Laki, jonka ihminen hyväksyy kaikkialla paitsi hengellisessä todellisuudessa

On selitys, joka toistuu niin usein, että se kuulostaa jo itsestäänselvyydeltä: ajan muutos, eri kulttuuri ja niiden kehittyminen tulee huomioida myös Raamatun tulkinnassa. Lause kuulostaa sivistyneeltä ja nöyrältä. Sen alla on kuitenkin oletus, jota harva sanoo ääneen: että Jumala on kehittynyt ajan mukana mukavammaksi, että pyhyys on vanhentunut ominaisuus ja että se, mikä kirjoitettiin vaatimukseksi, saadaan lukea suositukseksi. Näin jokainen aikakausi rakentaa itselleen mukavuusjumalan, joka vaatii juuri sen verran kuin aikakausi on valmis antamaan.

Raamattu vastaa tähän oletukseen yhdellä lauseella, joka on samalla koko asian ydin: "Sillä minä, Herra, en muutu, ettekä te, Jaakobin lapset, herkeä" (Mal. 3:6). Lause on kaksiteräinen. Jos Jumala ei muutu, hänen pyhyytensä ei ole lieventynyt vuosituhansien matkalla, eikä yksikään hänen sanansa ole rauennut vanhentuneena. Mutta samasta syystä yksikään hänen lupauksensa ei ole rauennut. Muuttumattomuus, joka tekee synnin seurauksesta väistämättömän, on täsmälleen sama muuttumattomuus, joka tekee armon pettämättömäksi. Ihminen ei voi saada näistä vain toista.

Laki, joka hyväksytään kaikkialla paitsi yhdessä paikassa

Kun profeetat kuvaavat tuomiota, he eivät kuvaa mielivaltaista rangaistusta, joka heitetään ulkopuolelta. He kuvaavat seurausta, joka on rakenteessa sisällä. "Sinun pahuutesi tuottaa sinulle kurituksen, ja luopumuksesi saattaa sinut rangaistukseen" (Jer. 2:19). Ja kun kansa uhraa vieraille jumalille, Herra kysyy: "Minulleko he tuottavat mielikarvautta, sanoo Herra, eivätkö pikemmin itselleen, omaksi häpeäksensä?" (Jer. 7:19). Hylkääminen kantaa hedelmänsä itsessään. Tuomio ei ole poikkeus todellisuuden järjestykseen, se on todellisuuden järjestys.

Tämän periaatteen moderni ihminen tuntee erinomaisesti. Hän vain soveltaa sitä valikoiden.

Jokainen tietää, että talo, keho ja parisuhde rappeutuvat ilman huoltoa. Mikään ei ajaudu itsestään kohti järjestystä, ja tämä hyväksytään luonnonlakina. Vain sielun kohdalla oletetaan, että ihminen ilman mitään huoltoa ajautuu kohti hyvää. Jokainen tietää, että keho tulee siitä mitä se syö ja lihas siitä mitä se harjoittaa. Mutta kun kysytään, mitä mieli ja henki syövät, väitetään ettei sisällöllä ole vaikutusta. Näkymättömät mikrobit, säteily ja radioaallot hyväksytään täysin todellisiksi, koska instrumentti näyttää ne, mutta hengelliseltä todellisuudelta vaaditaan ainoana näkymistä paljaalla silmällä, vaikka silläkin on instrumenttinsa: "Heidän hedelmistään te tunnette heidät" (Matt. 7:16). Riippuvuuslääketiede tuntee toleranssin ja tietää, ettei annos pysy samana vaan kasvaa, mutta synnin kohdalla sama mekanismi kielletään sanoilla "minä hallitsen tämän". Ilmastossa ja kemikaaleissa pienikin riskin mahdollisuus riittää perusteeksi toimia heti, mutta iankaikkisuuden kohdalla sama varovaisuus leimataan naurettavaksi, vaikka panos on suurin mahdollinen. Eikä kukaan ehdota, että sillan kantavuuslaskelmia tulkittaisiin ajan ja kulttuurin muutos huomioiden. Vain Jumalan sanan kantavuus neuvotellaan uudelleen jokaisen aikakauden hengen mukaan.

Kuvio on aina sama: laki hyväksytään kaikkialla paitsi siellä, missä se velvoittaisi hengellisesti. Ihminen ei siis ole johdonmukaisesti epäuskoinen. Hän on valikoivasti epäuskoinen, ja valinta osuu täsmälleen siihen kohtaan, jossa usko maksaisi jotain.

