Yirah.fi

ajankohtaista · tutkittua tietoa · Raamattu & teologia

Yhteiskunta

Viimeisen todistajan jälkeen

16.11.2026 klo 18:00 3 min lukuaika Yirah.fi
Viimeisen todistajan jälkeen

Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi 87 vuotta siitä marraskuun viimeisestä aamusta, jona Neuvostoliiton tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella. Talvisodan miehistä on elossa enää kourallinen, ja jokainen heistä on yli satavuotias. Pian Suomessa ei ole yhtään ihmistä, joka voisi sanoa olleensa siellä.

Kyse ei ole pelkästä surun hetkestä. Se on siirtymä, joka muuttaa sen, mitä sota kansalle merkitsee.

Elävän muistin kolme sukupolvea

Muistitutkijat Jan ja Aleida Assmann erottavat kaksi muistin lajia. Kommunikatiivinen muisti kulkee ihmiseltä ihmiselle: isoisän kertomuksina, keittiön pöydän ääressä, äänensävyinä ja vaikenemisina. Se kestää noin kahdeksastakymmenestä sataan vuotta, kolmen tai neljän sukupolven ajan. Sen jälkeen jäljelle jää kulttuurinen muisti: muistomerkit, juhlapäivät, kirjat, elokuvat ja arkistot. Kulttuurinen muisti voi säilyä vuosituhansia, mutta siltä puuttuu yksi ominaisuus, joka elävällä muistilla on. Se ei voi vastata takaisin.

Elävä muisti on hankala. Se korjaa. Jonkun kertoessa sodasta liian kauniisti paikalla on ihminen, joka nostaa katseensa ja sanoo: ei se niin mennyt. Hänen ei tarvitse olla historioitsija. Riittää, että hän oli siellä ja että hänen kätensä muistavat pakkasen.

Kulttuurinen muisti on taipuisampi. Muistomerkki ei korjaa ketään. Arkisto ei nouse kesken juhlapuheen. Kirjaa voi lainata valikoiden ja elokuvan voi leikata. Siksi viimeisen todistajan kuolema ei ole vain menetys vaan myös vapautus. Juuri se on syytä nähdä selvästi, sillä tämä vapautus koskee ennen kaikkea sotaa itseään. Se tulee käytettäväksi.

Vaikeneminen oli todistus

Monessa suomalaisessa kodissa sotaa ei kerrottu, vaan siitä vaiettiin. Lapsenlapset muistavat isoisän, joka käänsi puheen, kun joku kysyi Kollaasta tai Summasta. He muistavat yöllä huutavan miehen, juhlissa liikaa juovan sedän ja kädet, jotka tärisivät ruokapöydässä ilman että kukaan sanoi siitä mitään. Sodan jälkeen ei puhuttu traumasta. Puhuttiin hermoista, jos puhuttiin.

Tämä vaikeneminen tulkittiin usein vaatimattomuudeksi tai suomalaiseksi jäyhyydeksi. Se oli myös jotain muuta. Se oli todistus siitä, ettei koetulle löytynyt kieltä, joka olisi tehnyt siitä kaunista. Mies, joka oli kantanut toverinsa ruumiin lumen läpi, ei halunnut kuulla siitä sankaritarinaa. Hänen hiljaisuutensa piti sodan oikeassa mittakaavassa: kauhuna, jonka läpi mentiin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Veteraanisukupolven elinaikana sodan kuva ei myöskään koskaan ollut yksi. Seitsemänkymmentäluvulla rintamamiehiä vähäteltiin, osa nuoresta sivistyneistöstä piti heitä menneen maailman jäänteinä ja moni veteraani koki jääneensä yksin. Vasta kahdeksankymmentäluvulla kunnioitus palasi julkiseen puheeseen. Koko tämän ajan elossa oli kuitenkin satojatuhansia ihmisiä, joiden kokemus asettui jokaista tulkintaa vasten. Ylistys ja vähättely törmäsivät molemmat samaan muuriin: ihmisiin, jotka tiesivät.

Muuri on nyt purkautumassa.

Mitä talvisodan henki oikeastaan oli

Talvisodan henkeen vedotaan Suomessa harvinaisen laajasti. Sillä on perusteltu säästöjä ja menolisäyksiä, yhtenäisyyttä ja vaikenemista, työnantajan vaatimuksia ja palkansaajan uhrauksia. Henki on muuttunut sanaksi, joka tarkoittaa suunnilleen sitä, että nyt ei ole aika kysellä.

