Kyläily, jota ei merkattu kalenteriin etukäteen
Lauantai-iltapäivällä, jossakin 1980- ja 1990-luvun Suomessa, auto lähti pihasta ilman että kukaan takapenkillä tiesi, minne se menisi. Kaupasta oli haettu juhlamokkapaketti. Oli kohteliasta viedä mukana tuliaisia. Tuomisena saattoi kahvipaketin lisäksi olla omia leivonnaisia, oman pihan omenoita, pensasmarjoja tai oman maan mansikoita. Tällä kertaa se oli se paketti, joka matkasi lasten välissä takapenkillä ja jonka tuoksu tunkeutui paperin läpi koko matkan, sekoittui auton lämpimään pölyyn ja siihen ilmaan, joka tuli sisään raolleen jätetystä ikkunasta.
Matkalla käytiin se tavallinen neuvottelu. Käytäisiinkö katsomassa, ovatko Kumpulaiset kotona? Toinen muisti kuulleensa kaupalla, että ne lähtevät viikonlopuksi mökille. Entä jos ajettaisiin Peltosille kurkkaamaan, olisiko isäntäväki kotona? Takapenkiltä tuli heti hihkuva kannatus, sillä Peltosilla oli kissoja ja koirakin.
Ajettiin ohi tuttujen peltojen ja käännyttiin lopulta pihatielle.
Kukaan ei ollut soittanut etukäteen eikä siinä talossa osattu odottaa juuri sitä autoa juuri sinä päivänä. Vieraita siellä silti odotettiin koko ajan, sillä tavalla kuin odotetaan asiaa jonka tuloa ei voi merkitä kalenteriin mutta joka tulee varmasti.
Ovi avattiin iloisesti, ei kohteliaasti eikä hämmentyneesti vaan iloisesti yllättyneenä. Juuri sen tuon ajan lapset muistavat vielä vanhoina. Lattialla saattoi olla pölykoiria, emännällä papiljotit päässä ja koko talo puolimatkassa saunaan, eikä mikään niistä ehtinyt käydä kenenkään mielessä siinä sekunnissa jona ovi aukesi. Vieraat toivotettiin peremmälle ja takit otettiin naulaan. Kukaan ei pyytänyt anteeksi keittiön tilaa eikä kukaan tullut sitä katsomaan.
Peremmälle
Sisällä käytiin peremmälle. Lapset katosivat leikkimään ennen kuin aikuiset olivat ehtineet istua. Kuulumisten vaihtaminen alkoi siitä mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt. Kenelläkään ei ollut kiire mihinkään, ei edes kahvinkeittoon. Sisältä alkoi kuulua puhetta ja naurua. Se kantautui avoimesta ikkunasta pihalle asti, sinne missä lapset jo juoksivat.
Jossakin vaiheessa, puheen lomassa, kahvi pantiin tulemaan. Keittimen nappi napsahti pohjaan ja kone alkoi suhista.
Kaapista otettiin esiin mitä siellä oli: korppuja, pyöreitä kahvirinkeleitä, pullapitkoa ja piparkakkuja. Kaikkea tätä sanottiin kastamiseksi. Se sana elää yhä niiden suussa jotka sen ovat lapsena kuulleet. Voileipiä tehtiin myös. Leivän päälle asetettiin lauantaimakkaraa, juustoviipale käännettiin rullalle yksi kerrallaan ja suolakurkut leikattiin nätisti tai taiteltiin. Monessa pöydässä oli myös leipäjuustoa, jota sanottiin narskujuustoksi tai kotijuustoksi. Se narskui hampaissa ja sen päälle lusikoitiin lakkaa. Pakastimesta löytyi useimmiten pakettijäätelöä, vaniljaa tai mansikkaa. Marjoja löytyi silloinkin kun jäätelöä ei ollut.
Kaapin perällä, siellä missä pidettiin herkkuja, odotti karkkipussi. Sitä ei ollut annettu talon omille lapsille. He tiesivät sen itsekin eivätkä koskeneet siihen, sillä ne karkit olivat vierasvaraa: pihlajanmarjakarkkeja, niitä joita sanottiin kettukarkeiksi, tai toffeeta, sen ajan makeisia, jotka odottivat kaapin pimeässä sitä päivää jona joku ajaisi pihaan. Kukaan ei tiennyt milloin se päivä tulisi. Kaikki tiesivät, että se tulisi. Nyt se oli tullut. Pussi kaivettiin esiin.
Kolmannen kupin kohdalla
Pöydän valmistuttua kutsuttiin kahville. Sen pöydän tavat olivat vanhempia kuin yksikään istuja, edellisiltä sukupolvilta perittyjä. Pöytään ei menty ensimmäisestä kutsusta, sillä vieras ei halunnut olla vaivaksi. Kutsu sanottiin siksi uudestaan. Länsi-Suomessa tästä kehittyi lähestulkoon taiteenlaji, jossa osattiin sekä kieltäytyä oikein että suostua oikein. Kumpikin varoi toisen puolesta ja kumpikin tiesi mitä toinen tarkoitti.
Penkissä siirryttiin tiiviimmäksi ja tuoleja haettiin toisesta huoneesta, sillä pöydän ääreen mahtui aina yksi lisää. Kukaan ei laskenut montako suuta siinä oli. Karkkipussi jaettiin lapsille, jotka veivät osuutensa leikkeihin mukanaan. Vanhin väki kaatoi kahvinsa kupista lautaselle ja ryysti sen sieltä niin kuin heidän nuoruudessaan oli tehty, koska lautasella kuuma kahvi jäähtyi nopeammin. Istuttiin, kastettiin rinkeliä kahviin ja toimiteltiin. Yksi noista ajoista kertonut muisteli sitä näin: siinä kuultiin ketä oli kuolleeksi kiitelty ja ketä naitu, puhumattakaan siitä mitä kaikkea oli tutuilta kuultu.
