1. Pietarin kirje, luku 5: Paimenen sydän

Nämä opetukset perustuvat Kirkkoraamattu 1933/38 käännökseen. Mikäli toista käännösversiota on käsitelty, se mainitaan aina erikseen.

Viimeisen luvun alku paljastaa Pietarin sydämen tavalla, joka koskettaa syvästi. Kalastajasta apostoliksi kasvanut mies, joka oli kokenut sekä lankeemuksen että armon, puhuu nyt paimenen äänellä: "Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä" (1. Piet. 5:1). Huomaa, miten Pietari ei vetoa apostoliseen auktoriteettiin vaan asettuu samalle tasolle, "myös vanhin" (sumpresbuteros). Tässä näemme todellisen johtajuuden hengen: auktoriteetti, joka ei ylenny vaan laskeutuu¹.

Pietarin identifioi itsensä kolminkertaisesti. Hän on vanhin, kokemuksen tuoma viisaus. Hän on Kristuksen kärsimysten todistaja (martus). Hän oli nähnyt Getsemanen tuskan, kuullut ristin huudot, kokenut ylösnousemuksen ilon. Hän on osallinen tulevasta kirkkaudesta. Nykyinen kärsimys nähdään tulevan kirkkauden valossa. Tämä kolminkertainen identiteetti antaa hänelle ainutlaatuisen näkökulman pastoraaliseen työhön.

Kehotus vanhimmille on yksinkertainen mutta syvällinen: "kaitkaa sitä Jumalan laumaa, joka on teidän keskuudessanne" (1. Piet. 5:2). Verbi "kaitkaa" (poimaino) on paimenen työn ydintä, ei vain ruokkimista vaan suojelemista, johdattamista, hoivaamista². Lauma on "Jumalan", ei pastorin, ei seurakunnan, vaan Jumalan. Se on "keskuudessanne". Paimen ei ole laumaa yläpuolella vaan sen keskellä. Tässä näemme jälleen Pietarin viisauden: todellinen johtajuus on läsnäoloa, ei etäisyyttä.

Motivaatio paimenuuteen on ratkaiseva: "ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta" (1. Piet. 5:2). Kolme kontrastia paljastaa sydämen laadun. Pakko synnyttää katkeruutta, vapaaehtoisuus iloa. Häpeällinen voitto (ahneus) turmelee palvelun, sydämen halu puhdistaa sen. Jumalan tahto on se standardi, joka erottaa inhimillisen ambitioista jumalallisen kutsumuksen.

Kolmas kontrasti on erityisen terävä: "ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina" (1. Piet. 5:3). "Herroina hallitseminen" (katakurieuo) on maailman tapa johtaa voimalla, pelolla, manipulaatiolla³. Kristillinen johtajuus on radikaalisti erilaista. Esikuva (tupos) on kuin leima, joka jättää jäljen ei sanoilla vaan elämällä. Pietari muistaa varmasti, miten Jeesus pesi opetuslasten jalat ja sanoi: "Minä olen antanut teille esikuvan" (Joh. 13:15).

Lupaus paimenille on loistava: "niin te, ylipaimenen ilmestyessä, saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen" (1. Piet. 5:4). Kristus on ylipaimen (archipoimen). Kaikki muut paimenet ovat alapaimenia. Tämä vapauttaa inhimillisen suorittamisen paineesta. Seppele oli kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa kunnian symboli. Maalliset seppeleet lakastuvat, taivaallinen seppele on kuitenkin amarantinos, ikuisesti kukkiva⁴.

Nyt Pietari kääntyy nuorempiin, ja hänen sanansa ovat lyhyet mutta merkittävät: "Samoin te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset" (1. Piet. 5:5a). Tämä ei ole ikärasismia vaan viisauden tunnustamista. Nuoruuden into tarvitsee kokemuksen viisautta, kokemuksen viisaus tarvitsee nuoruuden voimaa. Alamaisuus ei ole heikkoutta vaan vahvuutta, joka tunnustaa, ettei tiedä kaikkea.