Historia kertoo toista. Talvisodan ihme ei ollut se, että suomalaiset olivat yksimielisiä. Ihme oli se, että he ylipäätään taistelivat samalla puolella. Vain kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin maa oli käynyt sisällissodan, jonka jälkeen vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin noin kaksitoistatuhatta ihmistä. Moni talvisodan sotilas oli punaisten lapsi. Monen isä oli ammuttu tai palannut leiriltä nääntyneenä. Silti he menivät Kannakselle.

He eivät menneet sinne tyhjästä. Kahden vuosikymmenen aikana nuori valtio oli tehnyt jotain, mitä harva voittaja tekee hävinneelle. Torpparit vapautettiin omistamaan viljelemänsä maa jo syksyllä 1918. Lex Kallio avasi vuonna 1922 maattomille tien omaan tilaan. Oppivelvollisuus tuli voimaan vuonna 1921, ja kansakoulu alkoi tavoittaa myös mökkien lapset. Vuonna 1937 sosiaalidemokraatit nousivat hallitukseen maalaisliiton rinnalle, ja hävinnyt puoli oli jälleen mukana päättämässä yhteisistä asioista. Työ oli keskeneräistä ja katkeruutta riitti, mutta suunta oli selvä. Maa yritti tehdä itsestään sellaisen, jonka puolesta kaikkien kannatti seistä.

Talvisodan henki ei siis syntynyt joulukuussa 1939. Se rakennettiin kahdenkymmenen vuoden aikana pelloilla, kouluissa ja hallituspöydissä. Pakkasessa se ainoastaan tuli näkyviin.

Tästä seuraa kysymys, jota henkeen vetoava puhe harvoin esittää. Puolustustahto ei ole ensisijaisesti tunne vaan tilinpäätös. Ihminen arvioi, onko hänellä tässä maassa jotain, minkä menettäminen olisi suurempi kuin hänen henkensä. Panssarintorjunta voidaan hankkia muutamassa vuodessa. Kokemus siitä, että maa kuuluu myös sille, joka hävisi, syntyy sukupolvessa ja voi kadota nopeammin.

Elävät todistajat tiesivät tämän ilman tutkimuksia. He tiesivät, kuka heidän vieressään makasi poterossa ja mistä tämä oli tullut. Ilman heitä henki on vaarassa muuttua iskulauseeksi, joka vaatii uhrausta mutta unohtaa, mitä sitä ennen annettiin.

Kivet Jordanin rannalla

Joosuan kirjassa kerrotaan, miten Israel ylitti Jordanin ja astui luvattuun maahan. Ennen kuin kansa jatkoi matkaa, Joosua käski kahtatoista miestä nostamaan joen pohjasta kukin yhden kiven. Kivet pystytettiin leiripaikalle. Niiden tarkoitus kerrottiin etukäteen: lasten myöhemmin kysyessä, mitä nämä kivet merkitsevät, heille oli kerrottava, mitä Jordanilla tapahtui.

Muistomerkkiä ei rakennettu puhumaan. Se rakennettiin herättämään kysymys. Kivi oli vain puolet muistosta, toinen puoli oli isä tai äiti, joka vastasi. Ilman kertojaa kivikasa joen rannalla olisi ollut pelkkä kivikasa.

Muutamaa lukua myöhemmin, Tuomarien kirjan alussa, Raamattu kertoo, mitä tapahtui. Joosua kuoli. Hänen kanssaan kuolivat ne vanhimmat, jotka olivat nähneet. Sitten tulee yksi Raamatun hiljaisimmista ja raskaimmista lauseista: "Kun koko tuo sukupolvi oli siirtynyt isiensä luo, nousi uusi sukupolvi, joka ei tuntenut Herraa eikä tiennyt, mitä hän oli tehnyt Israelin hyväksi."

Kivet olivat yhä paikallaan. Kukaan ei ollut kaatanut niitä. Jokin oli silti katkennut: kysymykseen ei ollut enää vastaajaa, tai vastaaja ei ollut enää todistaja vaan pelkkä tiedon välittäjä. Seuraavat luvut kertovat kansasta, joka unohti, mistä se oli tullut, ja joutui oppimaan saman läksyn yhä uudelleen omalla kivullaan.