Epäjumalat eivät kadonneet, ne nimettiin uudelleen

Mooses kuvasi luopumuksen sanoilla, jotka ovat tarkin mahdollinen kuvaus myös meidän ajastamme: "He uhrasivat riivaajille, epäjumalille, jumalille, joita he eivät tunteneet, uusille, äsken tulleille" (5. Moos. 32:17). Epäjumala ei ole koskaan ollut ensisijaisesti patsas. Se on se, mille annetaan lapset, aika ja omatunto. Baalin polttouhri on vaihtanut muotoa, mutta kysymys on sama: mille tämä sukupolvi uhraa omansa? Rahalle, markkinalle, vallalle, minuudelle, hyvinvoinnille. Ja kättensä tekojen kumartaminen (Jer. 1:16) on teknologiselle ajalle lähes kirjaimellinen kuva.

Tässä kohtaa nykyihminen tekee liikkeen, joka suojaa hänet näkemästä itseään. Hän rinnastaa epäjumalat uskontoihin ja ulkoistaa ne itsestään: epäjumalanpalvelus on jotain, mitä tapahtuu muualla, muissa kulttuureissa, muiden ihmisten temppeleissä. Sivistysvaltiossa asuva, itsensä kristityksi mieltävä ihminen ei miellä turhamaisuuttaan, pinnallisuuttaan tai ylpeyttään Jumalan vihollisen vaikutukseksi, ei myöskään vihaista kateutta, juoruilua tai anteeksiantamattomuuttaan. Ne ovat hänelle luonteenpiirteitä, huonoja päiviä, inhimillisyyttä. Vihollisen työ on jossain kaukana, ei omassa sydämessä.

Samaan aikaan sama aikakausi, joka pitää Jeesukseen uskomista merkkinä hauraasta mielenterveydestä, hyväksyy henkimaailman avoimesti, kunhan se tulee oikeassa paketissa. Energiat, rituaalit, vainajahenkien kanavoinnit ja noitapiirit ovat salonkikelpoisia, osa sivistystä ja valistunutta kasvua. Kaksoisstandardi on täydellinen: näkymätön todellisuus kelpaa, kunhan se ei vaadi mitään eikä sen nimi ole Jeesus. Se, joka kanavoi henkiä, on etsijä. Se, joka rukoilee Kristusta, saa hihhulin leiman ja huolestuneen kysymyksen jaksamisesta.

Tämä ei ole sattumaa, eikä se ole neutraalia. Se on järjestys, jossa jokainen ovi pidetään auki paitsi se, josta valo tulisi sisään.

Paha, joka valitaan ja kielletään samalla kädenliikkeellä

Saatananpalvonnasta on tehty lapsellisen pelleilyn ja kauhuelokuvien epäuskottava hömppä. Sarvet, viitat ja teatteri ovat niin naurettavia, ettei kukaan järkevä ihminen ota koko asiaa vakavasti. Juuri se on tarkoitus. Naamio ei ole pelottava vaan naurettava, koska naurettavaa ei kukaan tutki. Näin ihmiskunnan hypnoosia ylläpitävä kapinallinen saa piiloutuen eksyttää ihmisiä etäälle elävästä Jumalasta: ei pakottamalla ketään palvomaan itseään, vaan saamalla kaikki vakuuttuneiksi, ettei häntä ole.

Tähän liittyy kysymys, joka näyttää ensin ristiriidalta: mikä saa ihmisen samaan aikaan valitsemaan persoonallisen pahan ja kieltämään sen olemassaolon? Eivätkö valinta ja kielto kumoa toisiaan?

Ne eivät kumoa, koska ne ovat sama akti. "Valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi" (Joh. 3:19–20). Ihminen rakastaa pimeyttä ja siksi kieltää sen luonteen, koska tunnustaminen pakottaisi valintaan valossa. Kielto ei ole synnin vastakohta vaan sen käyttöliittymä: velka, jonka voi ottaa vain kieltämällä laskun olemassaolon. Ja koska paha ei voi esiintyä omana itsenään, sillä kukaan ei valitsisi sitä avoimesti, se esiintyy vapautena, itsensä toteuttamisena ja valona. "Sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi" (2. Kor. 11:14).

Pahuudella itsellään ei ole voimaa muuta kuin se, minkä ihminen sille ymmärtämättömyyttään antaa. Sen voima on lainattua, ja suostumus on sen ainoa valuutta. Siksi koko strategia tähtää yhteen asiaan: suostumukseen, joka ei näytä valinnalta. Kukaan ei allekirjoita sopimusta, jonka otsikko kertoo totuuden. Siksi otsikot on vaihdettu.

