1. Pietarin kirje, luku 2: Elävät kivet

Nämä opetukset perustuvat Kirkkoraamattu 1933/38 käännökseen. Mikäli toista käännösversiota on käsitelty, se mainitaan aina erikseen.

Toisen luvun alku jatkaa saumattomasti ensimmäisen luvun päätöksestä, jossa Pietari puhui uudestisyntymisestä Jumalan elävän sanan kautta. Nyt hän kääntää huomion siihen, miltä tämä uusi elämä näyttää käytännössä: "Pankaa siis pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi ja ulkokultaisuus ja kateus ja kaikki panettelu" (1. Piet. 2:1). Viisi pahetta muodostavat luettelon siitä, mikä tuhoaa yhteisön sisältäpäin. Pahuus (kakia) on yleistermi kaikelle moraaliselle turmelukselle, vilppi (dolos) on petollisuutta, ulkokultaisuus (hypokrisis) näyttelemistä, kateus (fthonos) myrkyttää sydämen, ja panettelu (katalalia) tuhoaa maineen. Nämä ovat kuin vanhat vaatteet, jotka uudestisyntyneen tulee riisua pois.

Tilalle tulee jotain aivan muuta: "ja halatkaa niin kuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen" (1. Piet. 2:2). Kuva vastasyntyneestä lapsesta on koskettava ja syvällinen. Vauva ei epäröi tai analysoi tarvettaan maitoon; hän yksinkertaisesti huutaa sitä koko olemuksellaan. Samalla intensiteetillä uskovan tulisi kaivata Jumalan sanaa. Termi "väärentämätön" (adolos) muodostaa kontrastin edellisen jakeen vilppiin. Jumalan sanassa ei ole petosta, se on puhdasta ravintoa sielulle.

Pietari lisää ehdon, joka on enemmän kuin ehto. Se on kutsu kokemukseen: "jos 'olette maistaneet, että Herra on hyvä'" (1. Piet. 2:3). Tässä kaikuu Psalmi 34:8, ja verbi "maistaa" (geuomai) viittaa henkilökohtaiseen, kokemukselliseen tuntemiseen¹. Ei riitä tietää Jumalan hyvyydestä teoreettisesti; sitä täytyy maistaa. Tämä kokemus synnyttää janon saada lisää, nälän, joka vain kasvaa tyydyttyessään.

Seuraava osa vie meidät yhteen Uuden testamentin merkittävimmistä kristologisista ja ekklesiologisista opetuksista. "Hänen tykönsä tulkaa, elävän kiven tykö, jonka ihmiset tosin ovat hyljänneet, mutta joka Jumalan edessä on valittu, kallis" (1. Piet. 2:4). Kristus on elävä kivi, paradoksi itsessään, sillä kivet eivät yleensä ole eläviä. Tämä kivi elää, koska kuolema ei voinut pitää häntä. Ihmiset hylkäsivät hänet, heidän arvionsa oli kuitenkin väärä. Jumalan näkökulmasta tämä kivi on valittu (eklektos) ja kallis (entimos), sanat, jotka resonoivat lukijoiden oman identiteetin kanssa.

Merkittävä siirtymä seuraa: "ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi, uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia" (1. Piet. 2:5). Uskovat eivät ole vain yksilöitä vaan rakennuspalikoita. Jokainen on elävä kivi, saanut elämän elävästä kivestä. Yhdessä muodostamme hengellisen temppelin. Jerusalemin temppeli oli tuhoutunut tai tuhoutumassa, Jumala rakentaa kuitenkin uuden temppelin. Ei kivestä ja puusta vaan ihmisistä².

Pappeuden demokratisointi on vallankumouksellista. Vanhassa liitossa vain Leevin suku sai toimia pappeina, vain he saivat astua pyhään. Nyt jokainen uskova on pappi, jokaisella on pääsy Jumalan läsnäoloon. Hengelliset uhrit eivät ole eläinuhreja vaan ylistystä, rukousta, rakkauden tekoja, koko elämän antautumista Jumalalle. Ne ovat mieluisia Jumalalle, koska ne tuodaan Jeesuksen Kristuksen kautta.

