Maa muistaa sen, minkä me olemme unohtaneet
Ihminen on aina tiennyt, että maa vastaa hänelle. Meidän aikamme on ensimmäinen, joka on yrittänyt selittää sen vastauksen kokonaan ilman kysyjää.
Kaksi kuivuutta
Kun uutinen kertoo kuivuudesta, se kertoo sademäärästä. Kun ihminen kertoo kuivuudesta, hän kertoo jostakin muusta: siitä, että tunne on poissa, että rukous on sanoja, että aamu alkaa tyhjyydellä jolle ei ole nimeä. Käytämme samaa sanaa kahdesta asiasta emmekä pidä sitä outona. Sanat eivät valehtele niin usein kuin luulemme. Ne muistavat sukulaisuuksia, jotka me olemme unohtaneet.
Tämä artikkeli kysyy, onko sukulaisuus todellinen. Kulkevatko ihmiskunnan tila ja luonnon tila samaa rataa, ja jos kulkevat, mitä siitä seuraa. Kysymys on vanha, mutta se on tullut takaisin sellaisessa muodossa, jota edelliset sukupolvet eivät tunteneet: meillä on mittarit. Me näemme kuivuuden satelliitista, mutta emme näe siitä sitä, minkä profeetta näki paljain silmin.
Se, mitä tiede sanoo, ja se mitä se ei sano
Aloitetaan rehellisesti mitattavasta. Tänä kesänä uutisoitiin, että Grönlannin sulaminen selittää Euroopan helteitä. Ketju kulkee näin: sulamisvesi valuu Pohjois-Atlantille, syntyy kylmä läikkä, merivirtakierto heikkenee, suihkuvirtaus alkaa aaltoilla, korkeapaine pysähtyy paikalleen ja helle pitkittyy.
Väite ei ole tuulesta temmattu. Se on kuitenkin monivaiheisen hypoteesiketjun tiivistäminen yhdeksi kausaaliväitteeksi, ja jokainen lenkki ansaitsee tulla katsotuksi.
Kausaalisuunta on käännetty. Sulaminen on ensisijaisesti lämpenemisen seuraus. Kun otsikko tekee siitä helteiden syyn, syntyy kehäpäätelmän näköinen lause, jossa alkuperäinen ajuri jää mainitsematta.
Ketjun ensimmäinen lenkki on kiistanalainen. Uusi korkearesoluutioinen virtausmalli näyttää heikkoa vastetta juuri siihen mekanismiin, jonka varassa koko ketju lepää. Suora mittaussarja merivirrasta alkaa vasta vuodesta 2004; sitä vanhemmat trendit ovat rekonstruktioita, joista kiistellään.
Ala myöntää itse rajansa. Vertaisarvioidussa kirjallisuudessa todetaan, etteivät mallit sisällä realistisesti kaikkia helteiden ajureita, että alueelliset tulokset eroavat mallien välillä jopa etumerkiltään, ja että luotettavia arvioita ei joillakin alueilla voida antaa. Tämä on tieteen omaa itsekritiikkiä, ei ulkopuolista hyökkäystä.
Ennusteesta tehdään syy. Tulos, jonka mukaan sulamisvesi ennustaa lämpimiä kesiä, on korrelaatio. Otsikossa siitä tulee mekanismi.
Mikä sitten on varmaa? Se, että helteen välitön syy on aina pysähtynyt korkeapaine. Se, että kuiva maaperä kiihdyttää lämpöä, koska haihdunta ei enää jäähdytä. Ja se, että perustaso, jolta helteet ponnistavat, on noussut. Epävarminta on juuri se, millä yksittäisiä helteitä otsikoidaan.
Kuvio, joka toistuu. Monivaiheinen ehdollinen hypoteesi litistyy varmaksi yksisyiseksi otsikoksi. Sama kuvio näkyy kuivuusaineistossa, ja se on hengellisesti kiinnostavampi kuin se sisältö, jota se kuljettaa. Se kertoo, kuinka kova on ihmisen tarve saada syy.
Miksi juuri luonnontiede
Ihmismieli haluaa selityksiä, ja luonnontiede on syy-seuraus-ajattelulle kiitollisin ala. Se palkitsee kysyjänsä nopeasti: pudota kivi, ja se putoaa joka kerta. Juuri siksi se on myös houkuttelevin paikka rakentaa korvike. Kun ihminen on menettänyt sen, joka vastaa, hän kääntyy sen puoleen, mikä vastaa aina samalla tavalla.
