Meillä vihitään kaikki: Perustavanlaatuinen kapina Luojan järjestystä vastaan: Luopumus, josta Raamattu varoittaa.

”Meillä vihitään kaikki” kuulostaa suvaitsevalta, rakkaudelliselta ja kauniilta, mutta päinvastoin se on kolminkertainen kauhistus; ainoan elävän kolmiyhteisen Jumalan pilkkaamista, Raamatun pyhän pysyvän sanan häpäisyä ja Kristuksen ristintyön halventamista.

Pappien, piispojen sekä muiden seurakuntapalvelijoiden julistaessa yhteen ääneen, “Meillä vihitään kaikki”, asettavat he itsensä suoraan Jumalan sanan yläpuolelle. Se on perustavanlaatuinen kapina Luojan järjestystä vastaan, luopumus, josta Raamattu varoittaa.

Luomisen järjestyksessä Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen: mieheksi ja naiseksi. “Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” (1. Moos. 1:27). Tämä ei ollut satunnainen valinta vaan tarkoituksellinen suunnitelma, joka heijastaa Jumalan luonnetta ja hänen suunnitelmaansa ihmiskunnalle.

Raamattu puhuu tästä selkeästi läpi testamenttien. Kolmannen Mooseksen kirjan sanat ovat yksiselitteiset: “Älä makaa miehen kanssa, niinkuin naisen kanssa maataan; se on kauhistus” (3. Moos. 18:22). Tämä ei ole kulttuurisidonnainen ohje vaan osa Jumalan pyhyyden ilmoitusta, joka annetaan samassa yhteydessä kuin kiellot insestistä ja eläimiin sekaantumisesta. “Jos mies makaa miehen kanssa, niinkuin naisen kanssa maataan, niin he ovat molemmat tehneet kauhistuksen” (3. Moos. 20:13).

Tämä edellämainittu myös kirkastukseksi mm. Paavalin seurakunnan pastorille, joka kertoi TikTok videossaan, että Raamatussa ei puhuta homoseksuaalisuudesta: Puhutaan.

Paavali vahvistaa tämän opetuksen Uudessa testamentissa kirjoittaessaan roomalaisille siitä, kuinka ihmiskunta on hylännyt Jumalan tuntemisen. Hän kuvaa, kuinka “Jumala on heidät halujensa saastaisuudessa hyljännyt häpäisemään itse omat ruumiinsa” (Room. 1:24).

Hän jatkaa: “Sentähden Jumala on hyljännyt heidät häpeällisten himojen valtaan; sillä heidän naispuolensa ovat vaihtaneet luonnollisen yhdyselämän luonnonvastaiseen; samoin miespuoletkin, luopuen luonnollisesta yhteydestä naispuolen kanssa, ovat kiimoissaan syttyneet toisiinsa, miehenpuolet miehenpuolten kanssa harjoittaen riettautta ja saaden itsessänsä sen palkan, mikä heidän eksymyksellensä sopii” (Room. 1:26-27).

Tämä ei ole Paavalin henkilökohtainen mielipide vaan apostolinen opetus, joka perustuu Jumalan ilmoitukseen. “Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa” (1. Kor. 6:9-10).

Jeesus itse vahvisti luomisen järjestyksen opettaessaan avioliitosta. Fariseuksien kysyessä avioerosta, hän palasi alkuun: “Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa ‘loi heidät mieheksi ja naiseksi’ ja sanoi: ‘Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi’?” (Matt. 19:4-5).

Jeesus ei määrittele avioliittoa uudelleen vaan vahvistaa sen alkuperäisen merkityksen: miehen ja naisen välisen liiton. Jos asiassa olisi vaihtoehtoja, ne olisi mainittu.

Jumala ei ole ristiriidassa itse itsensä kanssa, joten Jeesuksen antaman rakkauden kaksoiskäskyn käyttäminen yksiselitteisen synnin hyväksymiseen, on Jumalanpilkkaa pahimmillaan.

