Välttämätön tiedon tuottaja: suojelupoliisi kirjoitti tarkoituksensa, kun sen paikasta päätetään

Perjantaina 18. syyskuuta 2026 kello 10.35 suojelupoliisi julkaisi tiedotteen, jonka mukaan se on uudistanut strategiansa. Tiedotteen visio on selkeä: "vuonna 2030 suojelupoliisi on kansallisesti välttämätön ja kansainvälisesti arvostettu tiedustelutiedon tuottaja." Samalla kerrottiin uudesta strategiaosastosta, jonka päällikkö oli aloittanut elokuun alussa. Tiedotteen lopussa oli lause, joka rajaa kaiken muun: "Suojelupoliisin strategia ei ole kokonaan julkinen."

Julkiseksi jäi suunta. Strategian mukaan suojelupoliisi haluaa vastata "entistä paremmin ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon tarpeisiin". Tiedustelullisuus ohjaa työtä, tiedonhankintaa ohjataan kokonaisuutena ja teknologiaa hyödynnetään tehokkaasti. Viisi vuotta aiemmin tavoite oli tehdä suojelupoliisista "yhä paremmaksi tiedonhankkijaksi, työpaikaksi ja yhteistyökumppaniksi". Katse on kääntynyt organisaatiosta siihen, kenelle tieto tuotetaan.

Kenen tarpeisiin

Suojelupoliisi on puhunut asiakkaistaan jo pitkään. Sen vuonna 2020 julkaistun esitteen mukaan "Suojelupoliisin ensisijainen asiakas on valtiojohto. Lisäksi Suojelupoliisi palvelee laajasti poliittista johtoa, muita viranomaisia, yrityksiä, yhteisöjä sekä kansalaisia." Esitteen mukaan siviilitiedustelua ohjaavat lainsäädäntö ja asiakkaiden tietotarpeet.

Tarpeet eivät synny tyhjästä. Laki poliisin hallinnosta sanoo, että suojelupoliisin tehtävänä on "sisäministeriön ohjauksen mukaisesti hankkia tietoa kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi". Sisäministeriö asettaa sen omien sanojen mukaan suojelupoliisille vuosittain tiedustelun painopisteet, jotka ovat "strategisen tason toimintalinjoja". Painopisteiden sisältö ei ole julkinen.

Tiedustelupalvelun arvo on siinä, että se kertoo päättäjälle myös sen, mitä tämä ei halua kuulla. Tietoa tuotetaan asiakkaan tarpeisiin. Silloin se, joka määrittelee tarpeet, määrittelee myös sen, mihin tiedustelun katse kohdistuu ja mihin se ei kohdistu.

Paikka, josta kiistellään

Strategia ei syntynyt hiljaisuuteen. Vuoden 2026 alussa suojelupoliisi siirtyi suoraan sisäministeriön kansliapäällikön alaisuuteen. Elokuun lopulla ulkoministeriön valtiosihteeri ehdotti suurlähettiläspäivillä sen siirtämistä ulkoministeriön ohjaukseen. Ulkoministeri kannatti ajatusta, "koska ulkoministeriö ja ulkomaantiedustelu tekevät osin samaa työtä". Pääministeri oli jo edellisenä syksynä ehdottanut siirtoa valtioneuvoston kanslian johtoon ja sisäministeri oli vastustanut.

Valtioneuvosto käynnisti elokuun lopulla selvityshankkeen, jonka tehtävänanto on "selvittää suojelupoliisin ohjaus ja asema muuttuneessa tilanteessa". Selvittäjinä on kaksi suojelupoliisin entistä johtohenkilöä ja työtä ohjaavat ministeriöiden kansliapäälliköt.

Kolme viikkoa myöhemmin suojelupoliisi julkaisi strategiansa. Julkisesta aineistosta ei löytynyt tekstiä, joka kytkisi nämä kaksi toisiinsa. Ajoitus kertoo silti jotain. Organisaatio määritteli tarkoituksensa ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon palvelijana juuri silloin, kun ministeriöt päättävät, kenen ohjaukseen se kuuluu.

