Suoja, joka loppuu siihen mihin sitoumus alkaa

Kansainvälistä rikostuomioistuinta koskevasta pakotemääräyksestä puhutaan kuin se olisi uutinen. Se on ollut voimassa yli puolitoista vuotta. Uutta asiakirjaa ei ole annettu, eikä sitä tarvita, koska vanha riittää. Määräyksessä on yksi ehtolause, joka ratkaisee ketä se suojelee ja se on kirjoitettu niin, että suoja päättyy siihen, mihin valtion sitoutuminen alkaa.

Asiakirja on olemassa ja se on vanha

Toimeenpanomääräys annettiin helmikuun kuudentena päivänä 2025. Se nojaa lakiin, joka koskee ulkomaista uhkaa ja sen käyttö edellyttää kansallisen hätätilan julistamista. Määräyksessä hätätila julistetaan sanoilla, jotka kertovat mistä on kyse: tuomioistuimen pyrkimys tutkia, pidättää tai asettaa syytteeseen suojattuja henkilöitä muodostaa epätavallisen ja poikkeuksellisen uhkan Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopolitiikalle.

Seuraukset on kirjoitettu auki. Omaisuus ja omaisuuteen liittyvät etuudet jäädytetään. Maahantulo estetään ja esto ulottuu myös perheenjäseniin. Kolmas seuraus on se, joka kantaa kauimmas: pakotteet kohdistuvat kaikkiin, jotka avustavat tuomioistuinta aineellisesti, rahoituksella, teknologialla, tavaroilla tai palveluilla.

Määräys ei siis kohdistu pelkästään tuomioistuimen omiin virkamiehiin. Se kohdistuu kaikkiin, jotka auttavat sitä tekemään työtään tietyissä asioissa.

Ketä määräys suojelee

Suojatuksi henkilöksi pääsee kahdella tavalla. Ensimmäinen on olla Yhdysvaltain henkilöstöä. Toinen on olla liittolaisvaltion kansalainen tai laillinen asukas ja tähän on liitetty ehto. Suoja koskee sellaisen liittolaisen kansalaista, joka ei ole hyväksynyt tuomioistuimen toimivaltaa häneen tai jonka valtio ei ole Rooman perussäännön osapuoli.

Ehto on kaksiosainen ja molemmat osat ovat kieltoja. Suojan saa se, joka ei ole suostunut ja se, jonka valtio ei ole liittynyt.

Ehto, joka kääntää suojan ympäri

Rooman perussäännön osapuolia on 125 valtiota. Naton 32 jäsenmaasta osapuolia on 30. Ulkopuolella ovat Turkki, joka ei ole allekirjoittanut perussääntöä lainkaan ja Yhdysvallat, joka allekirjoitti sen joulukuun viimeisenä päivänä 2000 ja perui allekirjoituksensa toukokuussa 2002 ilmoituksella, jossa todetaan suoraan, ettei maa aio tulla osapuoleksi eikä katso allekirjoituksen tuottavan itselleen mitään velvoitteita.

Suoja kaventuu siis sitä mukaa, mitä useampi liittolainen on liittynyt tuomioistuimeen. Naton osalta se koskee kahta maata kolmestakymmenestäkahdesta ja toinen niistä on määräyksen antaja itse.

Suomi ratifioi perussäännön joulukuussa 2000. Se on liittolainen määräyksen omassa merkityksessä ja samalla rajattu suojan ulkopuolelle ja rajauksen peruste on nimenomaan sitoutuminen tuomioistuimeen. Mitä sitoutuneempi valtio, sitä vähemmän tämä määräys sitä suojelee.

Yhden osapuolen asema on muuttunut kahdesti lyhyessä ajassa. Unkari jätti perussäännöstä eroamisilmoituksen kesäkuussa 2025, mutta perui sen toukokuussa 2026 ennen kuin ero olisi tullut voimaan. Unkari on siis osapuoli, vaikka monessa lähteessä se esiintyy eroavana.

Asymmetria, jota kaksi määritelmää yhdessä tuottaa

Suojattu henkilö on liittolaisvaltion kansalainen vain silloin, kun valtio ei ole osapuoli. Pakotteen kohteeksi sen sijaan joutuu kuka tahansa ulkomaalainen, joka avustaa tuomioistuinta suojattua henkilöä koskevassa asiassa.

Kaksi määritelmää eri kohdissa samaa asiakirjaa. Yhdessä luettuna ne tuottavat rakenteen, jossa suoja ja uhka kulkevat eri suuntiin. Perussäännön osapuolena olevan Nato-maan kansalainen ei ole suojattu henkilö, koska hänen valtionsa on liittynyt. Sama kansalainen on kuitenkin ulkomaalainen ja siten pakotemekanismin ulottuvilla, jos hän avustaa tuomioistuinta sellaista henkilöä koskevassa asiassa, jonka valtio ei ole liittynyt.

