Vuorokaudessa on 24 tuntia. Keskimääräisessä ihmiselämässä niitä kertyy noin 700 000. Luku tuntuu suurelta, kunnes sen jakaa uneen, työhön, matkoihin ja odottamiseen. Jäljelle jää yllättävän vähän. Silti ihminen kantaa sisällään kysymystä, joka ei mahdu tähän laskuun. Hän kysyy, onko tämä kaikki vai onko jotakin, mitä varten tämä kaikki on.

Raamattu sanoo kysymyksen syyn yhdellä lauseella:

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.

Saarn. 3:11

Ihminen elää ajassa ja kantaa iankaikkisuutta sydämessään. Siitä syntyy jännite, jota psykologia, filosofia ja teologia ovat kukin tahollaan yrittäneet ymmärtää. Elänkö tätä aikaa vai tämän ajan jälkeistä varten? Voivatko ne asettua vastakkain? Voivatko ne kantaa toisiaan?

Mitä tapahtuu, kun loppu tulee näkyviin

Yhdysvaltalainen psykologi Laura Carstensen on ikääntymistä tutkiessaan havainnut, että ihmisen tavoitteet muuttuvat, kun hän alkaa nähdä ajan päättyvän. Hänen sosioemotionaalisen valikoivuuden teoriansa mukaan loppujen läheneminen saa ihmisen asettamaan tunteiden kannalta merkitykselliset tavoitteet uuden etsimisen edelle. Sama muutos tapahtuu ikääntyessä ja myös silloin, kun jokin muu päättyminen, kuten vakava sairaus tai muutto, tulee näkyviin. Ihminen ei enää kerää kokemuksia tulevaa varten. Hän kääntyy siihen, mikä merkitsee.

Karen Steinhauserin tutkimusryhmä kysyi Yhdysvalloissa vakavasti sairailta potilailta, äskettäin omaisensa menettäneiltä, lääkäreiltä ja muilta hoitajilta, mikä on tärkeää elämän lopussa. Vastaajia oli lähes 1 500. Potilaat painottivat kahdeksaa asiaa selvästi enemmän kuin lääkärit. Niiden joukossa olivat mielen selkeys, muiden auttaminen, halu olla olematta taakka ja rauhan löytäminen Jumalan kanssa. Loppua lähestyvä ihminen ei kysy, mitä hän vielä ehtisi saada. Hän kysyy, onko hänellä rauha.

Araceli Friasin tutkimusryhmä pyysi osallistujia pohtimaan omaa kuolemaansa. He kokivat sen jälkeen enemmän kiitollisuutta elämästä kuin vertailuryhmä. Kuolevaisuuden tiedostaminen voi siis kirkastaa tätä päivää sen sijaan, että varjostaisi sitä.

Kuva ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Kauhunhallintateoriaksi kutsutun tutkimusperinteen mukaan kuolemasta muistuttaminen saa ihmisen myös puolustamaan omaa maailmankuvaansa entistä kiivaammin. Yhdessä varhaisessa kokeessa tuomarit määräsivät ankarammat takuut, kun heitä oli ensin pyydetty ajattelemaan omaa kuolemaansa. Kahden vuosikymmenen tutkimuksia kokosi myöhemmin yksi katsaus, jossa oli 164 artikkelia ja 277 koetta. Vaikutus oli kohtalainen ja toistui. Kuoleman ajatteleminen ei siis sinänsä tee ihmisestä viisasta. Se voi yhtä hyvin saada hänet takertumaan lujemmin siihen, minkä varaan hän on jo rakentanut.

Tuleva minä

Psykologi Hal Hershfield työryhmineen on kysynyt, miten ihminen suhtautuu omaan tulevaan itseensä. Tutkimuksissa ne, jotka kokivat vahvaa jatkuvuutta nykyisen ja tulevan minänsä välillä, säästivät enemmän ja olivat vähemmän taipuvaisia vaihtamaan tulevaa hyvää välittömään. Heillä oli myös kertynyt enemmän varallisuutta. Katkos tulevaan minään puolestaan liittyi epäeettisiin päätöksiin. Ihminen, joka ei koe yhteyttä tulevaan itseensä, ei myöskään valitse hänen hyväkseen.