Tässä on ensimmäinen yhteneväisyys, ja se on tarkempi kuin miltä se kuulostaa. Kuivuneen sydämen ensimmäinen oire ei ole epäusko vaan selitysten jano. Ihminen, joka on lakannut luottamasta, alkaa vaatia mallia. Ja aikakausi, joka on lakannut luottamasta, rakentaa mallin kaikesta ja järkyttyy kun malli pettää.
Kun malli pettää
Luonnon epävakaus tekee aikamme kanssa jotain, mitä mikään argumentti ei tee: se rikkoo mallin. Ennuste ei osu, tilasto ei kanna, ja se, minkä piti olla hallinnassa, ei ole. Silloin puhutaan poikkeamasta, ennennäkemättömästä, ja äänessä on jotain, mitä on vaikea sanoa ääneen. Se on kauhu siitä, ettei tiedetä.
Malli on ihmisen pienoiskuva maailmasta. Kun todellisuus rikkoo mallin, ei rikkoudu maailma vaan hallinnan kuvitelma. Ja juuri tähän Jumalan kysymys Jobille osuu niin tarkasti, ettei sitä ole vanhentanut yksikään vuosisata:
Missä olit silloin, kun minä maan perustin?
Job 38:4
Kysymys ei kiellä tutkimista. Se asettaa tutkijan paikalleen. Ja hämmästyttävää on, että juuri se paikka on ainoa, jossa tutkiminen pysyy rehellisenä: kun mittatikun mitättömyys on tunnustettu, aukko saa olla aukko eikä sitä tarvitse täyttää arvauksella, joka esitetään varmuutena.
Ennustamattomuus on siis nöyryyttävä armo. Se riisuu aikamme suurinta epäjumalaa, hallinnan illuusiota, ja se tekee sen ilman yhtäkään sanaa.
Kolme sidettä ihmisen ja maan välillä
Raamattu ei tunne ajatusta, että ihmisen tila ja maan tila olisivat eri asioita. Se sitoo ne yhteen kolmella tavalla, ja ne on syytä erottaa toisistaan, koska niiden sekoittaminen tuottaa väärää oppia.
Ensimmäinen side: juuri
Lankeemuksessa maa kirottiin ihmisen tähden: "kirottu olkoon maa sinun tähtesi" (1 Moos. 3:17). Paavali sanoo saman laajemmin:
Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle, ei omasta tahdostaan, vaan alistajan, kuitenkin toivon varaan… Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti.
Room. 8:20–22
Epävakaus ei siis ole poikkeama vaan langenneen maailman normaali. Tämä on tärkeä kohta: kaikki mullistukset eivät ole viestejä. Osa niistä on vain sitä, mitä rikkinäinen maailma tekee.
Toinen side: virta
Mutta Raamattu sanoo myös enemmän. Se sanoo, että sydämen tila valuu maahan:
ei ole uskollisuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntemusta maassa. Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja rikotaan aviolius; ryntäillään, ja verityö verityötä seuraa. Sentähden maa murehtii, ja kaikki siinä asuvaiset nääntyvät, metsän eläimet ja taivaan linnut; myöskin kalat merestä katoavat.
Hoos. 4:1–3
Sama sanotaan sateista: "Teidän pahat tekonne käänsivät nämä pois" (Jer. 5:25). Ja psalmi sanoo suunnan yhdellä lauseella: hedelmällinen maa muuttuu suola-aroksi "sen asukasten pahuuden tähden" (Ps. 107:34).
Tässä kohdassa moderni lukija tavallisesti pysähtyy ja ajattelee, että tämä on esitieteellistä puhetta. Mutta katsotaan tarkkaan, mitä oma aikamme sanoo. Se sanoo, että ahneus muuttaa merta. Se sanoo, että kulutus muuttaa ilmakehää. Se sanoo, että lyhytnäköinen voitto tyhjentää maaperän. Sekulaari tiede myöntää täsmälleen saman mekanismin materialistisella sanastolla: ihmisen sisäinen tila muuttaa maan. Erimielisyys ei koske mekanismia. Se koskee vain sitä, onko sillä nimi ja onko sillä tuomari.
