Se joka pitelee mittatikkua, omistaa todellisuuden
Tämä ei ole kielikuva vaan vallan vanhin ja huomaamattomin laki. Luku vaikuttaa viattomalta, koska se ei väittele, ei suostuttele eikä näytä tulevan keneltäkään. Tästä syystä se on vallan hienostunein kieli. Numero esiintyy puhtaana havaintona maailmasta, ikään kuin se olisi löydetty eikä tehty. Juuri tämä naamio antaa sille auktoriteetin, jota yksikään mielipide ei saavuta. Sanaa vastaan voi väittää, lukua vastaan ei tunnu olevan mitään sanottavaa.
Todellinen valta on kuitenkin käytetty jo ennen kuin luku ilmestyy. Se käytetään siinä hiljaisessa hetkessä, jona päätetään, mitä lasketaan ja mikä jätetään laskematta. Tämä valinta tapahtuu näkymättömissä, ennen ensimmäistäkään numeroa. Se määrää enemmän kuin mikään myöhempi kiista desimaaleista. Se joka saa päättää mittatikun, on jo päättänyt, mikä maailmassa on olemassa.
Laskemisen vanha tieto
Vallanpitäjät ovat aina tienneet tämän, vaikka harva on sanonut sitä ääneen. Rooman keisari laski alamaisensa voidakseen verottaa heidät. Juuri tämä laskenta lähetti raskaana olevan naisen Nasaretista Betlehemiin. Maailman Vapahtaja syntyi keisarillisen veroluettelon sivulle, kirjattuna yhdeksi nimeksi imperiumin kirjanpitoon. Valta laski päät, taivas laski toisin. Samassa lapsessa, jonka Rooma merkitsi numeroksi, oli enemmän kuin koko valtakunta osasi summata.
Raamattu suhtautuu laskemiseen vielä vakavammin toisessa kertomuksessa. Kuningas Daavid käski laskea Israelin ja Juudan sotakuntoiset miehet. Tämä teko luettiin synniksi, josta seurasi rangaistus koko kansalle. Moni on ihmetellyt, mikä laskemisessa oli pahaa. Vastaus piilee siinä, mitä luku teki kansalle. Sotilaiden lukumäärä muutti liiton kansan kuninkaan voimavaraksi, omaisuudeksi, jonka suuruudella saattoi ylpeillä. Ihmisistä tuli inventaario. Daavidin synti ei ollut aritmetiikka vaan se ajatuksen käänne, jossa elävä kansa pelkistyi summaksi, jonka omistajaksi hän itsensä kuvitteli.
Sama logiikka hallitsee meidän aikaamme, vaikka se on pukeutunut tilastotieteen valkoiseen takkiin. Nykyajan perussääntö on yksinkertainen. Se mitä mitataan, tulee hoidetuksi. Se mitä ei mitata, lakkaa vähitellen olemasta. Mittari piirtää näkyvän maailman rajan. Terveys pelkistetään helposti yhdeksi prosenttiluvuksi siitä, kuinka moni pääsi vastaanotolle määräajassa. Tuosta luvusta tulee koko todellisuus. Sen ulkopuolelle jää kaikki, mitä numero ei tavoita: ihminen, joka lakkasi yrittämästä ajan saamista, vanhus, joka kuoli kotonaan kenenkään laskematta, hiljainen luopuminen, joka ei näy missään käyrässä.
Kansantalouden tilinpidossa metsän kaataminen kirjautuu kasvuksi, äidin työ lastensa parissa ei kirjaudu miksikään. Naapuri, joka hoivaa kuolevaa, jää bruttokansantuotteen ulkopuolelle, samoin ystävyys, lohdutus ja kaikki se näkymätön työ, joka pitää yhteiskunnan pystyssä. Arvokkain työ on usein palkatonta, siksi laskematonta, siksi poliittisesti olematonta. Numero ei valehtele tästä työstä mitään. Se vain ei näe sitä. Se mitä mittari ei näe, katoaa päätöksenteon horisontista kuin sitä ei olisi.