Ja siksi se, mitä meissä kulkee piiloutuneena sukupolvesta toiseen, mikä sairastuttaa ja saa kärsimään, jää useimmiten vaille oikeaa nimeä. Siitä tulee päänsisäistä ruoskintaa, joka syyllistää joko itsen, lähimmäisen tai Jumalan. Kolme syytettyä, joista yksikään ei ole se oikea. Persoonallinen paha, joka kylvön teki, jää nimeämättä, koska koko sen olemassaolo on ennalta naurettu pois. Näin kärsivä ihminen jää yksin sellaisen taakan kanssa, jonka alkuperää hän ei saa edes ajatella loppuun.

Raja, jolla luotu leikkii Jumalaa

Kaikki edellä kuvattu palautuu yhteen siirtoon, joka tehtiin ihmiskunnan alussa ja joka toistetaan jokaisessa sukupolvessa. Käärmeen lupaus paratiisissa ei ollut "teistä tulee uskonnottomia" vaan "te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan" (1. Moos. 3:5). Lankeemus ei ollut Jumalan hylkäämistä vaan hänen virkansa ottamista. Moderni ihminen ei ole hylännyt Jumalaa. Hän on ottanut viran.

Mukavuusjumalan tulkintaoppi, omien valintojen kehystäminen hyveiksi ja syy-seurauksen mielivaltaiset rajat eivät ole erillisiä ilmiöitä. Ne ovat saman siirron oireita: määrittelyvalta on otettu itselle. Ja kun luotu ottaa oikeudekseen määritellä ihmisarvon tai mitä tahansa, mitä se ei ole tosiasiassa luonut, kyseessä on aina raja, jolla luotu leikkii Jumalaa. Se halu ei nouse ihmisestä itsestään vaan siitä, joka saman siirron ensimmäisenä teki, eikä lopputulos voi olla kaunis.

Historia on antanut tästä rajasta ääripäisimmät mahdolliset varoitusmerkit, eikä niitä tarvitse etsiä kaukaa. Kun vallankumous nosti Järjen jumalattaren alttarille, terrori alkoi kuukausissa. Kun 1900-luvun järjestelmät määrittelivät ihmisarvon uudelleen rodun tai luokan kautta, seurauksena olivat satojen miljoonien kuolemat, ja ne tapahtuivat nimenomaan siellä, missä Jumala oli ensin julistettu syrjäytetyksi. Eugeniikka oli aikansa tiedettä ja edistystä juuri valistuneimmissa sivistysvaltioissa, ja siitä vaietaan nyt, koska muisto ei sovi kertomukseen valistuksen suorasta noususta.

Varoitusmerkit on joko ohitettu tai selitetty valheellisesti parhain päin. Selitys on aina sama, ja se on tuttu: se toteutettiin väärin, se ei ollut aitoa, meidän versiomme olisi toiminut. Tämä on omien valintojen hyvekehystys kollektiivisena. Ja merkit ohitetaan ylpeydellä, joka uskoo jokaisessa sukupolvessa samaa: meille ei kävisi näin, me olemme kehittyneempiä. Mutta mekanismi on identtinen ja edelleen käytössä. Ihmisarvon rajoja neuvotellaan tälläkin hetkellä uudelleen elämän alussa ja lopussa, samalla varmuudella ja samoin hyvein perustein kuin ennenkin.

Kieli, joka poistaa diagnoosin

Yksi siirron muoto on niin arkinen, ettei sitä huomaa: kieli. Synti on nimetty uudelleen haasteeksi, riippuvuudeksi, kasvunpaikaksi, epäonnistuneeksi selviytymisstrategiaksi. "Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi" (Jes. 5:20). Kun sana poistetaan, todellisuus ei poistu, mutta diagnoosi katoaa. Ja ilman diagnoosia kukaan ei hae hoitoa. Armo jää hakematta, koska syntiä, jonka armo peittäisi, ei virallisesti ole. Näin lääke jää apteekin hyllylle kansan kuollessa tautiin, jonka nimi on kielletty.

Tähän kaatuu myös aikamme syvin uskonkappale, usko siihen, että ihminen paranee informaatiolla. Tietoa on enemmän kuin koskaan, ja silti profeettojen kuvaus pitää: "he tekivät sydämensä kovaksi kuin timantti" (Sak. 7:12), ja "te olette tehneet pahemmin kuin teidän isänne" (Jer. 16:12). Tieto lisääntyy, luonto ei muutu. Valistus ei ole poistanut ahneutta, ylpeyttä eikä julmuutta, se on antanut niille paremmat työkalut ja paremmat perustelut.

Raamattu näyttää ainoan poikkeuksen suunnan, ja se on päinvastainen kuin selittäminen. Nehemia ja Daniel eivät rukoillessaan selittäneet kansansa syntiä olosuhteilla, he sanoivat: me olemme syntiä tehneet. Esra ei kehystänyt vaan häpesi: "Jumalani, minä olen häpeissäni enkä kehtaa kohottaa kasvojani sinun puoleesi" (Esra 9:6). Totuuden myöntäminen on ainoa ovi, joka aukeaa oikeaan suuntaan. Ilman Kristusta se jää häpeäksi. Kristuksessa siitä tulee sisäänkäynti.

