Joku kysyy

Novelli 1/11

Kukaan ei kysy.
Sitä minä pelkään eniten,
että tämä jatkuu ikuisesti.

Kukaan ei näe.
Siksi pelkään eniten,
että joudun kestämään
tätä loputtomiin.

Kukaan ei kuule.
Silloin pelkään, että nämä hetket tuhoavat minut.

Kukaan ei.
Sitä minä en tahdo kestää.
Siksi väistän katsetta ja kosketusta.
Silloin kun kaikki nauravat,
tekisi minun mieli itkeä,
että edes yksi kyyneleeni näkisi,
huomaisi, että olen elossa vielä vähän.

Iidan herätyskello soi kuudelta. Hän ei ole koskaan tarvinnut torkkua. Torkkuminen on laiskuutta. Laiskuus näkyy kasvoista. Niin isä sanoo.

Sänky pedataan ennen kuin jalat koskevat mattoon. Päiväpeiton reunan täytyy olla suorassa linjassa sängynjalan kanssa. Iida tarkistaa sen kahdesti. Kolmannen kerran hän ei tarkista, koska isä huomaisi senkin. Liika tarkistaminen on hermoilua. Hermoilu on näyttelemistä.

Keittiössä tuoksuu kahvi. Isä seisoo ikkunan ääressä paidassa, joka on silitetty eilen illalla. Hän hymyilee Iidalle samalla hymyllä, jota hän käyttää vastaanotollaan. Kaupungin rakastetuin hammaslääkäri. Uimaseuran puheenjohtaja. Mies, joka muistaa jokaisen potilaansa lasten nimet.

"Huomenta, kultaseni. Nukuitko hyvin?"

"Nukuin."

"Hyvä tyttö."

Puhelin on pöydällä isän kupin vieressä. Iidan puhelin. Se nukkuu yönsä keittiössä, koska lapsen uni on pyhä. Niin isä sanoo. Aamulla isä on jo ehtinyt lukea sen. Iida ei tiedä, mitä sieltä luetaan. Hän tietää vain, että äidin numeroa ei näy puhelulokissa koskaan.

"Äitisi ei soittanut taaskaan", isä sanoo ja ojentaa puhelimen. Hänen äänensä on surullinen. "Minä en ymmärrä sitä naista. Oma lapsi."

Iida katsoo näyttöä. Siinä ei ole mitään. Siinä ei ole koskaan mitään.

Hiljaisuus

Koulussa on kuvisten tunti. Opettaja on pyytänyt piirtämään paikan, jossa on turvallista olla. Iida piirtää perhosen. Hän ei piirrä taloa eikä ihmisiä, koska taloista ja ihmisistä kysytään. Perhosesta ei kysytä mitään.

Vieruspöydässä Eetu ja Matias nauravat jollekin puhelimen videolle. Koko luokka nauraa. Iida hymyilee, koska hymy on turvallinen ilme. Rinnassa jokin painaa niin kovaa, että hän laskee hengityksensä: sisään neljään, ulos neljään. Hän ei saa itkeä. Itku koulussa tarkoittaisi kysymyksiä. Kysymykset tarkoittaisivat soittoa kotiin. Soitto kotiin tarkoittaisi hiljaisuutta.

Hiljaisuus on pahinta.

Isä ei koskaan huuda. Hän ei ole koskaan lyönyt. Hän vain lakkaa puhumasta. Hän katsoo Iidan läpi kuin ikkunan. Hän laittaa ruokaa kahdelle ja syö yksin. Hän sanoo hyvää yötä ovelle eikä Iidalle. Kerran hiljaisuus kesti yhdeksän päivää. Silloin Iida oli kysynyt, saisiko hän mennä mummolle.

Mummo asuu 80 kilometrin päässä. Iida ei ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Isän mukaan mummo on sairas. Isän mukaan mummo puhuu pahaa. Isän mukaan mummo on syy siihen, että äiti lähti.

Tunnin lopussa opettaja kulkee pöytien välissä. Hän pysähtyy Iidan kohdalle.

"Onpa kaunis perhonen. Onko kaikki hyvin, Iida?"