Arvot, jotka vaihtuivat

Vuonna 2021 suojelupoliisi kirjoitti: "Suojelupoliisin arvoina säilyvät perinteiset laillisuus, luotettavuus ja laatu." Vuonna 2026 arvot uudistettiin: "Uudet arvot ovat vaikuttava, luotettava ja rohkea." Luotettavuus säilyi. Laillisuus ja laatu jäivät pois ja tilalle tulivat vaikuttavuus ja rohkeus.

Laki sitoo suojelupoliisia arvoluettelosta riippumatta. Arvot kertovat kuitenkin, mitä organisaatio muistuttaa itselleen niissä tilanteissa, joissa laki jättää harkinnalle tilaa. Julkisesta aineistosta ei löytynyt yhtään selitystä sille, miksi arvot vaihdettiin.

Lait, jotka laajenevat

Samaan aikaan valmistellaan lakia. Tiedusteluvalvontavaltuutetun toukokuussa 2026 antaman lausunnon mukaan siviilitiedustelun lainsäädännön tarkistamisen toinen vaihe perustuu siihen, että "Turvallisuustilanteen muuttuessa on perusteltua arvioida viranomaisten turvallisuusuhkien torjunnassa käyttämien toimivaltuuksien riittävyyttä muuttuneessa tilanteessa."

Luonnoksessa ehdotetaan, että tietoliikennetiedustelun tallenteiden ja asiakirjojen tarkastamista koskeva pykälä kumottaisiin. Valvoja pitää tätä ongelmallisena, jos kertyneen aineiston tarkastamiselle ei aseteta aikarajaa. Velvollisuus ilmoittaa tiedustelun kohteelle menetelmän käytöstä poistettaisiin laajemmin. Viranomainen saisi tilapäisesti käyttää yksityisen tai yhteisön laitetta tai tietojärjestelmää menetelmän asentamiseen ja tiedonsiirtoon. Avustamisvelvollisuus laajenisi teleyrityksistä muihin viestinnän välittäjiin ja tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajiin.

Strategian lupaus hyödyntää teknologiaa tehokkaasti asettuu tähän. Laki antaa välineet ja strategia kertoo halusta käyttää niitä.

Mitä valvonta näkee

Eduskunnan tiedusteluvalvontavaliokunnan tehtävä on työjärjestyksen mukaan muun muassa "seurata ja arvioida tiedustelutoiminnan painopisteitä". Strategiaa työjärjestys ei mainitse. Julkisesta aineistosta ei löytynyt merkkiä siitä, että valiokunta olisi käsitellyt uutta strategiaa. Tiedusteluvalvontavaltuutettu ei ollut julkaisuissaan kommentoinut sitä, eikä asiantuntijoiden arvioita löytynyt. Media kertoi asiasta yhdellä lyhyellä uutisella, joka toisti tiedotteen.

Naapurit samaan aikaan

Ruotsi sai elokuun lopussa ensimmäisen kansallisen tiedustelustrategiansa. Sen esipuheessa pääministeri perustelee muutosta kiristyneellä turvallisuustilanteella ja Nato-jäsenyydellä ja päätyy lisäämään avoimuutta: "finns skäl till ökad öppenhet." Ruotsin strategia painottaa samoja asioita kuin suomalainen: päätöksenteon tukea, teknologiaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Tanskassa turvallisuuspalvelulle esitetään uusia valtuuksia ja tiedustelupalvelujen valvontaa on vahvistettu.

Kolmen Pohjoismaan tiedustelu liikkuu samaan suuntaan muutaman viikon sisällä. Ruotsi liitti muutokseen avoimuuden ja Tanska valvonnan. Suomen strategian julkinen osa ei mainitse kumpaakaan.