Eurooppalainen virkamies, joka tekee työtään tuomioistuimessa, on siis tässä mekanismissa mahdollinen kohde eikä mahdollinen suojattava.

Israel on ainoa nimi

Määräyksessä Israel mainitaan nimeltä kuudesti. Yhtään muuta liittolaista ei mainita nimeltä kertaakaan. Muut esiintyvät aina kategoriana.

Ilmaus on "meidän läheinen liittolaisemme Israel". Siinä on kolme kerrosta: omistus, läheisyys ja nimi. Yksikään muu liittolainen ei saa määräyksessä yhtäkään näistä kolmesta.

Israel esiintyy myös neljä kertaa samassa kappaleessa saman verbin kohteena Yhdysvaltain kanssa tasaveroisena ja yhdessä lauseessa ensimmäisenä. Tuomioistuimella ei ole toimivaltaa Yhdysvaltoihin tai Israeliin, koska kumpikaan ei ole perussäännön osapuoli. Tuomioistuimen toimet Israelia ja Yhdysvaltoja vastaan luovat vaarallisen ennakkotapauksen. Kyse ei ole liittolaisen mainitsemisesta vaan subjektiparin muodostamisesta.

Luettelo, jossa muut esiintyvät, kulkee kolmiportaisesti: Yhdysvallat, Israel, mikä tahansa muu liittolainen. Kolmas kohta on jäännösluokka ja siinä Suomi asuu nimettömänä.

Samassa virkkeessä on ainoa kohta koko määräyksessä, jossa liittolaisille osoitetaan toimintavaatimus. Yhdysvallat vastustaa yksiselitteisesti tuomioistuimen toimia ja odottaa liittolaistensa vastustavan niitä. Verbi on odottaa. Ei pyydetä, ei kutsuta eikä rohkaista.

Vielä yksi lause velvoittaa nimenomaan perussäännön osapuolia. Tuomioistuimen ja perussäännön osapuolten on kunnioitettava Yhdysvaltain ja muiden maiden päätöstä olla alistamatta henkilöstöään tuomioistuimen toimivaltaan. Kohteena ovat siis ne 30 Nato-maata, jotka suojalauseke jättää ulkopuolelle. Sama teksti, joka ei suojele niitä, velvoittaa niitä.

Mitä perussääntö on ja mitä se ei ole

Rooman perussääntö hyväksyttiin Roomassa heinäkuun 17. päivänä 1998 konferenssissa, jonka täysi nimi oli Yhdistyneiden kansakuntien täysivaltaisten edustajien diplomaattinen konferenssi kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisesta. Se tuli voimaan heinäkuun ensimmäisenä päivänä 2002.

Sen ensimmäinen artikla perustaa yhden pysyvän tuomioistuimen ja sanoo samassa lauseessa, että se on kansallisia rikosoikeusjärjestelmiä täydentävä. Täydentävyys ei ole julistus vaan sääntö: asia ei ole käsiteltävissä tuomioistuimessa, jos sitä tutkii tai siitä syyttää valtio, jolla on siihen toimivalta, paitsi, jos valtio on haluton tai tosiasiassa kyvytön hoitamaan tutkinnan. Toimivalta koskee neljää rikosta, jotka ovat kansanmurha, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset ja hyökkäysrikos, eikä se ulotu tekoihin, jotka on tehty ennen perussäännön voimaantuloa.

Toimivallan perusta sanotaan yhdessä lauseessa. Valtio, joka tulee perussäännön osapuoleksi, hyväksyy sillä teolla tuomioistuimen toimivallan. Suostumus on siis ehto ja juuri siihen määräys vetoaa: Yhdysvallat ja Israel eivät ole suostuneet.

Tuomioistuimia on monta ja vain yksi niistä syntyi Roomassa

Perussäännöllä perustettiin yksi tuomioistuin. Muita kansainvälisiä tuomioistuimia ei ole perustettu sillä ja ne on perustettu neljällä eri tavalla.

Osa syntyi monenvälisellä valtiosopimuksella. Haagin kansainvälinen tuomioistuin on Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan ja sen liitteenä olevan perussäännön luomus. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin perustuu Roomassa marraskuussa 1950 allekirjoitettuun ihmisoikeussopimukseen, Amerikan ihmisoikeustuomioistuin San Josén sopimukseen vuodelta 1969 ja Afrikan ihmisoikeustuomioistuin Ouagadougoussa kesäkuussa 1998 hyväksyttyyn pöytäkirjaan. Kansainvälinen merioikeustuomioistuin on merioikeusyleissopimuksen liitteen kuusi mukainen elin.