Kolmas side: suunta
Kolmas side on eskatologinen. Jeesus ei kutsunut nälänhätiä ja maanjäristyksiä lopuksi vaan aluksi:
Sillä kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja nälänhätää ja maanjäristyksiä tulee monin paikoin. Mutta kaikki tämä on synnytystuskien alkua.
Matt. 24:7–8
Ja hän kuvasi ihmisten tilan siinä ajassa tavalla, joka osuu meidän aikaamme kylmäävän tarkasti:
Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa.
Luuk. 21:25–26
Lue tuo viimeinen lause uudestaan. Ihmiset eivät menehdy siihen, mikä tapahtuu. He menehtyvät peljätessään ja odottaessaan. Se on tarkin olemassa oleva kuvaus odotusahdistuksen kulttuurista, ja se on kirjoitettu kaksituhatta vuotta ennen kuin kukaan luki uutisia puhelimesta.
Kaksi rajaa, jotka on pidettävä
Tässä kohtaa on pysähdyttävä, koska juuri tästä kohdasta on aina lähdetty harhaan.
Ei täsmätuomioita. Jeesus torjui suoraan ajatuksen, että onnettomuus mittaa uhrinsa synnin. Hän puhui torninsortumasta: "Vai luuletteko, että ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun torni kaatui Siloassa, olivat syyllisemmät kuin kaikki muut Jerusalemissa asuvaiset ihmiset? Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte." (Luuk. 13:4–5.) Mullistus on kutsu parannukseen kaikille, ei osoitin naapurin syntiin. Ja sade lankeaa "väärille ja vanhurskaille" (Matt. 5:45).
Toinen raja on ei-tietäminen. Luotuina emme osaa erotella, mikä yksittäinen ilmiö on langenneen maailman perusääntä, mikä ihmisen tekojen suoraa seurausta ja mikä synnytystuskaa. Sitä jakoa ei ole annettu meidän tehtäväksemme, ja jokainen joka väittää tekevänsä sen tarkasti, on lakannut lukemasta ja alkanut ennustaa.
Mutta juuri se, mitä ei tiedetä, ei kumoa sitä, mikä tiedetään: että ihmisen ja maan tilat kulkevat yhdessä, ja että kun toinen kuivuu, toinen kertoo siitä.
Todistusaineisto: historia toistaa kuviota
Jos yhteneväisyys on todellinen, sen pitäisi näkyä historiassa. Se näkyy, ja tavalla joka on hengellisesti opettavampi kuin miltä ensin vaikuttaa.
Noin vuonna 2200 ennen Kristusta kuivuustapahtuma osui samaan aikaan Akkadin ja Egyptin vanhan valtakunnan hajoamisen kanssa. Pronssikauden romahdus 1200-luvulla ennen Kristusta yhdistyy kuivuusjaksoon, satokatoihin ja kansainvaelluksiin; Ugaritin savitauluihin jäi vilja-avunpyyntöjä, joihin kukaan ei ehtinyt vastata. Vuonna 536 tulivuorenpurkaus vei auringon vuodeksi, ja viisi vuotta myöhemmin tuli rutto, joka päätti Rooman viimeisen palautusyrityksen. Mayojen keskukset tyhjenivät 800-luvun megakuivuuksissa. Pikkujääkauden aikana suuri nälänhätä 1315 valmisti maaperän mustalle surmalle 1347, ja tulivuorenpurkaus vuonna 1783 ja sitä seuranneet kadot edelsivät Ranskan vallankumousta. Suomen kuolonvuosina 1695–1697 kuoli noin kolmasosa kansasta.
Se, mitä kuvio oikeasti sanoo. Luonnonmuutos ei kaada tervettä rakennetta. Se paljastaa jo hauraan. Se osuu ylivenytettyyn talouteen, eriarvoisuuteen, korruptioon ja omahyväiseen varmuuteen, ja tekee näkyväksi sen, mikä oli jo totta. Siksi romahdus kertoo aina kahdesta asiasta yhtä aikaa: säästä ja sydämestä. Se on punnitus: "sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu" (Dan. 5:27).
Raamatun oma kerros sanoo saman toisin päin. Joosefin nälkävuosiin tuli sana ennen katoa ja varasto sanan perässä; sama luonnonilmiö oli toisille tuho ja toisille valmistettu tie. Egyptin vitsauksissa purettiin imperiumin jumalat yksi kerrallaan, ja jokainen vitsaus osui siihen, mitä palvottiin. Elian aikana kuivuus oli vastaus baalinpalvontaan, ja se loppui silloin, kun kysymys "kuka on Jumala" oli ratkaistu, ei silloin kun sää muuttui.