Tämä opetus ei ole irrallinen vaan kytkeytyy koko pelastushistoriaan. Avioliitto on Jumalan asettama instituutio, joka heijastaa hänen liittoaan kansansa kanssa. Kun tätä määritelmää muutetaan, kyseenalaistetaan samalla Jumalan suvereniteetti ja hänen oikeutensa määritellä, mikä on Hänen yksin luomassaan aitoa ja alkuperäistä, mikä Hänen vihollisensa vääristelemää ja eksytystä.

Raamattu varoittaa toistuvasti harhaopettajista, jotka vievät Jumalan kansan harhaan. Jeesus itse varoitti: “Mutta joka viettelee yhdenkin näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:6). Tämä varoitus koskee erityisesti niitä, jotka ovat opettajan asemassa.

Paavali kirjoittaa Timoteukselle vakavasti: “Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina jotkut luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja” (1. Tim. 4:1). Hän jatkaa varoittamalla niistä, joilla on “jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman” (2. Tim. 3:5).

Pietari varoittaa erityisen voimakkaasti: “Mutta myös valheprofeettoja oli kansan seassa, niinkuin teidänkin keskuuteenne tulee valheenopettajia, jotka salaa tuovat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä Herrankin, joka on heidät ostanut, ja tuottavat itselleen äkillisen perikadon” (2. Piet. 2:1). Nämä sanat ovat kuin kirjoitettu juuri tälle ajalle, jolloin kirkon opettajat avoimesti hylkäävät Raamatun selkeän opetuksen ja alkavat ekumeniahurmoksessaan yhdistää uskontoja kieltäen Jeesuksen Kristuksen Jumaluuden.

Heprealaiskirje muistuttaa meitä paimenten valtavasta vastuusta: “Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden on tehtävä tili” (Hepr. 13:17).

Jokainen pappi, joka vihkii Raamatunvastaisesti samaa sukupuolta olevia pareja, joutuu seisomaan Jumalan edessä ja vastaamaan siitä, että he ovat johtaneet lampaita suoraan synnin tielle.

Hesekielin kautta Jumala puhuu voimallisesti pahoista paimenista: “Voi Israelin paimenia, jotka ovat itseänsä kainneet! Eivätkö paimenten ole laumaa kaidettava?” (Hes. 34:2). Jumala syyttää heitä siitä, että “heikoista ette ole pitäneet huolta, sairaita ette ole parantaneet, haavoitettuja ette ole sitoneet, eksyviä ette ole tuoneet takaisin, kadonneita ette ole etsineet” (Hes. 34:4). Kirkon siunatessa syntisiä tekoja, ollaan pahasti harhauduttu siitä, että Jeesus rakastaa kaikkia meitä syntisiä, mutta vihaa syntiä. Katumus, parannus ja synnintunto ei herää siitä, että Jeesusta edustavat tahot saavat siunauksen synnin jatkamiselle.

Kirkko vetoaa usein rakkauteen perustellessaan syntien hyväksymistä, mutta Raamatun mukaan todellinen rakkaus “ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa” (1. Kor. 13:6). Jeesus ei sanonut syntiselle naiselle “jatka samaan malliin”, vaan “mene, äläkä enää syntiä tee” (Joh. 8:11). Todellinen rakkaus kutsuu parannukseen, ei vahvista ihmistä synnissä.

Jeremia: “Voi paimenia, jotka hukuttavat ja hajottavat minun laitumeni lampaat!” (Jer. 23:1). “Minä kostan laumani paimenille ja vaadin lampaitani heidän kädestänsä” (Hes. 34:10). Tämä ei ole kevyt kehotus, se on Kaikkivaltiaan Jumalan lupaus siitä, että jokainen väärä paimen joutuu tilille.

Kirkon hylätessä Jumalan sanan, se ei menetä ainoastaan totuuden, vaan myös Pyhän Hengen voiman. Ilmestyskirjassa Jeesus varoittaa Laodikean seurakuntaa: “Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä kuuma. Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä kuuma etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos” (Ilm. 3:15-16).

Paavali kirjoittaa tessalonikalaisille niistä, jotka hylkäävät totuuden: “Sentähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen” (2. Tess. 2:11-12). Kun totuus hylätään tarpeeksi kauan, turtumus etenee paatumukseen ja Jumala antaa ihmisten uskoa valheensa.