Osa syntyi turvallisuusneuvoston päätöksellä. Entisen Jugoslavian tuomioistuin perustettiin päätöslauselmalla 827 toukokuussa 1993 ja Ruandan tuomioistuin päätöslauselmalla 955 marraskuussa 1994. Molemmissa päätöslauselman teksti alkaa samalla ilmauksella: toimien peruskirjan seitsemännen luvun nojalla.

Osa syntyi Yhdistyneiden kansakuntien ja yksittäisen valtion välisellä sopimuksella. Sierra Leonen erityistuomioistuin perustettiin tällaisella sopimuksella tammikuussa 2002 ja Kambodžan kamarit maan omalla lailla sekä sopimuksella, jonka yleiskokous hyväksyi keväällä 2003.

Osa syntyi ilman sopimusta kokonaan. Nürnbergin tuomioistuin perustettiin neljän voittajavallan keskinäisellä sopimuksella elokuussa 1945. Tokion tuomioistuin ei perustunut sopimukseen lainkaan vaan liittoutuneiden ylipäällikön yksipuoliseen julistukseen ja peruskirjaan tammikuussa 1946 ja samassa asiakirjassa tuomarit, syyttäjä ja tuomioiden vahvistaminen jätettiin hänen omiin käsiinsä.

Suostumus, jota ei aina kysytä

Näiden neljän tavan välinen ero ei ole muodollinen. Se ratkaisee, kuka on tuomioistuimen toimivallan alainen.

Sopimuksella perustettu tuomioistuin sitoo vain sitä, joka on liittynyt. Turvallisuusneuvoston seitsemännen luvun nojalla perustettu tuomioistuin sitoo jokaista jäsenvaltiota riippumatta siitä, onko se liittynyt mihinkään, koska velvoite tulee peruskirjasta eikä erillisestä ratifioinnista.

Libanonin erityistuomioistuin osoittaa tämän selvimmin. Se oli tarkoitettu Yhdistyneiden kansakuntien ja Libanonin väliseksi sopimukseksi, mutta maan parlamentti ei ratifioinut sitä. Turvallisuusneuvosto päätti kesäkuussa 2007, että sopimuksen määräykset tulevat voimaan tiettynä päivänä, ellei hallitus ilmoita ratifioinnin edellytysten täyttyneestä ennen sitä. Ilmoitusta ei tullut ja sopimus tuli voimaan.

Pakotemääräyksen oma perustelu asettuu tätä vasten eri valoon. Määräys vetoaa siihen, ettei Yhdysvallat ole suostunut eikä ole koskaan tunnustanut tuomioistuimen toimivaltaa. Suostumus on aito ehto siinä järjestelmässä, jossa tuomioistuin perustetaan sopimuksella. Se ei ole ehto siinä järjestelmässä, jossa tuomioistuin perustetaan turvallisuusneuvoston päätöksellä ja turvallisuusneuvostossa Yhdysvallat on pysyvä jäsen. Sama valtio, joka vetoaa suostumuksen välttämättömyyteen, istuu siinä elimessä, joka voi perustaa tuomioistuimen ilman kenenkään suostumusta.

Tuomioistuin, joka ei ole perustettu sopimuksella eikä päätöksellä

Kansainvälisen järjestelmän ulkopuolella on tuomioistuimia, joiden toimivalta ei perustu valtiosopimukseen eikä turvallisuusneuvoston päätökseen vaan uskonnolliseen lakiin.

Israelissa juutalaisten avioliitto ja avioero ovat lain mukaan rabbiinituomioistuinten yksinomaisessa toimivallassa ja ne toimitetaan juutalaisen uskonnollisen lain mukaisesti. Peruste ei ole sopimus vaan valtion oma laki, joka siirtää tietyn henkilöoikeuden alan uskonnolliselle tuomioistuimelle pakollisena. Sanamuoto on tallennettu järjestön käännöksestä eikä Israelin virallisesta säädöskokoelmasta.

Sama uskonto tuottaa muualla täysin toisenlaisen järjestelyn. Yhdysvalloissa toimiva juutalainen tuomioistuin saa ratkaisuilleen sitovuuden vain osapuolten allekirjoittaman välityssopimuksen kautta ja valtio panee täytäntöön sopimuksen eikä tuomioistuinta.