Valvonta katsoo taaksepäin

Kolme Pohjoismaata laajentaa tiedustelun valtuuksia samaan aikaan. Samalla näkyy, mitä valvonta voi niille tehdä. Norjan valvontaelintä koskevassa laissa sanotaan suoraan, että tarkoitus on pelkästään valvova ja että valvoja ei voi antaa ohjeita valvottaville palveluille. Sama asetelma on Ruotsissa ja Tanskassa. Valvoja tarkastaa jälkikäteen, esittää käsityksensä ja kirjoittaa kertomuksen. Yksikään niistä ei hyväksy tiedustelumenetelmää etukäteen. Ennakkoluvan antaa Ruotsissa erillinen tuomioistuin ja Suomessa Helsingin käräjäoikeus, eli lupa ja valvonta ovat eri käsissä. Norjan laissa on lisäksi kohta, jonka mukaan hallitus voi kriisin ja sodan aikana keskeyttää koko valvonnan siihen asti, kunnes parlamentti päättää toisin.

Ruotsi joutui korjaamaan järjestelmäänsä ulkopuolisen tuomion takia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasi vuonna 2021 ratkaisussaan Centrum för rättvisa vastaan Ruotsi, että massaluonteisen tietoliikennetiedustelun on oltava riippumattoman elimen hyväksymä heti alussa, kun operaation kohde ja laajuus määritellään. Sen jälkeen operaation on oltava riippumattoman jälkikäteisen arvioinnin kohteena. Luvan antajan ei tuomion mukaan tarvitse olla tuomioistuin, mutta sen on oltava toimeenpanovallasta riippumaton. Ruotsin oma valvoja ei täyttänyt vaatimusta: sillä oli kaksoisrooli eikä yksityishenkilö saanut kysymykseensä perusteltua päätöstä. Tuomioistuimen sanoin tämä heikensi jälkikäteistä valvontaa siinä määrin, että se synnyttää riskejä ihmisten perusoikeuksien toteutumiselle. Ruotsi perusti vuoden 2025 alussa valvojan yhteyteen erillisen elimen käsittelemään yksityishenkilöiden pyyntöjä. Tanskassa maan kansallinen ihmisoikeusinstituutio vetosi samaan oikeuskäytäntöön, kun turvallisuuspalvelulle ehdotettiin oikeutta käsitellä suuria yhtenäisiä data-aineistoja ilman kohdennusta yksittäiseen ihmiseen. Instituutin mukaan tarvitaan vahvat oikeusturvatakeet, jotta voidaan torjua mielivaltaisten puuttumisten ja vallan väärinkäytön riski.

Suomessa valvonnan mittakaava on julkinen. Tiedusteluvalvontavaltuutetun kertomusten mukaan valvontakäyntejä tehtiin suojelupoliisiin ja sotilastiedusteluviranomaisiin vuosittain 148 ja 172 välillä lukuun ottamatta ensimmäistä vajaata toimintavuotta 2019, jolloin niitä oli 50. Samoina vuosina valtuutettu ei kertaakaan antanut määräystä tiedustelumenetelmän käytön keskeyttämisestä tai lopettamisesta eikä antanut valvottavalle huomautusta. Kertomukset toteavat joka vuosi samoin sanoin, ettei aihetta ilmennyt. Luku ei yksin kerro, onko valvonta tiukkaa vai löysää, koska sama nolla syntyy sekä siitä, että kaikki on kunnossa, että siitä, ettei valvoja näe.