Johannes kirjoittaa: “Joka sanoo: ‘Minä tunnen hänet’, eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, ja totuus ei ole hänessä” (1. Joh. 2:4). Miten kirkko voi väittää tuntevansa Kristuksen, kun se avoimesti hylkää hänen sanansa? “Jos joku rakastaa minua, hän pitää minun sanani” (Joh. 14:23), Jeesus sanoi. Rakkaus Kristukseen ja hänen sanansa hylkääminen eivät voi kulkea käsi kädessä.

Jumala on pitkämielinen, “kun hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen” (2. Piet. 3:9), mutta parannuksen on oltava todellista, ei vain sanoissa, vaan teoissa.

Ilmestyskirjassa Jeesus kehottaa: “Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi” (Ilm. 3:18). Tämä kulta on totuutta, joka on koeteltu ja havaittu aidoksi. Valkeat vaatteet ovat Kristuksen vanhurskautta, ei omaa “hyvyyttämme”.

Jokaisen papin, joka on mukana tässä harhaopissa, tulisi muistaa Jaakobin varoitus: “Älkööt teistä monet pyrkikö opettajiksi, veljeni, sillä te tiedätte, että me saamme sitä kovemman tuomion” (Jaak. 3:1). Jumalan edessä ei auta vetoaminen kirkon päätöksiin tai kulttuurin paineeseen. Jokainen vastaa henkilökohtaisesti siitä, onko pysynyt uskollisena Jumalan sanalle, joka on kristallinkirkas.

Totuus on, että “taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa” (Matt. 24:35). Kirkko voi muuttaa oppejaan, kulttuuri voi muuttua, lait voivat muuttua, mutta Jumalan sana pysyy ikuisesti. Tulee päivä, jolloin jokainen polvi notkistuu ja jokainen kieli tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:10-11). Silloin ei ole merkitystä sillä, mitä kirkko päätti vuonna 2025, vaan sillä, mitä Jumala on sanonut ikuisuudesta ikuisuuteen.

Tarkastellessamme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon esittämää opetusta “oikeudenmukaisuudesta ja vastuullisuudesta”, tekstistä puuttuu kokonaan kristinuskon ydin. Se on kuin kuorrutettaisiin myrkkyä sokerilla: ulkoisesti kaunis, mutta sisällöltään tappava. Tämä opetus edustaa täydellistä irtautumista sekä Raamatun totuudesta että kirkon omista historiallisista uskontunnustuksista.

Ensimmäinen ja räikein puute on Jeesuksen Kristuksen täydellinen sivuuttaminen. Nikean uskontunnustus alkaa tunnustamalla uskon “yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen” ja jatkaa “yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan”¹. Konstantinopolin kirkolliskokous vahvisti tämän kristuskeskeisyyden². Kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon tekstissä ei mainita Kristusta kertaakaan. Miten kristillinen etiikka voi olla kristillistä ilman Kristusta?

Paavali kirjoittaa: “Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus” (1. Kor. 3:11). Kirkon rakentaessa etiikkansa ilman tätä perustusta, se rakentaa hiekalle. Jeesus itse sanoi: “Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Kirkko on korvannut tämän absoluuttisen totuuden humanistisella järkeilyllä.

Toiseksi tekstin mukaan “luterilaisessa kirkossa korostetaan omantunnon äänen seuraamista ja järjen käyttöä eettissä kysymyksissä.” Tämä on suoraa reformaation periaatteiden kieltämistä. Luther seisoi Wormsin valtiopäivillä ja julisti: “Omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan”³. Hän ei sanonut olevansa sidottu omantunnon ääneen sinänsä, vaan Jumalan sanalla valistettuun omaantuntoon.

Raamattu varoittaa selvästi luottamasta ihmisen järkeen: “On tie, joka ihmisestä näyttää oikealta, mutta lopulta se on kuoleman tie” (Sananl. 14:12). Jeremia huutaa: “Petollisin kaikista on sydän ja pahanilkinen; kuka voi sen tuntea?” (Jer. 17:9). Kirkon asettaessa langeneen ihmisen omantunnon ja järjen eettisen päätöksenteon perustaksi, se hylkää Jumalan ilmoituksen.