Yleinen kehotus koskee kaikkia: "Ja kaikki pukeutukaa nöyryyteen toisianne kohtaan, sillä 'Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon'" (1. Piet. 5:5b). "Pukeutukaa" (enkomboomai) viittaa orjan esiliinaan sitomiseen. Nöyryys on kuin työvaate, joka puetaan päälle palvelua varten⁵. Pietari lainaa Sananlaskuja 3:34, periaate läpäisee kuitenkin koko Raamatun. Ylpeys on synnin ydin, se joka sai Luciferin lankeamaan. Nöyryys on portti armoon.

Nöyryyden syvempi ulottuvuus paljastuu: "Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi" (1. Piet. 5:6). Jumalan käsi ei ole abstrakti voima vaan henkilökohtainen kosketus. Se on "väkevä", riittävän vahva kantamaan, suojelemaan, johdattamaan. Nöyrtyminen hänen kätensä alle ei ole nöyryytystä vaan turvaan asettumista. Lupaus on varma: korotus tulee Jumalan ajassa, ei meidän.

Yksi Raamatun lohdullisimmista kutsuista seuraa: "kaikki murheenne heittäkää hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen" (1. Piet. 5:7). Verbi "heittää" (epiripto) on voimakas, kuin raskas taakka, joka viskataan pois⁶. Se ei ole "antaa" tai "luovuttaa" vaan heittää, päästää irti. Kaikki murheet, ei vain suuret vaan myös pienet. Perustelu on yksinkertainen mutta syvällinen: hän pitää huolen. Verbi on preesens, jatkuvaa, aktiivista huolenpitoa.

Realismi palaa varoituksen muodossa: "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenpä hän saisi niellä" (1. Piet. 5:8). Kaksi imperatiivia: raittiutta ja valvontaa. Raittiudesta Pietari on puhunut aiemmin, se on hengellinen selkeys. Valvominen on aktiivista valppautta. Vihollinen kuvataan kolminkertaisesti: vastustaja (antidikos), juridinen termi syyttäjälle; perkele (diabolos), hajottaja; jalopeura, petoeläin, joka metsästää⁷.

"Kiljuva" jalopeura on pelottava kuva, sisältää kuitenkin myös lohdutuksen. Terve jalopeura ei kilju. Se hiipii äänettömästi. Kiljuminen on heikkouden, epätoivon merkki. Saatana tietää aikansa olevan lyhyt, hänen valtansa murretun. Hän "etsii", ei kaikki ole hänen saatavillaan. Hän voi niellä vain ne, jotka antavat tilaa.

Vastustamisen strategia on selvä: "Häntä vastustakaa lujina uskossa, tietäen, että samat kärsimykset täyttyvät teidän veljissänne kautta maailman" (1. Piet. 5:9). Vastustaminen (anthistemi) on sotilaallinen termi, seistä lujana vihollista vastaan⁸. Ase on usko, ei oma voima vaan luottamus Kristuksen voittoon. Tieto siitä, että muutkin kärsivät samaa, lohduttaa. Emme ole yksin taistelussa.

Kirjeen suurenmoisin lupaus seuraa: "Mutta kaiken armon Jumala, joka on kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa, vähän aikaa kärsittyänne, hän on teidät valmistava, teitä tukeva, vahvistava ja lujittava" (1. Piet. 5:10). Jumala identifioidaan "kaiken armon Jumalaksi", ei osa-armon vaan kaiken armon. Hän on kutsunut, aloite on hänen. Kohde on iankaikkinen kirkkaus. Nykyiset kärsimykset kalpenevat sen rinnalla.

Neljä tulevaisuuden verbiä muodostaa crescendon. Valmistaa (katartizo), korjata rikkinäinen, tehdä täydelliseksi. Tukea (sterizo), tehdä horjumattomaksi. Vahvistaa (sthenoo), antaa sisäistä voimaa. Lujittaa (themelioo), perustaa kalliolle⁹. Jokainen verbi vie syvemmälle, kunnes uskova seisoo horjumattomana myrskyssä.

Ylistys puhkeaa: "Hänen olkoon valta aina ja iankaikkisesti! Amen" (1. Piet. 5:11). Lyhyt mutta mahtava. Kaikki, mitä Pietari on sanonut kärsimyksestä, koettelemuksista, vainoista, katoaa tämän todellisuuden edessä. Jumalalla on valta, ei vain osa vallasta vaan kaikki valta. Se on ikuista, muuttumatonta.