Philip Zimbardon ja John Boydin aikaperspektiivin tutkimus on päätynyt samaan suuntaan. Hyvinvointia ei tuota menneisyyteen, nykyhetkeen tai tulevaan kiinnittyminen vaan tasapaino. Tutkijat määrittelevät sen kyvyksi siirtyä joustavasti aikanäkökulmasta toiseen tilanteen mukaan.

Psykologia näkee siis saman, minkä Raamattu on aina sanonut. Kauempaa katsova ihminen elää tätä päivää paremmin. Psykologian horisontti päättyy kuitenkin kuolemaan. Pisin tulevaisuus, jota se voi mitata, on vanhuus. Kysymys siitä, mitä ihminen on kuoleman jälkeen, jää sen ulottumattomiin.

Ajattelijat ajan äärellä

Filosofia on kysynyt samaa kahden vuosituhannen ajan. Roomalainen keisari ja stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti muistiinpanoihinsa: "Koska voit lähteä elämästä tällä hetkellä, järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan." Toinen roomalainen stoalainen Seneca muistutti, ettei elämä ole lyhyt vaan me tuhlaamme siitä suuren osan. Hänen mukaansa elämä on tarpeeksi pitkä suurimpiinkin tekoihin, jos sen kokonaan käyttää hyvin.

Kreikkalainen filosofi Epikuros opetti vuosisatoja aiemmin toisin. Hänen mukaansa kuolema ei koske meitä lainkaan. Sen oikea ymmärtäminen tekee kuolevaisesta elämästä nautittavan, koska ihminen lakkaa kaipaamasta kuolemattomuutta. Tästä ajatuksesta on peräisin se hetkessä elämisen linja, joka kulkee länsimaisessa ajattelussa tähän päivään asti.

Kirkkoisä Augustinus, joka kirjoitti Tunnustuksensa 300-luvun lopulla, kysyi, mitä aika oikeastaan on. Hän myönsi tietävänsä sen niin kauan kuin kukaan ei kysy. Kysyjälle hän ei osannut sitä selittää. Saman teoksen alussa hän oli jo antanut vastauksen syvempään kysymykseen: Jumala on luonut meidät itseään varten. Sydämemme on levoton, kunnes se lepää Hänessä. Levottomuus ei ollut hänelle vika. Se oli iankaikkisuuden jälki ajallisessa sydämessä.

Roomalainen filosofi Boethius, joka odotti vankilassa kuolemantuomion täytäntöönpanoa 500-luvun alussa, kirjoitti iankaikkisuudesta määritelmän. Sen mukaan iankaikkisuus ei ole loputonta aikaa. Se on loputtoman elämän täyttä ja täydellistä omistamista yhdellä kertaa. Siitä ei puutu mitään tulevaa eikä siitä ole karannut mitään mennyttä. Määritelmä muuttaa kysymyksen. Iankaikkisuus ei ole aikaa, joka alkaa, kun tämä aika loppuu. Se on elämän täyteyttä, jota aika ei pysty kantamaan kerralla.

Ranskalainen matemaatikko ja ajattelija Blaise Pascal huomasi 1600-luvulla, että ihmiset pakenevat tätä kysymystä ajanvietteeseen. Hänen mukaansa kaikki ihmisten onnettomuus johtuu yhdestä asiasta: he eivät pysty pysymään hiljaa omassa huoneessaan. Hän kirjoitti myös, että kuolemaa on helpompi kestää ajattelematta sitä kuin kestää ajatusta kuolemasta. Kiire ei ole hänen mukaansa ajan puutetta vaan tapa olla kohtaamatta sitä, mitä aika tarkoittaa.