Konstantinopolin uskontunnustus tunnustaa uskon “Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään”⁴. Juuri Pyhä Henki on se, joka johdattaa meidät “kaikkeen totuuteen” (Joh. 16:13), ei ihmisen oma järki. Tekstistä puuttuu kokonaan Pyhän Hengen rooli kristityn elämässä ja eettisessä ohjauksessa.

Nikean ja Konstantinopolin uskontunnustukset julistavat selkeästi, että Kristus tuli “meidän ihmisten tähden ja meidän pelastuksemme tähden”⁵. Tämä edellyttää ymmärrystä siitä, mistä ihminen tarvitsee pelastusta: synnistä. Kuitenkin evankelis-luterilaisen kirkon tekstissä ei mainita syntiä, parannusta tai pelastusta lainkaan.

Raamattu opettaa: “Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room. 3:23). Ilman synnin tunnustamista ei voi olla todellista etiikkaa. Jesaja huutaa: “Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi” (Jes. 5:20). Juuri tämä toteutuu, kun kirkko määrittelee hyvän ja pahan ilman Jumalan sanaa.

Tekstissä mainitaan kultainen sääntö, mutta se irrotetaan kontekstistaan. Jeesus opetti: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12), mutta tämä opetus tulee vuorisaarnan yhteydessä, jossa Jeesus ensin opettaa Jumalan valtakunnan etsimisestä ja Isän tahdon tekemisestä. Kultainen sääntö ei ole irrallinen humanistinen periaate vaan seuraus Jumalan rakkauden kokemisesta.

Johannes kirjoittaa: “Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19). Todellinen kristillinen etiikka lähtee Jumalan rakkaudesta, ei rationaalisesta päättelystä yhteisön edusta. Kun tämä järjestys käännetään, syntyy moralismi, joka on kristinuskon vastakohta.

Kolmanneksi, Augsburgin tunnustus, luterilaisen kirkon perustunnustus, opettaa selkeästi uskonvanhurskaudesta: “Ihminen ei voi vanhurskautua Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan hän vanhurskautetaan armosta Kristuksen tähden uskon kautta”⁶. Kuitenkin evankelisluterilaisen kirkon sivuilla esitetty teksti puhuu vain ihmisen rationaalisesta pyrkimyksestä hyvään, ikään kuin ihminen kykenisi omassa voimassaan täyttämään Jumalan tahdon.

Paavali opettaa: “Sillä lain tekojen kautta ei mikään liha tule vanhurskaaksi hänen edessänsä; sillä lain kautta tulee synnin tunto” (Room. 3:20). Kirkon esittäessä etiikan vain “hyvän tekemisenä ja pahan välttämisenä” ilman armoa ja uskoa, se palaa takaisin lain alle ja hylkää evankeliumin.

Tekstissä mainitaan vastuu “ympäröivästä luonnosta”, mikä sinänsä on raamatullista, mutta kun tämä esitetään irrallaan Jumalan luomistyöstä ja hänen herruudestaan, syntyy vääristymä. Raamattu opettaa: “Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat” (Ps. 24:1). Vastuu luomakunnasta nousee siitä, että olemme Jumalan taloudenhoitajia, ei siitä, että luonto itsessään olisi palvonnan arvoinen. Tällä hetkellä kirkon taloudenhoito sisältää lisääntyvissä määrin tehtävän räikeitä laiminlyöntejä, puutteellista tehtävän ymmärrystä ja suoranaista virka-aseman väärinkäyttöä jopa puoskaroiden.

Roomalaiskirjeessä Paavali varoittaa niistä, jotka “ovat palvelleet ja palvoneet luotua Luojan sijasta” (Room. 1:25). Kun ympäristövastuu irrotetaan Jumalan tahdosta, se voi muuttua epäjumalanpalvelukseksi.

Todellinen kristillinen etiikka alkaa Jumalan tuntemisesta ja hänen tahtonsa etsimisestä. “Jumalan tahto on teidän pyhityksenne” (1. Tess. 4:3). Se perustuu Kristuksen sovitustyöhön: “Sillä hän on tehnyt sen, joka ei synnistä tiennyt, meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2. Kor. 5:21).

