Tekoäly on ihmiskunnan sydämen tilan peili

Uhka, joka paljastuu ihmisestä, ei teknologiasta

Sama juuri toistuu kaikkialla, vain mittakaava vaihtuu, arjesta järjestäytyneeseen pahaan. Neljä vääristymää.

Mammona. Turva rahassa kuolemaa vastaan. Lepo alkaa tuntua vaaralta, arvo mitataan saldossa. Se kasvaa perinnönriidoiksi, loputtomaksi kasvun pakoksi, vakuutuspeloksi ja eläkeahdistukseksi, ja lopulta veroparatiisiksi ja bunkkeriksi, menestysteologiaksi joka pukee ahneuden Jumalan siunaukseksi.

Kasvojen katoaminen. Toinen ihminen muuttuu esineeksi. Katse liukuu kassatyöntekijän ohi. Ihmisestä tulee henkilöstöresurssi tai konversioluku, pornon kuva, some-tykkäys, kasvoton joukko. Ja kun kieli on ensin muuttanut ihmisen tuholaiseksi, kädet uskaltavat sen minkä sydän on jo tehnyt.

Suljettu piiri. Uskollisuus vääntyy salaliitoksi. Kuppikunta ja juoru, nepotismi ja vaikenemismuuri, instituution maine uhrin edelle, myös kirkoissa. Nationalismi ja kaikukammio, kartelli ja hyvävelijärjestö. Piiri joka lämmittää sisällä olevia sulkemalla ulkopuolelle jättämänsä pimeään.

Pako valosta. Teot jotka eivät kestä todistajaa. Salattu ajatus, naamio, häpeä, kaksoiselämä. Rahanpesu ja pöytälaatikkoyhtiö, mustatut asiakirjat, anonymiteetti aseena, kunnes koko koneisto toimii pimeässä ja paratiisi on se joka parhaiten kätkeytyy.

Yksi liike neljän takana

Nämä eivät ole neljä eri sairautta vaan yksi. Sydän kääntyy sisäänpäin, ja yrittää tukkia saman aukon vääränmuotoisilla keinoilla. Se epäonnistuu aina, koska aukko on Jumalan muotoinen eikä mikään pienempi mahdu siihen. Augustinus sanoi sen: sinä olet luonut meidät itseäsi varten, ja sydämemme on levoton kunnes se saa levätä sinussa. Ihminen on tehty ääretöntä varten, ja äärellinen jättää hänet aina nälkäiseksi.

Ostamme, jottemme kokisi turvattomuutta. Saavutamme, jotta olisimme jonkin arvoisia. Kuulumme, jottemme jäisi yksin. Piiloudumme, jottemme tulisi nähdyiksi ja tuomituiksi. Jokainen lupaa levon ja antaa levottomuuden. Me kehystämme oman voimamme kauniiksi emmekä näe sitä rumuutta joka siitä hiljaa kasvaa, ennen kuin se on jo kantanut satonsa.

Peili jollaista ei ennen ollut

Ja nyt ihmisen käteen on annettu peili jollaista ei ennen ollut. Sama vanha liike paljastuu kirkkaammin kuin koskaan. Tekoäly ei tuhoa ketään. Se ei ole valo eikä pimeys itsessään. Se on peili ja vahvistin: se tekee näkyväksi sen sydämen joka sitä käyttää, ja moninkertaistaa sen suunnan johon katse on jo kääntynyt. Jos katse on kääntynyt sisään, omaan hyötyyn, omaan turvaan, omaan kunniaan, se kiihdyttää tuota sisäänpäin kääntymistä. Jos katse on kääntynyt kohti Kasvoja, sama väline voi palvella parantamista, rakentamista ja yhteyttä.

Siksi pelko ei lopulta kohdistu koneeseen vaan siihen mikä koneessa paljastuu: se pelottavan voimakas joka onkin minussa. Ratkaiseva kysymys ei ole tekoäly, ei teknologia, ei raha eikä edes valta. Ne ovat vain se muoto jonka neljä vääristymää ottavat kunkin ajan välineissä. Ratkaiseva on se hiljainen hengellinen sodankäynti, jossa päätetään kuka istuu sydämen valtaistuimella: elävä Jumala vai epäjumala joka lupaa turvan, kasvot, kuulumisen ja kätkön, mutta ei voi antaa niistä yhtäkään.

Kun pyydämme kuningasta

Israel pyysi kerran kuningasta johtamaan itseään. Herra ei riittänyt heille, he tahtoivat sellaisen kuin muillakin kansoilla. Ja Jumala antoi, sekä lahjana että tuomiona, ja sanoi että he tulisivat vielä huutamaan antamansa kuninkaan alla. Sama liike toistuu nyt. Ihmiskunta pyytää teknologialta kuuntelijaa, ongelmien ratkaisijaa, neuvonantajaa, ystävää ja arjen pyörittäjää. Jumala antaa. Me saamme pyytämämme ja asetamme sen väärään rooliin. Se mikä annettiin viljelyn ja varjelun avuksi nousee valtaistuimelle, ja seuraus on oma valintamme.

Ja kun seuraus tulee, ketä syytämme? Jumalaa, tietenkin, aivan omasta pyynnöstämme. Syytämmekö pahaa itseään? Emme, koska emme siedä sitä pahuutta joka meistä paljastuu. Emme anna kaikille työtä, ruokaa, vettä, suojaa ja turvaa, vaikka voisimme. Otamme itsellemme. Ja se kertoo meistä kaiken riittävän.

Armo peilissä

Mutta peili ei paljasta vain tuomioksi. Se että näemme haavan on jo armoa. Jumala ei näytä meille pahaamme rusentaakseen, vaan koska nähdyksi tuleminen, silloinkin kun se sattuu, on ainoa ovi takaisin Kasvoja kohti. Peili näyttää minulle sen mikä minä olen, jotta voisin nostaa katseeni siihen mikä Hän on. Jos jäämme pelkkään paljastukseen, jäämme tuomioon. Kun käännymme paljastuksesta armoon, alkaa toivo.

Haava joka parantaa haavan

Sillä sen aukon jota me yritämme tukkia, tukki jo toinen. Kristus tyhjensi itsensä, otti orjan muodon, otti haavat. Hänen haavojensa kautta me olemme parantuneet. Ja kun Tuomas laski kätensä noihin haavoihin, ne eivät olleet kadonneet vaan jääneet, kirkastettuina. Näin syvälle rakkaus meni.

Kullekin juurelle on täyttymys Hänessä. Mammonalle: Isä joka tietää mitä tarvitsette ennen kuin pyydätte, ja pukee kedon kukat. Kasvojen katoamiselle: Hän joka kutsuu nimeltä ja palauttaa ihmiselle kasvot. Suljetulle piirille: Hän joka avaa piirin ja istuu aterialle syntisten kanssa. Valon paolle: valo jossa nähdyksi tuleminen ei ole tuomio vaan rakkaus.

Tästä kypsyy sato: vääristymän vastakohta ei ole hyve vaan Henkilö. Rauha ei tule siitä että yritämme kovemmin olla hyviä, vaan siitä että sydän kääntyy sisäänpäin-kääntymisestä kohti Kasvoja. Sama peili joka näytti meille pimeän, näyttää sitten Hänet, ja Hänen valossaan mekin näymme, emme tuhotaksemme vaan rakastettuina.