Ero toistuu islamilaisissa järjestelmissä vielä jyrkempänä. Malesian liittovaltion perustuslaki antaa osavaltioille toimivallan järjestää sharia-tuomioistuimet ja rajaa ne nimenomaisesti koskemaan vain islamia tunnustavia henkilöitä ja vain luettelossa mainittuja asioita. Isossa-Britanniassa vastaavilla elimillä ei ole minkäänlaista oikeudellista asemaa ja maan sisäministeriön selvitys sanoo sen suoraan: sharia-neuvostot eivät ole tuomioistuimia, eikä niiden jäseniä pitäisi kutsua tuomareiksi.

Katolisen kirkon kanoniset tuomioistuimet toimivat kirkon oman lain nojalla ja sen mukaan kastettujen avioliittoasiat kuuluvat kirkolliselle tuomarille omalla oikeudella. Italiassa vuoden 1984 konkordaatti antaa kirkollisten avioliiton mitättömyystuomioiden saada siviilioikeudellisen vaikutuksen, mutta vasta kun hovioikeus vahvistaa ne erikseen. Valtio tunnustaa siis vaikutuksen eikä tuomiovaltaa.

Yhteinen piirre on se, että toimivallan sisäinen peruste on uskonnollinen laki itse. Se mikä vaihtelee, on valtion suhde siihen: pakollinen delegointi, sopimusvapauden hyödyntäminen tai rajattujen vaikutusten tunnustaminen.

Perustelu on yli kahdenkymmenen vuoden takaa

Kysymys siitä, miksi valtio jättäytyy pois sopimuksesta, joka koskee kansanmurhaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan, sotarikoksia ja hyökkäysrikosta, ei vaadi motiivin arvailua. Molemmat ovat kirjoittaneet perustelunsa itse.

Yhdysvaltain perustelu on vuoden 2002 laissa, joka koskee oman sotilashenkilöstön suojaamista. Laki sanoo, että perussääntö altistaa asevoimien jäsenten lisäksi presidentin ja muut korkeat valitut ja nimitetyt virkamiehet syytteen riskille. Toisessa kohdassa sanotaan, että kansainvälisen oikeuden perusperiaatteen mukaan sopimus sitoo vain osapuoliaan eikä luo velvoitteita ulkopuolisille ilman näiden suostumusta, eikä Yhdysvallat tunnusta tuomioistuimen toimivaltaa kansalaisiinsa.

Vuoden 2025 pakotemääräys lainaa tätä samaa kohtaa sanatarkasti ja merkitsee lähteen pykälänumerolla. Perustelu ei siis ole uusi eikä se ole syntynyt yhdestä tutkinnasta. Se on sama teksti, joka kirjoitettiin 23 vuotta aiemmin.

Israelin perustelu on ulkoministeriön oikeudellisen neuvonantajan toimiston asiakirjassa kesäkuulta 2002, kaksi kuukautta ennen kuin maa ilmoitti YK:lle, ettei se aio liittyä. Asiakirja alkaa tuella: Israel oli tuomioistuinajatuksen varhaisimpia kannattajia ja osallistui perussäännön luonnosteluun alusta asti. Sitten se luettelee huolet. Ensimmäinen ja asiakirjan omin sanoin selkein on yksi kohta sotarikosten määritelmässä. Perussäännön artikla 8 luettelee sotarikoksena miehitysvallan harjoittaman oman siviiliväestönsä siirtämisen suoraan tai välillisesti miehittämälleen alueelle. Ministeriön mukaan tämä ei ole Geneven neljännen sopimuksen törkeä rikkomus eikä tapaoikeutta ja kohta lisättiin arabivaltioiden painostuksesta tarkoituksena pakottaa siirtokuntakysymys ratkaisuun ilman neuvotteluja. Toinen huoli on rikosluettelon valikoivuus: terrorismi ei ole mukana, joten terrorismia vastaan toimiva valtio voi joutua tuomioistuimen tarkasteluun, kun terroristit itse jäävät sen ulkopuolelle. Kolmas on tuomarien valinta alueellisen edustuksen mukaan, kun Israel on asiakirjan mukaan ainoa YK:n jäsenvaltio, jota ei ole hyväksytty minkään alueryhmän täysjäseneksi, joten israelilaista ei voitaisi valita tuomariksi. Neljäs on syyttäjän valta aloittaa tutkinta omasta aloitteestaan.

Asiakirja kertoo myös, mitä Rooman konferenssissa tapahtui. Varaumia ei sallittu, joten Israel allekirjoitti konferenssin päätösasiakirjan mutta joutui äänestämään perussääntöä vastaan ja valtuuskunnan johtaja perusteli äänen väestönsiirtoa koskevalla kohdalla.