Vaiti valvonta ei ole ollut. Valtuutettu ilmoitti vuonna 2024 yhden asiakokonaisuuden esitutkintaan ja vuonna 2025 toisen, jolla oli yhtymäkohtia edelliseen. Julkisuuteen tullut asia koski suojelupoliisin ja Puolustusvoimien tiedustelutoiminnassa epäiltyjä virkarikoksia. Vuonna 2025 valtuutettu vei korkeimpaan oikeuteen asian, jossa hovioikeus oli antanut suojelupoliisille luvan paikkatiedusteluun asunnossa. Korkein oikeus kumosi luvan, koska kohteena oli pysyväisluonteiseen asumiseen tarkoitettu asuinhuoneisto. Valtuutettu kertoi hakeneensa muutosta nimenomaan perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen valvomiseksi. Valvonta siis puuttui, mutta se puuttui jälkikäteen, yksittäisissä asioissa ja vasta kun menetelmää oli jo vaadittu käytettäväksi.

Tähän maisemaan asettuu myös arvojen vaihtuminen. Laillisuus on ainoa vanhoista arvoista, jonka toteutumista voi mitata organisaation ulkopuolelta, koska sen mitta on laissa. Vaikuttavuus mitataan siitä, mitä asiakas saa. Asiakas on suojelupoliisin omankin kuvauksen mukaan ensisijaisesti valtiojohto. Rohkeus taas näkyy siinä, mitä uskalletaan tehdä tilanteessa, jossa kukaan ulkopuolinen ei katso samaan aikaan. Kumpikaan uusista arvoista ei ole väärä arvo. Tiedustelupalvelu, joka ei uskalla mitään, on hyödytön. Ne vain siirtävät mittarin organisaation sisälle ja sen asiakkaan käsiin, jonka tarpeisiin strategia lupaa vastata entistä paremmin. Samaan aikaan valmisteilla oleva laki poistaisi velvollisuuden ilmoittaa tiedustelun kohteelle menetelmän käytöstä nykyistä laajemmin. Mitä vähemmän ihminen saa tietää itseensä kohdistuneesta tiedustelusta, sitä enemmän jää sen varaan, mitä organisaatio muistuttaa itselleen niissä tilanteissa, joissa laki jättää harkinnalle tilaa.

Raportointi ei ole valvontaa

Jälkikäteisyys ei ole valvonnan tekninen yksityiskohta vaan sen luonne. Valvojan katsoessa menetelmää on jo käytetty, aineisto on jo kertynyt ja se, mitä sillä tehtiin, on jo tehty. Valvoja näkee sen, mikä on kirjattu. Hän kuulee sen, mitä hänelle kerrotaan. Kertomus, jonka kansalainen saa luettavakseen, on tämän ketjun viimeinen lenkki: se kertoo, montako käyntiä tehtiin ja ettei aihetta ilmennyt.

Suomen vakavin julkiseksi tullut tapaus näyttää, mistä tieto tulee. Suojelupoliisin oman kertoman mukaan se vei syksyllä 2023 tiedusteluvalvontavaltuutetulle selvitettäväksi tapauksen, jossa sen tiedonhankintaan liittyi epäselvyyksiä laillisuuden näkökulmasta. Alkuvuodesta 2024 se toimitti asiassa ilmenneet uudet tiedot samalle valvojalle. Valtuutettu ilmoitti asian syyttäjälle, jonka jälkeen käynnistetty esitutkinta koskee suojelupoliisin sekä Puolustusvoimien tiedustelutoiminnassa epäiltyjä virkarikoksia. Järjestelmä toimi. Se toimi siksi, että valvottava kertoi itse.

Tästä syntyy kysymys, johon julkinen aineisto ei vastaa: mitä tapahtuu silloin, kun valvottava ei kerro. Raportti on aina valinta siitä, mitä kerrotaan ja millä sanoilla. Valvoja voi tarkastaa lupavaatimukset ja päätökset, mutta hän tarkastaa niitä vasten sitä kuvausta, jonka viranomainen on niihin kirjoittanut. Kansalaiselle jää tieto, että joku on katsonut. Hän ei saa tietää, mitä katsottiin, eikä sitä, kohdistuiko katse häneen. Valmisteilla oleva laki kaventaisi ilmoitusvelvollisuutta entisestään. Sana valvonta lupaa tässä enemmän kuin rakenne antaa.