Pietari vahvistaa opetuksensa Raamatulla, lainaten Jesajaa: "Sillä Raamatussa sanotaan: 'Katso, minä lasken Siioniin valitun kiven, kalliin kulmakiven; ja joka häneen uskoo, ei ole häpeään joutuva'" (1. Piet. 2:6). Kulmakivi määrittää koko rakennuksen suunnan ja lujuuden. Kristus on tämä kivi, ja lupaus on selvä. Häpeää ei tule niille, jotka luottavat häneen. Tämä oli erityisen merkityksellistä lukijoille, jotka kokivat häpeää ja halveksuntaa yhteiskunnassaan.

Seuraava kontrasti on terävä: "Teille siis, jotka uskotte, hän on kallis, mutta niille, jotka eivät usko, 'on se kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, tullut kulmakiveksi'" (1. Piet. 2:7). Sama kivi, sama Kristus, kaksi täysin erilaista reaktiota ja lopputulosta. Uskoville hän on kallis (time), arvokas, kunnioitettu, rakastettu. Uskottomille hän on kompastuskivi. Rakentajat, uskonnolliset johtajat, ne joiden piti tunnistaa Messias, hylkäsivät juuri sen kiven, joka oli tärkein³.

Traaginen totuus syvenee: "'kompastuskivi ja loukkauskallio'; he kompastuvat siihen, koska eivät ole sanalle kuuliaiset; ja siihen heidät on pantukin" (1. Piet. 2:8). Kompastuminen ei ole sattumaa vaan seurausta tottelemattomuudesta. Samalla Pietari viittaa Jumalan suvereniteettiin. "Siihen heidät on pantu." Tämä ei poista inhimillistä vastuuta, se muistuttaa, että mikään ei tapahdu Jumalan suunnitelman ulkopuolella.

Pietari kääntyy jälleen lukijoidensa identiteettiin, ja sanat ovat kuin kultaa: "Mutta te olette 'valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä kansa, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja', joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa" (1. Piet. 2:9). Neljä nimitystä, jokainen Vanhasta testamentista, nyt sovellettu uuden liiton kansaan. Valittu suku, ei etninen vaan hengellinen. Kuninkaallinen papisto, yhdistelmä kuninkaallisuutta ja pappeutta, joka oli mahdoton Israelissa, toteutuu Kristuksessa. Pyhä kansa, erotettu Jumalalle. Omaisuuskansa, Jumalan erityinen aarre⁴.

Tämä identiteetti ei ole itsetarkoitus. Se on annettu tehtävää varten: jullistaa Jumalan jaloja tekoja. Verbi "eksangello" tarkoittaa julistamista, ilmoittamista, uutisen levittämistä. Erityisesti he julistavat sitä, mitä Jumala on tehnyt. Hän on kutsunut pimeydestä valkeuteen. Tämä on jokaisen uskovan henkilökohtainen kokemus ja yhteinen todistus.

Painava muistutus seuraa: "te, jotka ennen 'ette olleet kansa', mutta nyt olette 'Jumalan kansa', jotka ennen 'ette olleet armahdetut', mutta nyt 'olette armahdetut'" (1. Piet. 2:10). Pietari lainaa Hooseaa, soveltaen lupauksen, joka alun perin annettiin Israelille, nyt pakanoista koostuvaan seurakuntaan. Identiteetin muutos on täydellinen. Ei-kansasta kansaksi, armottomista armahdetuiksi. Tämä ei tapahtunut heidän ansioistaan vaan Jumalan suvereenin armon kautta.

Luvun toinen osa siirtää huomion käytännön elämään. "Rakkaat, minä kehoitan teitä, jotka olette 'outoja ja muukalaisia', pidättymään lihallisista himoista, jotka sotivat sielua vastaan" (1. Piet. 2:11). Identiteetti muukalaisina ei ole tragedia vaan todellisuus, joka määrittää elämäntavan. Lihalliset himot eivät ole vain seksuaalisia vaan kaikki ne halut, jotka vetävät pois Jumalasta. Ne "sotivat" (strateuomai), käyvät organisoitua sotaa sielua vastaan⁵.

Seuraava kehotus on merkittävä: "Vaelluksenne pakanoiden keskuudessa olkoon hyvä, että he siitä, mistä panettelevat teitä niin kuin pahantekijöitä, teidän hyvistä teoistanne näkemään tultuaan, ylistäisivät Jumalaa etsikkopäivänä" (1. Piet. 2:12). Paras vastaus panetteluun ei ole sanallinen puolustus vaan hyvä elämä. Hyvät teot ovat näkyviä, konkreettisia, kiistattomia. Etsikkopäivä voi viitata tuomiopäivään tai armolliseen hetkeen, jolloin Jumala kohtaa ihmisen. Tavoite on, että vainoojista tulee ylistäjiä.