Mihin erityiskohtelu virallisesti perustuu

Molemmat valtiot ovat kirjoittaneet myös sen, miksi juuri niiden kansalaisten pitäisi jäädä tuomioistuimen ulottumattomiin. Perustelut ovat julkisia asiakirjoja ja ne voi lukea rinnakkain.

Yhdysvaltain perustelu on pakotemääräyksen johdannossa. Sen mukaan tuomioistuimella ei ole toimivaltaa Yhdysvaltoihin eikä Israeliin, koska kumpikaan ei ole perussäännön osapuoli eikä kumpikaan ole koskaan tunnustanut tuomioistuimen toimivaltaa. Johdanto lisää, että molemmat ovat kukoistavia demokratioita, joiden asevoimat noudattavat tarkasti sodan lakeja ja että tuomioistuimen toimet vaarantavat nykyisen ja entisen henkilöstön altistamalla sen häirinnälle, pahoinpitelylle ja mahdolliselle pidätykselle. Tämän sanotaan loukkaavan Yhdysvaltain suvereniteettia. Johdannon viimeinen askel on toteamus, että jokainen yritys tutkia, pidättää tai syyttää suojattua henkilöä on epätavallinen ja poikkeuksellinen uhka kansalliselle turvallisuudelle ja sillä perusteella julistetaan kansallinen hätätila. Pakotteet ovat siis muodollisesti hätätilatoimi.

Määräys ei missään kohdassa sano, miksi Israel ja ei muut liittolaiset. Se sanoo kaksi asiaa, joista erottelu seuraa. Ensimmäinen on tapahtuma: tuomioistuin on johdannon mukaan kohdistanut perusteettomia toimia Yhdysvaltoihin ja sen läheiseen liittolaiseen Israeliin ja antanut pidätysmääräykset Israelin pääministerille ja entiselle puolustusministerille. Yhteenkään muuhun liittolaiseen ei ole kohdistunut vastaavaa, joten yhtäkään muuta ei ole tarvinnut nimetä. Toinen on ehto: suoja koskee liittolaisen kansalaista vain, jos valtio ei ole suostunut tuomioistuimen toimivaltaan eikä ole perussäännön osapuoli. Nato-maista 30 on osapuolia. Määräyksen omassa logiikassa ne ovat itse hyväksyneet toimivallan, joten niiden kansalaisia ei suojata. Israel ei ole osapuoli, joten ehto täyttyy. Erottelua ei siis tehdä Israelin nimellä vaan sillä, mitä Israel on jättänyt allekirjoittamatta. Sen päälle johdanto lisää perustelun, joka ei ole oikeudellinen vaan luonnehdinta: molemmat ovat kukoistavia demokratioita, joiden asevoimat noudattavat tarkasti sodan lakeja. Lause sanoo, että ulkoista tuomioistuinta ei tarvita, koska valtio valvoo itse itseään. Samaa lausetta ei sanota yhdestäkään Nato-maasta.

Israelin perustelu on pidempi ja se on oikeudellinen. Oikeuskanslerin virasto julkaisi joulukuussa 2019 muistion, jonka otsikko sanoo tuomioistuimelta puuttuvan toimivallan niin kutsutussa Palestiinan tilanteessa. Muistion mukaan tuomioistuimen toimivalta perustuu siihen, että suvereenit valtiot siirtävät sille oman rikosoikeudellisen toimivaltansa alueeseensa ja kansalaisiinsa. Siitä seuraa muistion pääväite: suvereenia Palestiinan valtiota ei ole, joten se ei ole voinut siirtää mitään. Toinen väite on vuoden 1995 väliaikaissopimuksesta, jonka mukaan palestiinalaishallinnon toimivalta koskee kaikkia henkilöitä paitsi israelilaisia. Toimivaltaa, jota ei itsellä ole, ei muistion mukaan voi antaa eteenpäin.

Sama perustelu vietiin tuomioistuimeen syyskuussa 2024, kun Israel riitautti sen toimivallan perussäännön artiklan 19 nojalla ja vaati syyttäjän pyytämien pidätysmääräysten hylkäämistä. Esitutkintajaosto vastasi marraskuussa 2024, ettei Israelin hyväksyntää tarvita, koska tuomioistuin voi käyttää toimivaltaansa Palestiinan alueellisen toimivallan perusteella ja kun yksi toimivaltaperuste on olemassa, toista ei tarvita. Jaosto hylkäsi riitautuksen ennenaikaisena eikä ratkaissut sitä asiasisällöltään. Valitusjaosto totesi huhtikuussa 2025, että esitutkintajaosto oli tehnyt oikeudellisen virheen jättämällä Israelin keskeisen väitteen riittämättömästi käsittelemättä, kumosi päätöksen ja palautti asian uudelleen ratkaistavaksi. Pidätysmääräyksiin tämä ei vaikuttanut, koska ne oli annettu erikseen eivätkä ne olleet valitusjaoston käsiteltävänä.