Missä kritiikki muuttuu uhkaksi

Laki ei jätä tiedustelun kohteita avoimeksi. Poliisilaki luettelee siviilitiedustelun kohteet. Niitä on 11. Mukana ovat terrorismi, ulkomainen tiedustelutoiminta, joukkotuhoaseet, vieraan valtion toiminta, kansainvälistä rauhaa uhkaava kriisi sekä kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus. Mukana on myös kohta, joka ei osoita ulkomaille: "kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä vakavasti uhkaava toiminta".

Luettelo kertoo, mihin katse voi kohdistua. Se ei kerro, missä raja kulkee. Laki ei määrittele, mikä toiminta uhkaa kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä vakavasti ja mikä on sitä yhteiskunnallista toimintaa, jota kansanvalta itse tarkoittaa. Sanoja mielipide, sananvapaus tai poliittinen toiminta ei koko säädöksessä ole. Nimenomaiset kiellot koskevat paikkaa ja viestiä: tiedustelumenetelmää ei saa kohdistaa pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävään tilaan eikä sellaiseen luottamukselliseen viestiin, jota koskeva tarkkailu on muutenkin kielletty. Lähin julkinen rajanveto löytyy toisaalta. Sisäministeriön väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmassa sanotaan, että väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan "tässä toimenpideohjelmassa sitä, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla perustellen". Ohjelman mukaan kyseessä ei ole rikosoikeudellinen käsite. Raja kulkee siis väkivallassa eikä aatteessa, mikä on selvä sana. Se vain koskee ennaltaehkäisyohjelmaa eikä tiedustelun kohdentamista. Julkisesta aineistosta ei löytynyt suojelupoliisin lausetta, jossa sanottaisiin, ettei mielipide tai kritiikki yksin riitä tiedustelun perusteeksi. Suojelupoliisin oma esite sanoo kohteista sen, mikä laissa lukee: "Siviilitiedustelua voidaan kohdistaa ainoastaan näihin kohteisiin."

Laki on ulkomaisen uhkan kohdalla täsmällisempi kuin kotimaisen. Tietoliikennetiedustelua koskeva laki määrittelee vieraan valtion toimijaksi "vieraan valtion tunnistettua viranomaista tai sellaiseen rinnastuvaa toimijaa sekä tarkoitetun tahon palveluksessa olevaa tai sen määräyksessä ja ohjauksessa toimivaa tahoa". Kansanvaltaa uhkaavalle toiminnalle ei ole vastaavaa määritelmää. Ero kotimaisen ja ulkomaisen uhkan välillä on siis olemassa, mutta se on ero tarkkuudessa eikä kynnyksessä. Vieraan valtion toimintaa koskeva kohta puhuu vahingosta Suomen kansainvälisille suhteille tai muille tärkeille eduille. Kansanvaltaa koskeva kohta puhuu järjestyksestä, jonka sisällä me kaikki elämme. Kynnys on kummassakin sama: toiminnan on vakavasti uhattava kansallista turvallisuutta. Se, mitä kansallinen turvallisuus tarkoittaa, jää säädöksen ulkopuolelle. Se, mihin katse vuosittain suunnataan, kirjataan painopisteisiin, joita ei julkaista.

Tämä on se kohta, jossa määrittelemisen valta muuttuu merkitykselliseksi. Uhkalta voi suojautua, jos tietää, mikä lasketaan uhkaksi. Salainen määritelmä, jonka tekee sama taho, jonka toimivaltuudet siitä avautuvat, ei jätä kansalaiselle keinoa osoittaa olevansa sen ulkopuolella. Hänelle jää luottamus. Luottamus on hyvä asia, mutta se ei ole oikeusturvaa, koska sitä ei voi tarkistaa.