Psalmissa 78 sama huoli on kääntynyt lupaukseksi. Sen kirjoittaja sanoo, ettei hän salaa isiltä kuultua, vaan kertoo sen eteenpäin, "jotta tulevakin polvi, vielä syntymättömät lapset, oppisivat ne tuntemaan ja kertoisivat niistä omille lapsilleen". Muisti ei siis siirry kivissä. Se siirtyy ihmisissä, jotka ovat kuulleet ja päättävät kertoa.

Kuulijasta tulee todistaja

Viimeisen veteraanin jälkeen sodalle jää yhä todistajia, mutta ne ovat toisenlaisia. Ne ovat lapsia ja lapsenlapsia, jotka istuivat keittiössä sinä yhtenä iltana, jona isoisä puhui. Ne ovat hoitajia, jotka kuulivat vanhainkodin yössä sen, mitä päivällä ei kerrottu. Ne ovat ihmisiä, jotka näkivät kädet ja hiljaisuuden.

Heidän todistuksensa on hauraampi, sillä se on toisen käden. Silti sillä on tehtävä, jota mikään arkisto ei voi täyttää. Se voi pitää sodan ihmisen kokoisena. Se voi muistuttaa, että jokainen ylistetty taistelu oli jollekulle hänen elämänsä pahin päivä ja että moni sankariksi kutsuttu ei koskaan päässyt siitä yli.

Viidennessä Mooseksen kirjassa kehotetaan: "Kysy isältäsi, hän kertoo sinulle, kysy vanhimmilta, he selittävät sinulle." Kehotus edellyttää, että kysyjä ehtii ajoissa. Moni suomalainen tietää, miltä tuntuu ehtiä liian myöhään. Kysymykset jäivät esittämättä, koska aina oli huominen. Sitten huominen loppui. Siinä katumuksessa ei ole mitään hävettävää. Se on yleisin tapa, jolla ihmiset menettävät vanhempiensa tarinat.

Elossa on kuitenkin vielä niitä, jotka olivat lapsia sotien aikana: evakkoja, sotaorpoja ja Ruotsiin lähetettyjä sotalapsia. Heidän muistonsa ovat pienempiä kuin taistelukertomukset, mutta juuri siksi ne ovat tosia samalla tavalla kuin veteraanien vaikeneminen. Kysymisen aika ei ole kokonaan ohi.

Vastuu siirtyy kuulijalle

Todistaja ei pyytänyt kunniaa. Moni heistä pyysi vain, ettei heitä käytettäisi. Tämä pyyntö jää nyt kuulijoiden kannettavaksi.

Se tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin sotaan ei saa vedota niin, että sen hinta katoaa. Sota ei ollut ryhdikäs juhla. Se oli ihmisiä, jotka kuolivat lumeen, sekä toisia, jotka elivät lopun elämänsä kantaen sitä mukanaan. Toiseksi sen henkeen ei saa vedota unohtaen, mistä se syntyi. Kansa, joka haluaa periä talvisodan hengen, ei peri sitä vaatimalla uhrauksia. Se perii sen samalla tavalla kuin henki ensimmäisellä kerralla syntyi: tekemällä maasta sellaisen, jossa myös heikoimmalla on jotain puolustettavaa.

Jordanin kivistä ei ole enää kenelläkään tietoa. Kertomus niistä on silti säilynyt kolmetuhatta vuotta, koska joku kertoi sen lapselleen ja tämä omalleen. Talvisodan kivet ovat yhä paikallaan: sankarihaudat kirkkomailla, muistomerkit tienvarsilla ja nimet pronssilaatoissa. Niiden edessä seisoo pian ensimmäistä kertaa lapsia, joiden kysymykseen yksikään elävä ei voi vastata sanoilla "minä olin siellä".

Heille voi silti vastata. Voi kertoa nimet. Voi kertoa, mitä isoisä ei halunnut sanoa ja miksi. Voi kertoa, että ihme ei syntynyt pakkasessa vaan sitä ennen ja että se voi syntyä uudelleen samalla tavalla. Todistajan paikka ei jää tyhjäksi, jos joku suostuu seisomaan siinä nöyrästi, tietäen ettei ollut itse paikalla, mutta muistaen, kenet kuuli.

Jaa Facebook X WhatsApp

Jatka lukemista

Uusimmat artikkelit uusimmasta vanhimpaan — vieritä lukeaksesi lisää. Seassa nostoja saatavilla olevista kirjoista.