Se, mitä kuivuus tekee ihmiselle
Nyt voidaan sanoa se, mitä varten tämä artikkeli kirjoitettiin.
Kuiva maa ei ole tyhjä. Se on kova. Vesi, joka siihen sataa, ei imeydy vaan valuu pintaa pitkin pois ja vie mukanaan sen vähän, mikä oli jäljellä. Tämän tietää jokainen, joka on nähnyt sateen tulevan halkeilleeseen peltoon: kuivuus ei tee maasta vain janoista vaan kykenemätöntä ottamaan vastaan. Se on kuivuuden todellinen julmuus.
Sama on sydämessä. Kuivunut sydän ei ole se, joka kaipaa. Se on se, joka ei enää kaipaa. Sana valuu pintaa pitkin ohi, saarna liikuttaa hetken eikä jää, ja rukous kimpoaa kovasta pinnasta takaisin. Ihminen ei ole silloin poissa Jumalan luota kaukana, hän on kykenemätön ottamaan vastaan sitä, mikä on tarjolla. Juuri tästä profeetta puhuu, kun hän sanoo Jumalan poistavan kivisydämen ja antavan lihasydämen (Hes. 36:26): ongelma ei ole sateen puute vaan maaperä.
Ja harhailu on saman asian toinen puoli. Aikamme ei ole vakaumuksellisesti jumalaton. Se on eksynyt. Se ottaa suunnan sieltä, mistä ääni kulloinkin kuuluu, kääntyy uutisesta uutiseen, pelosta pelkoon ja innostuksesta innostukseen, eikä huomaa kulkeneensa ympyrää. Linnut lentävät ristiin, koska niiltä on viety se, mihin ne suuntasivat. Ja sekavuus ei ole tietämättömyyttä. Sekavuus on suunnan puutetta silloin, kun tietoa on enemmän kuin koskaan.
Miksi tämä ei ole synkkä artikkeli
Kaikki edellä sanottu voisi olla vain diagnoosi, ja diagnoosi ilman muuta on julmuutta. Mutta tässä on kaksi asiaa, jotka kääntävät sen.
Ensimmäinen: tuskat ovat synnytystuskia, eivät kuolinkouristuksia. Ero on kaikki kaikessa. Synnytystuskassa kipu kasvaa kohti elämää, ei kohti loppua:
että myös itse luomakunta on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.
Room. 8:21
Toinen: samat murrokset, jotka historiassa kaatoivat rakenteita, ovat olleet myös puhdistuksen ja uudistuksen hetkiä. Herätykset eivät ole syntyneet mukavuudesta. Uskonpuhdistus kasvoi pikkujääkauden ahdingossa. Murros riisuu epäjumalat ja jättää jäljelle yhden kysymyksen, jota ei voi väistää: kenen varassa tämä oikeasti oli?
Ja tilinteko kuuluu Jumalalle, ei meille. Ilmestyskirja sanoo sen tarkasti: hän on "turmeleva ne, jotka maan turmelevat" (Ilm. 11:18). Se lause riittää. Se vapauttaa meidät tuomarin virasta ja jättää meille sen, mikä on meidän: parannuksen.
Lopuksi
Emme siis lue säätä ennustaaksemme tuomiota. Luemme sitä, koska maa puhuu samaa kieltä kuin sydän, ja koska kuivuneessa maassa on helpompi tunnistaa oma tilansa kuin hyvinä vuosina. Se on armoa, ei uhkaa: luomakunta huutaa sen, minkä me olemme oppineet vaikenemaan.
Ihmiskunta ei kuivu siksi, ettei sadetta ole. Se kuivuu siksi, että se on hyljännyt lähteen ja hakannut itselleen säiliöitä, jotka eivät vettä pidä (Jer. 2:13). Ja siksi vastaus ei ole parempi malli, tarkempi ennuste eikä kovempi hallinta. Vastaus on se, joka sanoi janoavansa ristillä, jotta jano kääntyisi kutsuksi:
Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi.
Ilm. 22:17
Maa muistaa sen, minkä me olemme unohtaneet. Se ei ole vihollisemme. Se on todistaja, ja sen todistus on tänään sama kuin ennen: kaikki on lainaa, ja lainanantaja on elossa.