Kristillinen etiikka ei ole rationaalista päättelyä vaan Pyhän Hengen hedelmää: “Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen” (Gal. 5:22-23). Se ei nouse ihmisen omasta tahdosta vaan Jumalan armosta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon on palattava sekä Raamatun totuuteen että omiin historiallisiin tunnustuksiinsa.

Tekstin esittämä “etiikka” on käytännössä humanismia kristillisellä sanamuodolla. Se on “jumalisuuden ulkokuori” ilman sen voimaa (2. Tim. 3:5). Ilman Kristusta, ilman Pyhää Henkeä, ilman parannusta ja uskoa, ei ole kristillistä etiikkaa, vaan on vain ihmisen omaa viisautta, joka on hulluutta Jumalan edessä.

Piispan esittäessä vierailleen viimeisen kysymyksen Radio DEI:n ohjelmassa ”Laajasalo”: ”JOS Jumala on olemassa”-aloituksella, ollaan pahasti eksyksissä. Kun Suomen kirkon johtoa ja papistoa saa kuulua ilman kritiikkiä vapaamuurareiden saatananpalvontakulttiin, on hyvin vähän jäljellä syitä uskoa kirkomme edustavan Jeesusta Kristusta.

”Meillä hyväksytään kaikki synti” -video ei ole tätä menoa enää kaukana. Jatketaanko tästä seuraavaksi maallistumislinjauksella käskyjen poistamiseen, Herran siunauksen ja Isä Meidän rukouksen sekularisointiin mukavuusaluetta myötäileväksi? Muutetaanko Jumalanpalvelus-nimi Temppelituokioksi? Asetellaanko taikamatot lattialle ja otetaan vieraisiin henkiin yhteyttä Herran huoneessa? Ai niin, sitähän tehdäänkin jo.

Raamattu kertoo meille jokaiselle lopunaikojen selkeät merkit ja elämme jo niiden keskellä. Jeesuksen seuraajille maailman sekoilu sekä kirkon kokonaisvaltainen luopumus ja vääjäämätön tuho ei tule yllätyksenä, vaan rauhallisin mielin voimme seurata tilanteen eskaloitumista, sillä se on meille vain merkki Herran paluun lähestymisestä. Jeesus kutsuu meitä jokaista syntistä ja keskeneräistä luottamaan Hänen rakkauteensa, mutta se ei tapahdu synnin sallimisella ja Raamatun pyhän suojelevan sanan häpäisemisellä vaan armoom ja anteeksiantoon luottamalla.

Kuten ennen vedenpaisumusta, syntiin hukkuminen on käynnissä lisääntyvissä määrin, joten Pyhää Henkeä ja kastetta ihmiskunta tarvitsee kipeämmin kuin koskaan. Luopumuksen saavuttaessa häpeällisen maksimin Jerusalemin kolmannen temppelin uhrausten alkaessa toukokuussa 2026, ei ainoastaan pilkata Jeesuksen ristintyötä, vaan lyödään viimeistelevä naula kuivuuden ja siitä seuraavan 3.5 vuoden nälänhädän tuomiolle.

Lähdeviitteet:

1. Nikean kirkolliskokous (325 jKr.). Nikean uskontunnustus. Teoksessa: Katekismus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko, 2000. s. 31.
2. Konstantinopolin kirkolliskokous (381 jKr.). Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus. Teoksessa: Katekismus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko, 2000. s. 31-32.
3. Luther, Martin (1521). Puhe Wormsin valtiopäivillä. Teoksessa: Parvio, Martti (toim.). Lutherin kootut teokset. SLEY-kirjat, 1982. s. 345.
4. Konstantinopolin kirkolliskokous (381 jKr.). Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus. Teoksessa: Katekismus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko, 2000. s. 32.
5. Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus (325/381 jKr.). Teoksessa: Katekismus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko, 2000. s. 31.
6. Augsburgin tunnustus (1530). Artikla IV: Vanhurskauttamisesta. Teoksessa: Tunnustuskirjat. Suomen evankelis-luterilainen kirkko, 1990. s. 54.
7. Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.