Tyhjyys, joka ei lohduta

On myös johdonmukaisempi tapa kieltää muuttumaton Jumala: kieltää samalla kaikki. Materialistinen maailmankuva määrittelee todellisuuden juuri niin, että koska ohjaavaa viisautta ei ole, kaikki elää vain muutoksessa vailla tarkoitusta ja päämäärää, ja kaikki päättyy tyhjyyteen. Tämä tarjoaa yhden todellisen edun: vapautuksen tuomiosta. Jotakin se lohduttaa, jos pelkää helvettiä. Mutta hinta on tarkoitus, ja lasku tulee heti.

Jo Saarnaaja kävi tämän tien loppuun: turhuuksien turhuus on kaikki auringon alla, jos auringon yläpuolella ei ole mitään. Rehellisimmät ajattelijat ovat myöntäneet saman. Nietzschelle Jumalan kuolema ei ollut kevyt uutinen vaan kauhistus, jonka mittakaavan hän näki selvemmin kuin seuraajansa. Nykymuoto on epärehellisempi: se ottaa nihilismin edut mutta elää kuin merkitys olisi totta. Se puhuu ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja heikoimman suojasta, jotka ovat kristillistä pääomaa, ja lainaa niitä kiellettyään niiden lähteen. Korko juoksee, eikä lainaa makseta koskaan takaisin.

Väite "kaikki on suhteellista, kaikki muuttuu" kaatuu sitä paitsi omaan mahdottomuuteensa: muutosta ei voi edes havaita ilman muuttumatonta kiintopistettä, jota vasten se mitataan. Usko, joka rakentuu kokemukselle ja tunteelle, seisoo perustalla, joka vaihtuu päivittäin, ja siksi se ei kanna. Ja se ahdistus, jonka tarkoituksettomuus useimmissa herättää, ei ole heikkoutta vaan rehellisyyttä: "iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" (Saarn. 3:11). Tyhjyys ahdistaa, koska ihmistä ei ole tehty tyhjyyteen.

Hesekielin aikalaiset sanoivat: "Ei Herra näe" (Hes. 9:9). Meidän aikamme on pukenut saman lauseen muotoon "ei Herraa ole". Lopputulos on sama molemmissa: kun katse ylös on katkaistu, oikeuden vääristely täyttää kaupungin.

Muuttumaton

Kaikki tämä olisi vain synkkä diagnoosi, ellei alun lause pitäisi loppuun asti: minä, Herra, en muutu. Jumalan muuttumattomuus ei ole uhka, jolta pitäisi paeta mukavampaan jumalakuvaan. Se on pelastuksen peruste. Malakian lause näet jatkuu seurauksella: ettekä te, Jaakobin lapset, herkeä. Kansa ei ole lakannut olemasta, koska Jumala ei ole lakannut olemasta sama. Jos Jumala muuttuisi, liitto raukeaisi, lupaus vanhenisi ja armo olisi yhtä epävarma kuin kaikki muukin muuttuva. Juuri siksi, että hän ei muutu, katuvan ei tarvitse pelätä tulevansa ovelle, joka on ehtinyt sulkeutua.

Ja muuttumattomuudella on kasvot. "Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" (Hepr. 13:8). Risti on se piste, jossa muuttumaton pyhyys ja muuttumaton rakkaus kohtaavat kumoamatta toisiaan: synti tuomitaan täsmälleen niin vakavasti kuin pyhyys vaatii, ja syntinen armahdetaan täsmälleen niin täydellisesti kuin rakkaus tahtoo. Armo ei siis ole pyhyyden kehitysversio eikä merkki siitä, että Jumala olisi vuosituhansien mittaan pehmennyt. Armo on muuttumattoman pyhyyden ja muuttumattoman rakkauden yhtymäkohta, joka on ollut Jumalan sydämessä alusta asti.

Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, onko Jumala pysynyt ajan tasalla. Kysymys on siitä, uskaltaako ihminen astua pois viran sijaisuudesta, jota hän ei koskaan saanut, luopua nimistä, jotka hän on antanut asioille niiden oikeiden nimien tilalle, ja sanoa sen, minkä Nehemia, Daniel ja Esra sanoivat: me olemme syntiä tehneet. Se on ainoa lause, jota vastaan ei ole rakennettu yhtään naamiota, koska sitä ei voi sanoa kuin valossa. Ja valossa odottaa se, joka ei ole muuttunut, ei silloin, kun hänen sanansa kirjoitettiin, eikä nyt, kun sitä selitetään pois.