Iida avaa suunsa.

Opettaja on jo seuraavan pöydän kohdalla.

Vierailu

Sosiaalityöntekijä tulee torstaina kello neljä. Isä on leiponut pullaa. Koko talo tuoksuu kardemummalle. Olohuoneen pöydällä on tuoreita tulppaaneja ja Iidan uimamitalit lasivitriinissä. Isä on ripustanut eteiseen Iidan piirustuksen. Se on vuosien takaa: talo, aurinko ja kolme hymyilevää ihmistä.

Iltapäivällä isä on käynyt Iidan kanssa läpi muutaman asian. Ei käskyinä. Isä ei koskaan käske. Hän kysyy.

"Sinähän viihdyt täällä? Sinähän tiedät, että äiti on kertonut sinusta valheita? Sinähän haluat, että meillä on tämä koti jatkossakin?"

Iida vastasi kyllä. Joka kerta.

Sosiaalityöntekijä on nuori nainen, jolla on punainen kansio ja väsyneet silmät. Hän kehuu pullaa. Isä kertoo hänelle tyttärensä uintiharjoituksista ja koulumenestyksestä. Hän kertoo huolestaan äidin jaksamisesta. Hänen äänensä värähtää kohdassa, jossa hän sanoo toivovansa vain lapsen parasta. Sosiaalityöntekijä nyökkää ja kirjoittaa.

Lopuksi nainen kääntyy Iidan puoleen.

"Haluaisitko kertoa jotain, Iida?"

Isä istuu sohvalla Iidan vieressä. Hänen kätensä lepää kevyesti Iidan olkapäällä. Kevyesti. Iida tuntee jokaisen sormen.

"Minulla on hyvä olla täällä", Iida sanoo.

Sosiaalityöntekijä hymyilee ja kirjoittaa. Myöhemmin Iida saa tietää, mitä hän kirjoitti: lapsi vaikuttaa tasapainoiselta, koti on siisti ja virikkeellinen, isä on sitoutunut ja huolehtiva.

Oven sulkeuduttua isä kerää kahvikupit. Hän huuhtelee ne ja asettaa ne astianpesukoneeseen tarkasti riviin. Sitten hän katsoo Iidaa pitkään.

"Sinä katsoit häntä liian kauan ennen kuin vastasit."

Hiljaisuus kestää neljä päivää.

Viestit

Sunnuntai-iltaisin Iida kirjoittaa äidille. Isä istuu vieressä ja auttaa löytämään oikeat sanat.

"Kirjoita, että sinulla on kiireinen viikko. Kirjoita, että et halua tulla tapaamaan häntä nyt. Kirjoita, että toivot hänen hakevan apua."

Iida kirjoittaa. Isä lukee viestin ja korjaa yhden sanan. "Tarvitset" on parempi kuin "tarvitsisit". Lapsi ei käytä konditionaalia, kun hän on varma.

Lähetä.

Äidin vastaus tulee yhdeksän minuutin kuluttua. Iida ei saa lukea sitä. Isä lukee sen ja poistaa sen.

"Hän yrittää taas syyllistää sinua. Älä välitä. Minä suojelen sinua."

Yöllä Iida makaa sängyssään ja katsoo kattoon. Hän ristii kätensä peiton alla, ettei kukaan näe. Hän ei tiedä, osaako hän rukoilla oikein. Hän sanoo vain saman lauseen kerta toisensa jälkeen.

Jumala, laita joku kysymään.

Allas

Uimahallin kattoikkunoista sataa marraskuun harmaata valoa. Kloorin haju on ainoa asia, joka on aina samanlainen. Vedessä Iida on vapaa. Vedessä kukaan ei näe, itkeekö hän.

Seuralla on uusi valmentaja. Hän on vanhempi nainen, jolla on harmaa poninhäntä ja ääni, joka kantaa altaan yli. Hänen nimensä on Raija. Ensimmäisellä viikolla hän ei sano Iidalle juuri mitään. Hän katsoo.