Israelin ulkoministeri ilmaisi helmikuussa 2025 tukensa pakotemääräykselle ja perusteli sen samoin sanoin kuin määräyksen johdanto: tuomioistuimella ei ole toimivaltaa, koska Israel ja Yhdysvallat eivät ole perussäännön osapuolia ja molemmat ovat kukoistavia demokratioita, joiden asevoimat noudattavat tarkasti kansainvälistä oikeutta. Kaksi valtiota käyttää siis yhtä perustelua ja se kirjoitettiin molempiin suuntiin kahden päivän sisällä.

Rinnakkain luettuna perusteluissa on yksi yhteinen ydin ja yksi ero. Yhteinen ydin on suostumus: kumpikaan ei ole suostunut, joten kumpikaan ei katso olevansa sidottu. Ero on siinä, mihin väite kohdistuu. Yhdysvaltain perustelu koskee omaa henkilöstöä ja suvereniteettia. Israelin perustelu koskee sitä, onko toinen osapuoli valtio lainkaan. Tuomioistuin on vastannut molempiin samalla artiklan 12 lauseella: aluevaltion osapuolisuus riittää. Juuri siksi kumpikaan perustelu ei ole pysäyttänyt tutkintaa ja juuri siksi tarvittiin pakotteet.

Mitä Israelista saa

Asiakirjojen sanamuoto kertoo, miten erottelu tehdään. Se ei kerro, miksi se kannattaa. Siihen vastaa se, mitä Israelista tulee takaisin ja se on luettavissa luvuista.

Ensimmäinen asia on raha, joka ei lähde. Yhdysvallat sitoutui vuonna 2016 antamaan Israelille 38 miljardia dollaria sotilasapua vuosina 2019–2028 ja kongressin tutkimuspalvelun mukaan koko summa vuodesta 1946 on 174 miljardia. Sopimuksessa on ehto, joka ratkaisee, kenen taskuun apu menee: osuus, jonka Israel on saanut käyttää omaan teollisuuteensa, ajetaan portaittain nollaan ja loppuu kokonaan vuonna 2028. Sen jälkeen jokainen apudollari on käytettävä yhdysvaltalaisiin tuotteisiin. Israel on ostanut hävittäjänsä tällä avulla ja elokuussa 2024 hyväksyttiin 18,82 miljardin kauppa 50 uudesta hävittäjästä. Ohjuspuolustuksessa sama kierto on kirjoitettu tuotantosopimuksiin: Iron Domen osista 30 prosenttia valmistetaan Yhdysvalloissa ja David's Sling -järjestelmän torjuntaohjuksen osia tehdään Arizonassa. Israel on Yhdysvaltain sotilasavun suurin vastaanottaja, noin 40 prosenttia koko ohjelmasta ja Egypti saa 1,3 miljardia vuodessa. Näillä luvuilla apu on Yhdysvaltain aseteollisuuden vakaa tilauskanta, jonka kongressi rahoittaa ja jonka ostajaksi on kirjattu toinen valtio.

Toinen asia on paikka. Israelissa on Yhdysvaltain omistama asevarasto, jota täydennetään 500 miljoonalla dollarilla vuodessa ja vuodesta 2008 tutka-asema, jota käyttävät yhdysvaltalaiset sotilaat. Tutkimuspalvelu kutsuu sitä ensimmäiseksi toistaiseksi voimassa olevaksi yhdysvaltalaiseksi sotilasläsnäoloksi Israelin maaperällä. Kongressi kirjoitti vuonna 2014 lakiin, että Israel on Yhdysvaltain merkittävä strateginen kumppani. Kesäkuussa 2025, kun Yhdysvallat pommitti Iranin ydinlaitoksia, presidentti kiitti televisiopuheessaan Israelin asevoimia ja sanoi, että työtä tehtiin tiiminä, jollaista ei ehkä koskaan ole ollut. Senaatin ulkosuhdevaliokunnan puheenjohtaja sanoi samana päivänä, että sota on Israelin sota eikä Yhdysvaltain ja että vain amerikkalaiset aseet pystyivät siihen, mitä tehtiin. Pentagonin omat operaatioselostukset eivät mainitse Israelia kertaakaan. Kaksi lausetta yhdessä kertovat rakenteen: Israel käy sodan, jossa amerikkalaiset aseet ovat välttämättömiä, ilman että amerikkalaiset joukot ovat siinä osapuolena.