Kirjeen päätös on henkilökohtainen: "Silvanus, uskollisen veljen kautta, niin kuin häntä pidän, olen minä lyhyesti teille kirjoittanut, kehoittaen ja vakuuttaen, että tämä on Jumalan oikea armo; tässä pysykää" (1. Piet. 5:12). Silvanus (Silas) oli Paavalin työtoveri, nyt Pietarin kirjuri. "Lyhyesti", Pietari tunnustaa, että aihe ansaitsisi enemmän. Koko kirjeen tarkoitus tiivistyy: todistaa Jumalan oikeasta armosta ja kehottaa pysymään siinä.

Tervehdykset seuraavat: "Tervehtivät teitä valitut Babylonissa ja minun poikani Markus" (1. Piet. 5:13). Babylon on todennäköisesti Rooma, salanimi, joka yhdistää Jumalan kansan maanpakolaisuuden¹⁰. Markus, joka kerran petti Pietarin ja Paavalin, on nyt "poika". Armo on tehnyt työnsä.

Viimeinen kehotus on kaunis: "Tervehtikää toisianne rakkauden suunannolla. Rauha teille kaikille, jotka Kristuksessa olette!" (1. Piet. 5:14). Rakkauden suunananto oli varhaisen kirkon tapa, pyhä ele, joka ilmaisi yhteyttä. Rauha, shalom, on Pietarin viimeinen sana. Se ei ole vain toivomus vaan toteamus niille, jotka ovat Kristuksessa.

Viides luku on vienyt meidät paimenen sydämeen, joka vuodattaa viisauttaan ja rakkauttaan laumalleen. Pietari on näyttänyt, miten johtajuus palvelee, miten nöyryys avaa armon, miten murheet voidaan heittää Jumalan päälle. Hän on varoittanut vihollisesta mutta muistuttanut voitosta. Kaiken keskellä loistaa lupaus: kaiken armon Jumala tekee työnsä loppuun.

Pietarin 1. kirje on kuin testamentti, vanhan miehen viisaus nuoremmille. Hän tietää, ettei hänen aikansa ole pitkä (2. Piet. 1:14), hänen sanansa elävät kuitenkin. Ne puhuvat meille tänään yhtä voimakkaasti kuin ensimmäisille lukijoille. Kärsimyksen keskellä on toivo, muukalaisuuden keskellä identiteetti, taistelun keskellä voitto.

Sulkiessamme 1. Pietarin kirjeen sydämessämme kaikuu hänen sanomansa: Tämä on Jumalan oikea armo, tässä pysykää. Armo, joka kantaa kärsimyksessä, vahvistaa koettelemuksissa, kruunaa kirkkaudella. Armo, joka muuttaa kalastajat apostoleiksi, pettäjät uskon sankareiksi, muukalaiset Jumalan kansaksi. Tässä armossa me seisomme, tässä armossa me elämme, tähän armoon me kuolemme, kunnes näemme ylipaimenen kasvoista kasvoihin.

1. Marshall, I.H. (1991). 1 Peter. IVP New Testament Commentary. Downers Grove: InterVarsity Press. s. 160-162.
2. Schreiner, T.R. (2003). 1, 2 Peter, Jude. Nashville: Broadman & Holman. s. 229-231.
3. Elliott, J.H. (2000). 1 Peter. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 819-823.
4. Jobes, K.H. (2005). 1 Peter. Baker Exegetical Commentary. Grand Rapids: Baker Academic. s. 305-307.
5. Grudem, W. (1988). The First Epistle of Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 198-199.
6. Davids, P.H. (1990). The First Epistle of Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 184-185.
7. Achtemeier, P.J. (1996). 1 Peter. Hermeneia. Minneapolis: Fortress Press. s. 340-342.
8. Michaels, J.R. (1988). 1 Peter. Word Biblical Commentary. Waco: Word Books. s. 299-301.
9. Selwyn, E.G. (1947). The First Epistle of St. Peter. London: Macmillan. s. 234-235.
10. Kelly, J.N.D. (1969). A Commentary on the Epistles of Peter and Jude. London: A&C Black. s. 217-218.