Kenen parhaaksi

Kansalaisten parhaaksi toimiminen on helppo lause sanoa. Vaikeampi kysymys on, kuka määrittelee parhaan. Tiedustelumenetelmän käytön kynnys on poliisilaissa ja tietoliikennetiedustelua koskevassa laissa sidottu toimintaan, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta. Laki poliisin hallinnosta antaa suojelupoliisille tehtäväksi hankkia tietoa kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi. Kumpikaan laki ei kerro, mitä kansallinen turvallisuus on. Käsite avaa toimivaltuudet, mutta sen sisältö jää säädöstekstin ulkopuolelle.

Määritelmä löytyy suojelupoliisin omasta esitteestä. Sen mukaan kansallisella turvallisuudella tarkoitetaan "tavoitetta suojata kansakuntaa ja valtiota kaikkein vakavimmilta ulkoisilta ja sisäisiltä uhkilta ja ylläpitää valtion kykyä toimia vapaasti". Esitteen mukaan siihen kuuluvat muun muassa yhteiskunnan perustoimintojen turvaaminen, kansalaisten turvallisuus sekä valtion itsemääräämisoikeuden säilyttäminen. Määritelmä on järkevä ja sen voi hyvin allekirjoittaa. Sen asema on silti toinen kuin laissa säädetyn: se on viranomaisen oma selitys siitä käsitteestä, jonka perusteella viranomainen käyttää valtuuksiaan.

Samassa esitteessä kerrotaan myös järjestys. Ensisijainen asiakas on valtiojohto ja kansalaiset tulevat luettelossa viimeisenä sanan lisäksi jälkeen. Uuden strategian julkisessa osassa kansalaisia ei mainita lainkaan. Kansalaisen parasta ei siis ole määritelty hänen puolestaan väärin. Sitä ei ole määritelty ollenkaan niin, että hän voisi tarkistaa sen. Määrittely jää sille, joka tietoa tarvitsee. Todentaminen jää sille, joka näkee vasta jälkeenpäin.

Kuka hyötyy rakenteesta

Valtiojohto saa ennakoivaa tietoa päätöksiinsä ja se on tiedustelun tarkoitus. Ministeriöt kilpailevat siitä, kenen ohjauksessa tämä tieto syntyy, koska ohjaus on valtaa. Suojelupoliisi vahvistaa asemaansa kuvaamalla itsensä välttämättömäksi juuri sille, joka päättää sen paikasta.

Kansalainen on suojelupoliisin omassa luettelossa palveltavien joukossa. Hän ei silti näe painopisteitä, strategian salaista osaa eikä mittareita, joilla onnistumista arvioidaan. Lakiluonnoksen toteutuessa hänen laitettaan voidaan käyttää tiedustelun välineenä. Luonnoksen perustelujen mukaan laitteen haltija ei saa tietoa viranomaisen toiminnasta. Toisella puolella on valtion ylin johto ja kolme ministeriötä, toisella yksittäinen ihminen, jonka luottamus perustuu siihen, että valvonta näkee sen, mitä hän ei näe.

Muutos voi olla oikea. Juuri siksi valvonta ratkaisee.

Neuvonantajat

Missä ohjausta ei ole, sortuu kansa, mutta neuvonantajain runsaus tuo menestyksen.

Sananl. 11:14

Kansa tarvitsee ohjausta ja ohjaus tarvitsee tietoa. Tiedustelupalvelu on hyvä neuvonantaja silloin, kun se kertoo totuuden myös päättäjälle epämieluisista asioista. Hyvä neuvonantaja ei mukaudu siihen, kenen alaisuuteen se kulloinkin kuuluu, vaan siihen, mikä on totta.

Strategiasta nousee kysymys, johon julkinen aineisto ei vastaa: kenen neuvonantaja suojelupoliisi on, kun sen paikasta on päätetty. Vastaus ei löydy strategian julkisesta osasta. Se löytyy vasta siitä, näkeekö eduskunnan valvonta sen, mitä kansalainen ei näe ja uskaltaako neuvonantaja sanoa ääneen senkin, mitä ohjaaja ei halua kuulla.