Pietari kääntyy seuraavaksi puhumaan alamaisuudesta esivallalle: "Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden, olipa se sitten kuningas, korkein hallitsija" (1. Piet. 2:13). Tämä on erityisen merkittävää muistaessamme, että hallitsija oli todennäköisesti Nero, kristittyjen vainooja. Alamaisuus ei perustu hallitsijan hyvyyteen vaan Herran tahtoon. "Herran tähden" muuttaa kansalaisvelvollisuuden hengelliseksi teoksi.

Syy alamaisuuteen on missiologinen: "Sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä" (1. Piet. 2:15). Kristityt olivat usein syytettyjä kapinallisuudesta, yhteiskunnan järjestyksen horjuttamisesta. Pietari kehottaa todistamaan päinvastaisesta esimerkillisellä kansalaisuudella. Hyvä elämä on tehokkain apologetiikka.

Paradoksi vapaudesta seuraa: "Vapaina, mutta ei niin, että pitäisitte vapautta pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan palvelijat" (1. Piet. 2:16). Kristitty on vapaa. Vapaa synnistä, vapaa laista, vapaa kuoleman pelosta. Tämä vapaus ei ole lupa tehdä mitä haluaa vaan vapaus palvella Jumalaa. Todellinen vapaus löytyy Jumalan tahdon tekemisessä.

Neljä käskyä tiivistää kristillisen etiikan: "Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä, peljätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta" (1. Piet. 2:17). Järjestys on merkittävä. Kaikkien kunnioittaminen tulee ensin; jokainen ihminen on Jumalan kuva. Veljien rakastaminen on erityinen, syvempi suhde. Jumalan pelkääminen on kaiken perusta. Kuninkaan kunnioittaminen tulee viimeisenä, alistettuna Jumalan pelkoon⁶.

Tässä samassa yhteydessä, on välttämätöntä varoittaa jokaista kristittyä ja uskovaa: Suomen Pipliaseuran tekemä ja Kirkon keskusrahaston rahoittama UT2020-käännös muuttaa tässä kohdassa tekstin luonnetta perustavanlaatuisesti. Seuraavat kappaleet ovat malliesimerkki siitä, kuinka antikristuksen henki yrittää tuhota jopa Raamatun.

Vertailkaamme käännöksiä. Vuoden 1933/38 käännös noudattaa alkutekstiä: "Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden" (1. Piet. 2:13). UT2020 muuttaa tämän muotoon: "Tyytykää Herran vuoksi paikkaanne kaikissa ihmisen luomissa valtarakenteissa. Totelkaa keisaria, koska hän on kaiken yläpuolella." Alkutekstin ὑποτάγητε, "järjestäytykää", korvataan ilmauksella "tyytykää paikkaanne". Aktiivinen verbi muuttuu passiiviseksi alistumiseksi. Sana "valtarakenteissa" on täysin lisätty, alkutekstissä lukee πάσῃ ἀνθρωπίνῃ κτίσει, "kaikelle inhimilliselle järjestykselle". Pietari korosti järjestyksen inhimillistä alkuperää. UT2020 lisää myös erillisen käskyn "totelkaa keisaria", jota alkutekstissä ei ole imperatiivina.

Tämä käännösstrategia toistuu systemaattisesti, läpi koko UT2020 käännöksen: Roomalaiskirjeen 13:1 muuttuu vuoden 1933 käännöksen "Jokainen olkoon esivallalle alamainen" muodosta UT2020:n versioksi: "Kaikkien on alistuttava vallanpitäjien ja viranomaisten määräyksiin." Sana "määräyksiin" on lisätty kokonaan. Samoin jae "sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta" muuttuu muotoon "Eihän valtaan pääse muuten kuin Jumalan tahdosta", tehden Jumalan sallimuksesta aktiivisen tahdon. Muutos on johdonmukainen: tekstiä muokataan tukemaan absoluuttista kuuliaisuutta valtiolle, kun alkutekstit opettavat järjestäytymistä todistuksen vuoksi, säilyttäen kristityn ensisijaisen uskollisuuden Kristukselle.

Palatkaamme kuitenkin takaisin itse kirjeeseen:

Luvun viimeinen osa kääntyy palvelijoihin, ja Pietarin lähestymistapa on sekä realistinen että vallankumouksellinen. "Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin" (1. Piet. 2:18). Pietari ei romantisoi palvelijoiden asemaa eikä vaadi yhteiskunnallista vallankumousta. Sen sijaan hän näkee heidän kärsimyksessään syvemmän merkityksen.