Vanhalla polvella oli vielä tapa, jolla kahvia sai pyytää sanomatta sanaakaan. Kylään pistäytynyt laittoi kädet ristiin pöydälle ja pyöritti peukaloita toistensa ympäri itsestään poispäin, jolloin kuppiin kaadettiin lisää kesken lauseen ilman että puhe katkesi. Toinen kuppi kuului asiaan, Karjalassa kaadettiin kolmaskin. Lapset saivat kahvia siinä missä aikuisetkin. Sumppi kelpasi heille hyvin ja pullan sai silputa maitokahviin, jolloin siitä tuli pullamössö tai huppuli tai moskka sen mukaan, missä päin Suomea oltiin. Kahvinkaatajalle sanottiin, että sinä saat juomari miähen. Sanonta oli kulkenut pöydissä jo isoäitien ajoilta asti. Se sanottiin joka kerta uudestaan niin kuin se olisi keksitty juuri siinä.
Puheen mukana kulki tieto siitä kuka jaksoi ja kuka ei. Kukaan ei kysynyt sitä suoraan, vaan se kuului siinä sivussa, rinkelin ja toisen kupin välissä. Seuraavalla viikolla joku poikkesi sen luona josta oli kuulunut: sen jota ei ollut näkynyt pitkään aikaan, sen joka oli sairastellut ja tarvitsi ystäviä. Vanhuksen luona käytiin ilman että kukaan oli sitä sopinut. Väsyneen äidin keittiössä istui joku ennen kuin apua oli ehditty pyytää keneltäkään.
Välillä pantiin rammari päälle ja kuunneltiin toivekonserttia, josta tuli kesäillan valsseja ja suomalaista iskelmää. Kello kuudelta saatettiin istahtaa yhdessä television ääreen uutisten ajaksi. Joskus avattiin teksti-tv ja tarkistettiin sieltä uutinen, josta pöydässä juuri puhuttiin. Se joka poltti, siirtyi liesituulettimen alle ja jatkoi puhetta sieltä käsin. Tupakoimattomassakin talossa oli tuhkakuppi vieraita varten.
Kyläilyllä ei ollut mittaa. Iltapäivä venyi omalla painollaan: kupit täyttyivät uudestaan, lapset kävivät sisällä syömässä ja katosivat taas pihalle. Ikkunasta tuleva valo ehti kääntyä kellertäväksi ja lopulta siniseksi, eikä kukaan katsonut kelloa eikä kukaan sanonut, että pitäisi varmaan alkaa lähteä. Aika ei loppunut kesken. Pöydässä ehdittiin sanoa sekin, mikä ei ensimmäisen kupin aikana vielä löytänyt sanoja. Raskas asia odotti kolmatta kuppia ja sitä hetkeä, jona toinen ei ollut vieläkään lähdössä. Lähtö tuli silloin kun se tuli.
Hyvästit sanottiin ensin sisällä ja sitten uudestaan pihalla, jossa seistiin vielä pitkään auton vieressä. Ovelta vilkutettiin kunnes auto oli kaarteen takana.
Nurkumatta
Vieraanvaraisuudesta on annettu ohje, joka on kolme sanaa pitkä ja jonka viimeinen sana tekee siitä vaikean:
Olkaa vieraanvaraisia toinen toistanne kohtaan, nurkumatta.
- Piet. 4:9
Niissä keittiöissä kukaan ei kertonut, mitä kahvit maksoivat tai kuinka pitkä päivä oli takana. Kukaan ei pyytänyt anteeksi lattiaa eikä maininnut, ettei tulosta ollut tiedetty. Pölykoirat saivat olla lattialla ja papiljotit päässä.
Vanhassa kirjeessä on lause, joka kirjoitettiin ihmisille jotka ottivat vastaan tuntemattomia matkalaisia:
Älkää unhottako vieraanvaraisuutta; sillä sitä osoittamalla muutamat ovat tietämättään saaneet pitää enkeleitä vierainaan.
Hepr. 13:2
Ovi avattiin tietämättä mitä tulija toisi mukanaan.
Kaikki mitä tähän tarvittiin oli jo talossa. Karkkipussi odotti kaapin perällä, kahvin sai tulemaan minuutissa ja ovi aukesi sekunnissa. Tämä kannatteli kokonaisia kyliä vuosikymmeniä.
Ilmoittamatta avattu ovi sanoi ilman sanoja, että tänne olisi saanut tulla minä päivänä tahansa.
Ovia on yhä. Niiden takana on keittiöitä, joissa on tiskiä altaassa ja pyykkiä tuolilla. Kaapissa on korppuja. Tapa on ehtinyt hiljentyä, mutta se voisi herätä uudelleen eloon, sillä mitään siihen tarvittavaa ei ole kadonnut. Jonakin lauantaina auto voisi taas lähteä pihasta ilman että kukaan takapenkillä tietää, minne se on menossa. Jaloissa olisi juhlamokkapaketti, oman omenapuun omenoista leivottu omenapiirakka tai itse kerätty pussi mustikoita, vadelmia tai lakkoja. Jossakin talossa odottaisi kaapin perällä pussi, jota ei ole annettu kenellekään. Ovi avattaisiin iloisesti, sillä lopulta enemmän kuin siivottuja koteja, me tarvitsemme ihmistä, joka rakastaa läpi sotkuisuuden.