Kolmas asia on äänet. Valkoiset evankeliset muodostivat 34 prosenttia presidentin äänestäjistä vuosina 2016 ja 2020 ja 29 prosenttia vuonna 2024 ja heistä 84 prosenttia äänesti häntä vuonna 2020. Sama ryhmä on Yhdysvalloissa Israelille myönteisin heti juutalaisten jälkeen: seitsemällä kymmenestä on myönteinen kuva Israelista ja 58 prosenttia luottaa sen pääministeriin, kun valkoiset ei-evankeliset protestantit jakautuvat tasan. Presidentti sanoi tämän itse vaalitilaisuudessa elokuussa 2020, kun hän puhui suurlähetystön siirrosta Jerusalemiin: se tehtiin evankelisia varten ja evankeliset ovat siitä innostuneempia kuin juutalaiset.

Neljäs asia on raha, joka tulee. Presidentin oman kampanjan suurin ulkopuolinen rahoittaja vuonna 2024 keräsi 114,8 miljoonaa dollaria ja siitä 106 miljoonaa tuli yhdeltä lahjoittajalta kuudessa erässä. Lahjoittaja on kasinoyhtiön perustajan leski ja presidentti puhutteli häntä nimeltä puhuessaan Israelin parlamentille lokakuussa 2025. Samassa puheessa hän sanoi tämän perheen olleen hyvin vastuussa monesta asiasta, mukaan lukien siitä, että hän alkoi ajatella Golanin kukkuloita. Golanin tunnustus allekirjoitettiin maaliskuussa 2019 ja kolme kuukautta myöhemmin sinne perustettiin asutus, joka nimettiin presidentin mukaan.

Viides asia on se, että rakenne ei ole yhden presidentin. Huhtikuussa 2024 edustajainhuone hyväksyi Israelin turvallisuuden lisämäärärahan äänin 366–58, republikaanit 193–21 ja demokraatit 173–37, edellisen presidentin kaudella. Erityiskohtelu on järjestelmän. Se, mikä on henkilökohtaista, on tapa, jolla se on tehty näkyväksi: pääkaupungin tunnustus, suurlähetystön siirto, Golan, tuomioistuimen pakotteet kesäkuussa 2020 ja uudelleen helmikuussa 2025 ja pakotemääräyksen sanamuoto, jossa yksi liittolainen saa nimen ja muut jäävät kategoriaksi.

Kuudes asia on Abrahamin sopimusten toinen puoli. Sopimukset alkoivat elokuussa 2020 Israelin ja Arabiemiraattien normalisoinnista ja presidentin oma varallisuusilmoitus vuodelta 2025 luettelee hänen yhtiöidensä lisenssimaksuja samalta alueelta: 15,9 miljoonaa dollaria Saudi-Arabiaan liittyvästä hankkeesta, kaksi Dubain hanketta noin viisi miljoonaa kumpikin ja Oman miljoona, maksajina kaksi kiinteistöyhtiötä. Presidentin vävyn sijoitusrahasto hallinnoi kongressin valvontavaliokunnan kirjeen mukaan Saudi-Arabian valtionrahaston varoja, jotka kasvoivat kahdesta miljardista 4,8 miljardiin vuoden 2024 loppuun mennessä. Israelin normalisointi arabivaltioiden kanssa ja presidentin perheen liiketoiminta ovat samalla alueella ja Arabiemiraattien osalta saman hallituksen kanssa.

Kuka häviää, on sama kysymys toisin päin. Tuomioistuimen suojasta jäävät vaille ne, joiden asioita se tutkii ja liittolaisista ne, jotka ovat allekirjoittaneet perussäännön ja saavat määräyksessä velvoitteen ilman suojaa. Hyötyjä on jokaisessa kohdassa valmiiksi suuri: aseteollisuus, presidentin äänestäjäkunta, kampanjan rahoittaja, perheen yhtiöt. Häviäjä on jokaisessa kohdassa se, jolla ei ole edustajaa määräyksen tekstissä.

Sama ehto kahteen suuntaan

Israelin asema on ehto myös toisessa asiakirjakokonaisuudessa. Niin kutsuttujen Abrahamin sopimusten kehyksessä liittyminen edellyttää Israelin tunnustamista ja siitä on kiistelty niissä maissa, jotka eivät ole halunneet tehdä sitä. Siellä tunnustaminen on ehto pääsylle.