Hän näkee, että Iida vaihtaa uimapuvun nopeammin kuin muut. Hän näkee, että Iida ei koskaan ota puhelinta esiin pukuhuoneessa. Hän näkee, että Iida hätkähtää, kun ovi paukahtaa. Hän näkee, että Iida tarkistaa katsomon joka kerta noustessaan altaasta. Isä istuu siellä aina. Puheenjohtaja seuraa tytärtään. Muut vanhemmat sanovat, että se on liikuttavaa.

Toisella viikolla Raija pysähtyy altaan reunalle Iidan kohdalle.

"Sinä uit kuin joku ajaisi sinua takaa."

Iida ei vastaa. Hän sukeltaa.

Kolmannella viikolla, harjoitusten jälkeen, Raija istuu pukuhuoneen käytävällä penkillä ja täyttää ilmoittautumislomakkeita. Iida kävelee ohi märät hiukset pyyhkeen alla.

"Iida."

Hän pysähtyy.

"Minä en kysy nyt mitään", Raija sanoo katsomatta ylös papereistaan. "Minä vain kerron, että istun tällä penkillä joka tiistai ja torstai harjoitusten jälkeen 10 minuuttia. Minulla on aikaa. Minä odotan."

Iida kävelee ulos. Isä odottaa autossa.

Seuraavana tiistaina hän kävelee taas ohi.

Torstaina myös.

Viidennellä viikolla hän istuu penkin toiseen päähän. Hän ei sano mitään. Raija ei sano mitään. 10 minuuttia kuluu. Iida nousee ja lähtee.

Kuudennella viikolla Iida ottaa pyyhkeensä alta taitellun paperin. Hän on kirjoittanut sen koulun vessassa. Hän laskee sen penkille heidän väliinsä ja lähtee ennen kuin Raija ehtii sanoa mitään.

Paperissa lukee:

Isä lukee kaikki minun viestit. Äiti soittaa, mutta isä poistaa puhelut. Isä kirjoittaa minun viestit äidille. Minä en saa nähdä mummoa. Isä ei puhu minulle moneen päivään, jos minä sanon jotain väärin. En tiedä, onko tämä väärin. Ehkä minä olen väärin.

Kysymys

Raija ei toimi hätäisesti. Hän on tehnyt tätä työtä 30 vuotta. Hän tietää, että väärin aloitettu kysely voi sulkea lapsen suun vuosiksi. Hän ei soita isälle. Hän ei mene kouluun. Hän tekee ilmoituksen suoraan ja pyytää, että lapsi kuullaan paikassa, jossa isä ei ole lähellä.

Kahden viikon kuluttua Iida istuu huoneessa, jossa on pehmeä sohva, pöydällä vesilasi ja seinällä kuva merestä. Vastapäätä istuu poliisi, joka ei näytä poliisilta. Hänellä on villapaita ja rauhallinen ääni. Hän kertoo, että huoneessa on kamera. Hän selittää myös miksi. Hän sanoo, että Iida saa sanoa en tiedä tai en muista. Hän sanoo, että mikään vastaus ei ole väärin.

Sitten hän kysyy.

Hän ei kysy, onko kaikki hyvin. Hän kysyy, millainen on tavallinen sunnuntai-ilta. Hän kysyy, kuka päättää, mitä viesteihin kirjoitetaan. Hän kysyy, mitä tapahtuu, jos Iida sanoo jotain väärin.

Hän odottaa vastauksia.

Iida puhuu ensin hiljaa. Sitten vähän kovemmin. Hän kertoo puhelimesta keittiössä ja sunnuntai-illoista. Hän kertoo hiljaisuudesta, joka kesti yhdeksän päivää. Hän kertoo siitä, että talossa on aina siistiä ja pullan tuoksu ja ettei hän koskaan tiedä, mikä sana on väärä.

Lopetettuaan hän huomaa itkevänsä. Poliisi ojentaa nenäliinan eikä sano, että kaikki on hyvin. Hän sanoo:

"Kiitos, että kerroit. Sinä teit oikein."

Kulissi

Totuus tulee esiin ensin vähitellen. Sitten kerralla.