Merkitys paljastuu: "Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien" (1. Piet. 2:19). Kärsimys itsessään ei ole jaloa. Syytön kärsimys, joka kestettiin Jumalan tähden, on armoa (charis). Se osallistuu Kristuksen kärsimykseen, todistaa toisesta todellisuudesta.

Pietari on realistinen: "Sillä mitä kiitosta siitä, jos olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntinne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on armoa Jumalan edessä" (1. Piet. 2:20). Ansaittu rangaistus ei ole todistus. Hyvän kohdatessa pahan ja vastatessa kärsivällisyydellä, siinä näkyy yliluonnollinen armo.

Pietari avaa syvimmän syyn: "Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne jättäen teille esikuvan, että te kulkisitte hänen jäljissänsä" (1. Piet. 2:21). Kutsumus kärsimykseen ei ole rangaistus vaan etuoikeus seurata Mestarin jalanjäljissä. Termi "esikuva" (hypogrammos) viittaa kirjoitusharjoitukseen, jossa oppilas jäljittää opettajan kirjoittamia kirjaimia⁷.

Seuraavat jakeet ovat yksi Uuden testamentin kauneimmista Kristus-hymneistä, joka kuvaa kärsivää palvelijaa: "joka 'ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut', joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asian sen haltuun, joka oikein tuomitsee" (1. Piet. 2:22-23). Kristuksen täydellinen syyttömyys, hänen hillitty reaktionsa väkivaltaan, hänen luottamuksensa Isään. Kaikki tämä on esikuva uskoville.

Luku huipentuu evankeliumin ytimeen: "joka 'itse kantoi meidän syntimme' ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja 'hänen haavainsa kautta te olette paratut'" (1. Piet. 2:24). Tässä on substituutio. Hän kantoi meidän syntimme. Tässä on transformaatio. Kuolemasta elämään. Tässä on parannus. Hänen haavoistaan meidän terveyttemme.

Luku päättyy pastoraaliseen kuvaan: "Sillä te olitte 'eksyksissä niin kuin lampaat', mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö" (1. Piet. 2:25). Mennyt aika kertoo eksymisestä. Nykyhetki todistaa paluusta. Paimen, joka etsii kadonnutta lammasta, kaitsija (episkopos), joka valvoo sieluja. Paluu ei tapahtunut omasta voimasta vaan Paimenen etsivän rakkauden kautta.

Toisen luvun matka on vienyt meidät elävistä kivistä elävään esimerkkiin, kuninkaallisesta papistosta kärsivään palvelijaan. Pietari on näyttänyt, miten korkea kutsumus toteutuu arkisessa elämässä alamaisuudessa, kärsivällisyydessä, hyvissä teoissa. Hän ei ole romantisoinut kristillistä elämää vaan näyttänyt sen todellisen kauneuden: Kristuksen kuvan heijastamisen keskellä kärsimystä.

Luvun sanoma puhuttelee erityisesti aikaamme, jolloin identiteetti on hukassa ja merkitys kadoksissa. Pietari tarjoaa vankan perustan: olemme eläviä kiviä Jumalan temppelissä, kuninkaallinen papisto maailmassa, Jumalan oma kansa. Tämä identiteetti ei riipu olosuhteista vaan Kristuksesta, elävästä kivestä. Se toteutuu ei vallankumouksessa vaan hiljaisen todistuksen voimassa, ei väkivallassa vaan kärsivällisyydessä, ei paossa maailmasta vaan läsnäolossa, joka muuttaa maailmaa sisältäpäin.

---

1. Davids, P.H. (1990). The First Epistle of Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 87-88.
2. Elliott, J.H. (2000). 1 Peter. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 415-423.
3. Jobes, K.H. (2005). 1 Peter. Baker Exegetical Commentary. Grand Rapids: Baker Academic. s. 145-150.
4. Goppelt, L. (1993). A Commentary on 1 Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 147-154.
5. Michaels, J.R. (1988). 1 Peter. Word Biblical Commentary. Waco: Word Books. s. 116-118.
6. Schreiner, T.R. (2003). 1, 2 Peter, Jude. Nashville: Broadman & Holman. s. 126-128.
7. Selwyn, E.G. (1947). The First Epistle of St. Peter. London: Macmillan. s. 179-181.