Pakotemääräyksessä sama muuttuja toimii toiseen suuntaan. Siinä Israelin kohtelu ratkaisee, kohdistuuko valtioon tai sen kansalaiseen seuraus.

Kyse on yhdestä akselista ja kahdesta suunnasta. Toisessa päässä on pääsy kehykseen ja asema sen osapuolena, toisessa varojen jäädytys ja maahantulokielto. Molemmissa ratkaiseva tekijä on suhtautuminen yhteen valtioon ja molemmissa se valtio on ainoa nimeltä mainittu. Yhteys ei ole tulkinta vaan sama muuttuja kahdessa asiakirjassa.

Ero on siinä, kumpi puoli on kirjoitettu. Palkintoa ei ole kirjoitettu. Sitoumusta, jossa liittyvälle maalle luvattaisiin tietty rahasumma, tietty asejärjestelmä tai muodollinen turvatakuu liittymisen vastineeksi, ei löydy todennetuista säädös- ja lakiesitysteksteistä ja yksi käsittelyssä oleva lakiesitys esittää päinvastoin, että liittyvät maat maksaisivat itse osuutensa yhteistyöaloitteesta. Rangaistus sen sijaan on kirjoitettu pykälän tarkkuudella.

Tämä ero ei vähennä yhteyttä. Se kertoo, miten se on rakennettu. Kirjoittamaton palkinto ei ole riitautettavissa, koska mitään ei ole muodollisesti luvattu. Kirjoitettu rangaistus ei tarvitse toteutumista toimiakseen, koska sen olemassaolo riittää muuttamaan käyttäytymistä ennakolta. Kumpikaan ei sido lupaajaa mihinkään ja molemmat tuottavat saman vaikutuksen.

Mitä liittolaiset ovat tehneet

Reaktioita on ollut. Euroopan unionin ulkoasioiden korkea edustaja on antanut asiasta virallisia lausuntoja ja helmikuussa 2025 yli 70 valtiota allekirjoitti yhteisen julkilausuman tuomioistuimen tueksi.

Unionilla on kuitenkin myös väline, joka ei ole lausunto. Vuoden 1996 neuvoston asetus antaa mahdollisuuden suojata unionin toimijoita toisen valtion lainsäädännön alueen ulkopuolelle ulottuvilta vaikutuksilta ja suoja kohdistuu niihin säädöksiin, jotka on lueteltu asetuksen liitteessä. Komission omalla sivulla liitteessä on syyskuussa 2026 vain Kuubaa ja Irania koskevat Yhdysvaltain toimet. Tuomioistuinta koskevia pakotteita ei ole lisätty siihen. Koko sivulla ei mainita tuomioistuinta kertaakaan.

Lisäystä on pyydetty. Euroopan parlamentissa on jätetty kirjallinen kysymys, jonka otsikko on pyyntö kiireellisistä toimista ilmoitettujen pakotteiden lisäämiseksi asetuksen liitteeseen ja ihmisoikeusjärjestöt ovat julkisesti kehottaneet komissiota tekemään sen.

Samaan aikaan pakotelista on täyttynyt. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön julkisilta listasivuilta on todennettavissa seitsemän henkilöä kolmelta eri päivämäärältä helmikuun 2025 ja elokuun 2026 välillä. Heidän joukossaan on tuomioistuimen pääsyyttäjä, neljä tuomaria, tuomioistuimen presidentti ja yksi virkamies. Yksi tuomareista on Euroopan unionin jäsenvaltion kansalainen ja hänen merkintänsä listalla on tehty nimenomaan tämän määräyksen tunnisteella.

Tästä syntyy asetelma, joka ei vaadi tulkintaa. Unionin jäsenvaltion kansalainen on toisen valtion pakotelistalla siitä, että hän tekee työtään tuomioistuimessa, johon hänen valtionsa on liittynyt. Unionilla on väline, jolla se voi suojata häntä. Välinettä ei ole otettu käyttöön.

Se mikä jää käteen

Pakotemääräys rajaa suojansa niin, että se koskee vain niitä liittolaisia, jotka eivät ole liittyneet tuomioistuimeen. Samaan aikaan se ulottaa seurauksensa kaikkiin, jotka avustavat tuomioistuinta ja odottaa liittolaisiltaan vastustusta.

Suomelle tämä tarkoittaa kahta asiaa samassa asiakirjassa. Suoja ei koske sitä, koska se ratifioi perussäännön. Velvoite koskee sitä, koska se ratifioi perussäännön.

Ehto on kirjoitettu määräykseen itseensä, eikä sen lukeminen vaadi tulkintaa. Se vaatii vain sen, että lukee molemmat kohdat samalla kerralla.