Puhelinoperaattorin tiedoista käy ilmi, että äiti on soittanut Iidan numeroon kahden vuoden aikana 214 kertaa. Jokainen puhelu on poistettu laitteen lokista samana aamuna. Viesteistä löytyy kielitieteellinen kuvio: 10-vuotiaan tytön viestit äidilleen käyttävät samoja lauseita kuin isän sähköpostit sosiaalitoimistoon. Joskus lause on sanasta sanaan sama.

Hammaslääkäriaseman pitkäaikainen hoitaja antaa lausunnon. Hän kertoo, että vastaanoton ystävällinen tohtori muuttui suljetun oven takana kylmäksi ja nöyryyttäväksi. Kolme hoitajaa oli lopettanut viiden vuoden aikana. Kukaan ei ollut kysynyt heiltäkään miksi.

Mummo saa luvan tavata Iidaa. Hän tulee perhetyön tiloihin pipo vinossa ja kädessään paperipussi, jossa on Iidan lempikeksejä. Ne ovat samanlaisia kuin kaksi vuotta sitten. Mummo ei itke ennen kuin Iida itkee. Sitten he itkevät molemmat.

Käräjäoikeudessa isä esiintyy hyvin. Hän puhuu rauhallisesti ja asiantuntevasti. Hän puhuu huolesta ja rakkaudesta. Hän puhuu äidin manipuloinnista ja siitä, miten lapsen mieli voidaan kääntää. Hän on oikeassa siinä, että lapsen mieli voidaan kääntää. Hän tietää sen tarkemmin kuin kukaan salissa.

Vastapuolen avustaja kysyy häneltä yhden kysymyksen puheluista. Hän kysyy, miksi niitä oli 214 ja miksi yhtäkään ei näy lokissa.

Isä vastaa, ettei tiedä. Avustaja kysyy uudelleen. Isä vastaa, että tytär on varmaankin poistanut ne itse. Avustaja lukee ääneen tallenteen litteroinnin, jossa Iida kertoo puhelimen nukkuvan keittiössä.

Sitten se tapahtuu. Vain hetken ajan. Isän kasvoilta katoaa hymy. Sen alta näkyy jotain, mitä Iida on nähnyt koko lapsuutensa ajan, mutta mitä kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt. Kylmä, kova katse. Isä lyö kämmenensä pöytään ja sanoo tuomarille, että hänen tyttärensä on valehtelija, aivan kuten äitinsä.

Salissa on hiljaista. Tällä kertaa hiljaisuus on toisenlainen.

Valo

Huhtikuussa Iida muuttaa äidin luo. Äidin asunto on pieni ja epäjärjestyksessä. Sohvalla on villasukkia ja keittiön pöydällä kasa laskuja. Ensimmäisenä aamuna Iida herää kahdeksalta. Kukaan ei ole tarkistanut hänen puhelintaan. Peitto on rytyssä, eikä kukaan välitä.

Hän itkee koko aamun. Äiti istuu hänen vieressään eikä yritä saada häntä lopettamaan.

Toukokuussa Iida aloittaa uinnin uudessa seurassa. Raija tulee katsomaan hänen ensimmäisiä kilpailujaan. Hän istuu katsomossa harmaa poninhäntä huivin alla. Iida näkee hänet noustessaan altaasta. Tällä kertaa hän ei tarkista katsomoa pelosta. Hän etsii sieltä jonkun, joka odottaa häntä.

Illalla mummo tulee kylään. He leipovat pullaa. Kardemumman tuoksu täyttää keittiön. Iida pysähtyy hetkeksi hengittämään. Tuoksu on sama, mutta kaikki muu on toisin. Kukaan ei leivo tätä pullaa näytökseksi.

Mummo kysyy, miltä tuntuu.

Iida miettii pitkään. Mummo odottaa.

"Tuntuu siltä, että olen elossa", Iida sanoo. "Enemmän kuin vähän."

Iltarukouksessa hän ristii kätensä peiton päällä. Kenenkään ei tarvitse olla näkemättä. Hän sanoo uuden lauseen.

Kiitos, että joku kysyi.