Tanskalainen ajattelija Søren Kierkegaard kirjoitti 1800-luvulla, että hetki ei ole oikeastaan ajan atomi vaan iankaikkisuuden atomi. Se on iankaikkisuuden ensimmäinen heijastus ajassa. Brittiläinen kirjailija C. S. Lewis antoi 1900-luvulla saman ajatuksen satiirisessa kirjeromaanissaan paholaiselle, joka opettaa oppipoikaansa. Paholainen valittaa, että Jumala tahtoo ihmisten katsovan kahteen asiaan: iankaikkisuuteen ja nykyhetkeen, koska nykyhetki on se kohta, jossa aika koskettaa iankaikkisuutta. Paholaisen työ on siis vetää ihminen pois tästä hetkestä menneeseen tai tulevaan.

Kritiikki: tuonpuoleinen pakona

Iankaikkisuuden odotusta on myös arvosteltu ankarasti. Saksalainen filosofi Ludwig Feuerbach väitti 1800-luvulla, että tuleva elämä on vain tämä elämä ilman niitä rajoja ja pahoja, joita ihminen tässä kokee. Tuonpuoleinen olisi siis ihmisen oma toive heijastettuna taivaalle. Hänen jälkeensä Karl Marx kutsui uskontoa sorretun luontokappaleen huokaukseksi, sydämettömän maailman sydämeksi ja kansan oopiumiksi. Vuosisadan lopulla Friedrich Nietzsche vannotti lukijoitaan pysymään uskollisina maalle ja olemaan uskomatta niitä, jotka puhuvat yliaistisista toiveista.

Kritiikki osuu todelliseen vaaraan. Iankaikkisuuden odotus voi muuttua paoksi, jossa tämän maailman kärsimys hyväksytään, koska palkka tulee myöhemmin. Raamattu ei kuitenkaan opeta tätä. Sama Jumala, joka pani iankaikkisuuden ihmisen sydämeen, käski pakkosiirtolaiset rakentamaan taloja vieraaseen maahan:

Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.

Jer. 29:7

C. S. Lewis vastasi kritiikkiin historialla. Hänen mukaansa ne kristityt, jotka tekivät eniten tämän maailman hyväksi, olivat juuri niitä, jotka ajattelivat eniten tulevaa maailmaa. Siitä lähtien, kun kristityt ovat suurelta osin lakanneet ajattelemasta toista maailmaa, heistä on tullut tehottomia tässä. Hän tiivisti sen yhteen lauseeseen: tähtää taivaaseen, niin saat maan kaupan päälle. Tähtää maahan, niin et saa kumpaakaan.

Kämmenen leveys

Raamattu ei vähättele ajan lyhyyttä. Se opettaa laskemaan päivät:

Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen. Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi niinkuin ei mitään. Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin. Sela.

Ps. 39:5-6

Toinen psalmi pyytää samaa:

Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.

Ps. 90:12

Päivien laskeminen ei ole synkkyyttä. Se on viisauden alku. Sama viisaus puuttui miehestä, jonka maa kasvoi hyvin:

Ja hän puhui heille vertauksen sanoen: "Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin. Niin hän mietti mielessään ja sanoi: 'Mitä minä teen, kun ei minulla ole, mihin viljani kokoaisin?' Ja hän sanoi: 'Tämän minä teen: minä revin maahan aittani ja rakennan suuremmat ja kokoan niihin kaiken eloni ja hyvyyteni; ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse'. Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?' Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä."

Luuk. 12:16-21

Rikas mies ei ollut laiska eikä rikollinen. Hän suunnitteli tulevaisuutta huolellisesti, juuri niin kuin psykologia suosittelee. Hänen tulevaisuutensa vain päättyi aittoihin. Hän katsoi kauas, mutta ei tarpeeksi kauas. Jeesus sanoi saman toisin sanoin:

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.

Matt. 6:19-21

Iankaikkinen elämä alkaa nyt

Tässä kohdassa ajallisen ja iankaikkisen vastakkainasettelu alkaa purkautua. Jeesus ei määritellyt iankaikkista elämää ajan pituudeksi. Hän määritteli sen suhteeksi:

Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen.

Joh. 17:3

Iankaikkinen elämä ei ala kuoleman jälkeen. Se alkaa, kun ihminen oppii tuntemaan Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa. Boethiuksen määritelmä saa tässä sisältönsä. Iankaikkisuus on elämän täyteyttä. Sen täyteys on Jumalan tunteminen. Se, joka elää iankaikkista elämää, ei elä tämän ajan jälkeistä varten ja tätä aikaa vastaan. Hän elää iankaikkisuutta tässä ajassa.

Paavali kuvasi, miten tämä näkyy arjessa:

Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.

2. Kor. 4:16-18

Miten ne tukevat toisiaan

Ajallinen ja iankaikkinen joutuvat vastakkain kahdella tavalla. Ensimmäinen on se, että aika täyttää kaiken. Silloin ihminen elää kuin rikas mies aittojensa keskellä tai kuin ajanvietteeseen pakeneva, joka ei uskalla jäädä hiljaa huoneeseensa. Toinen on se, että iankaikkisuus muuttuu paoksi. Silloin tämä maailma jätetään oman onnensa nojaan. Kritiikki uskonnosta oopiumina saa siitä oikeutuksensa.

Raamattu kulkee kummankin ohi. Paavali eli jännitteen keskellä ja valitsi sen, mikä palveli muita:

Sillä elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto. Mutta jos minun on eläminen täällä lihassa, niin siitä koituu hedelmää työlleni, ja silloin en tiedä, minkä valitsisin. Ahtaalla minä olen näiden kahden välissä: halu minulla on täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa, sillä se olisi monin verroin parempi; mutta teidän tähtenne on lihassa viipymiseni tarpeellisempi.

Fil. 1:21-24

Iankaikkisuus ei vienyt häntä pois tästä ajasta. Se antoi tälle ajalle painon. Siksi hän saattoi kirjoittaa:

Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.

1. Kor. 15:58

Työ tässä ajassa ei ole turhaa, koska se tehdään Hänessä, joka on iankaikkinen. Iankaikkisuus puolestaan ei ole tyhjä odotus, koska se on jo alkanut. Ne eivät kilpaile. Toinen antaa toiselle merkityksen.

Mikä muuttuisi tänään, jos aika loppuisi huomenna

Kukaan ei tiedä hetkeä:

Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä. Olkaa varuillanne, valvokaa ja rukoilkaa, sillä ette tiedä, milloin se aika tulee.

Mark. 13:32-33

Kysymys siitä, mikä muuttuisi tänään, jos aika loppuisi huomenna, on siksi jokaisen päivän kysymys. Moni vastaisi soittavansa jollekulle, jolle ei ole soittanut. Hän pyytäisi anteeksi tai antaisi anteeksi. Hän jättäisi kesken jotakin, mikä ei enää tuntuisi tärkeältä. Vakavasti sairaiden potilaiden vastaukset kertovat samaa. Loppu kääntää katseen rauhaan, läheisiin ja Jumalaan.

Vastaus paljastaa, mitä varten ihminen elää. Se, jolle huomisen loppu muuttaisi kaiken, elää tätä aikaa varten ja lykkää iankaikkista. Se, jolle se muuttaisi vähän, on jo alkanut elää iankaikkisuutta tässä ajassa. Paavalille loppu olisi ollut voitto, eikä se olisi keskeyttänyt mitään olennaista.

Huominen ei ole vielä tullut. Se on armon aikaa:

Mutta tämä yksi älköön olko teiltä, rakkaani, salassa, että "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä". Ei Herra viivytä lupauksensa täyttämistä, niinkuin muutamat pitävät sitä viivyttelemisenä, vaan hän on pitkämielinen teitä kohtaan, sillä hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen.

2. Piet. 3:8-9

Iankaikkisuus on pantu ihmisen sydämeen, jotta hän etsisi sitä, joka on iankaikkinen. Tämän päivän tunnit riittävät siihen. Kysymys ei ole siitä, onko aikaa 80 vuotta vai yksi päivä. Kysymys on siitä, kenen kanssa ne eletään.