Mittarin haltuunotto on samalla merkityksen haltuunotto. Tämän huomaa selvimmin silloin, kun yksi luku alkaa toistua kaikkien suulla niin tiheästi, ettei se enää ole väite vaan ilmasto. Jokin summa, jonka piti olla keskustelun aihe, muuttuu sään kaltaiseksi taustaksi, jonka olemassaoloa ei enää kyseenalaisteta. Saa kiistellä siitä, onko luku hieman suurempi vai pienempi, ei siitä, pitäisikö koko lukua olla olemassa. Keskustelu sallitaan vain numeron muurien sisäpuolella. Tämä on mittarin syvin valta: se ei päätä ainoastaan vastausta, se päättää myös sen, mitkä kysymykset jäävät kysyttäviksi.
Yhden ja miljoonan ero
Numerolla on kaksi kasvoa, armollinen ja armoton, riippuen siitä, kummalla puolella sitä seisoo. Ihminen, joka pelkistetään luvuksi, menettää juuri sen, mikä teki hänestä ihmisen, eli korvaamattomuutensa. Kymmenientuhansien kuolonuhrien luku jää meille oudosti etäisemmäksi kuin yksi kasvot saanut ihminen, koska suuri numero turruttaa sen, minkä yksi nimi herättäisi. Vallalle luku on armo, koska se häivyttää kärsimyksen kasvot tilaston taakse. Lasketulle se on häivytys, koska hänestä tulee vaihdettavissa jokaisen muun samanlaisen rivin kanssa.
Tässä piilee outo julmuus. Lapsi, joka ilmestyy köyhyystilastoon yhtenä rivinä, tehdään samalla kertaa näkyväksi ja näkymättömäksi. Näkyväksi, koska hänet voidaan vihdoin ottaa puheeksi, näkymättömäksi, koska hänestä tulee numero muiden joukossa, vailla nimeä, vailla omaa tarinaansa. Mitä suuremmaksi luku kasvaa, sitä vähemmän me tunnemme sen sisällä yhtäkään yksittäistä sydäntä.
Toinen laskutapa
Jumala laskee myös. Tämä on helppo unohtaa, koska olemme tottuneet ajattelemaan laskemista vallan välineenä. Raamattu kertoo kuitenkin Jumalasta, joka lukee pääsi hiukset, joka tietää jokaisen varpusen, joka putoaa maahan, joka antaa nimen jokaiselle tähdelle erikseen. Hänen laskentansa on kuninkaan laskennan käänteinen kuva. Kuningas laskee tietääkseen voimansa, Jumala laskee tietääkseen rakkautensa. Kuningas laskee monet käyttääkseen heitä, paimen laskee huomatakseen, kuka yksi puuttuu.
Tähän sisältyy koko evankeliumin aritmetiikka. Paimen jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka on jo laskettu, jotka ovat tallessa ja turvassa kuin inventaarion rivit. Hän lähtee etsimään sitä yhtä, joka putosi luettelosta. Maallinen laskeminen pysähtyy sinne, missä luku loppuu. Taivaallinen laskeminen alkaa juuri siitä, mikä jäi luvun ulkopuolelle. Leski pani uhriarkkuun kaksi ropoa, summan, joka jäi jokaisen kirjanpitäjän huomion alapuolelle. Juuri sen Jeesus laski kaikkea temppelin rikkautta suuremmaksi.
Tästä seuraa jotakin, mikä kääntää koko ajatuksen ympäri. Tärkeimmät asiat eivät ole laskettavissa. Rakkaudella ei ole summaa, surulla ei ole yksikköä, ihmisen arvo ei ole määrä. Laskematon ei ole se vähäpätöinen jäännös, joka jää jäljelle, kun kaikki tärkeä on mitattu. Se on kaikkein tärkein, joka piiloutuu juuri siihen, ettei suostu numeroksi. Maailma, joka uskoo vain siihen, minkä voi laskea, on jo menettänyt kaiken sen, minkä vuoksi laskeminen ylipäätään kannattaisi.
Mitä voi tehdä ihminen, jonka kädessä ei ole vallan mittatikkua? Hän voi pitää omaa laskuaan. Hän voi laskea juuri sen, minkä valta jättää laskematta. Tämä on hiljaista, melkein huomaamatonta työtä, eikä se näy missään tilastossa, mutta se on kapinaa syvimmästä päästä, koska se kieltäytyy antamasta vallalle yksinoikeutta siihen, mikä on totta. Pidä kirjaa yksinäisestä naapurista, jota mikään käyrä ei tavoita. Pidä kirjaa lapsesta, joka jäi tilaston ulkopuolelle. Pidä kirjaa siitä hoivan hetkestä, jota yksikään kansantuote ei kirjaa.
Sinä päivänä, jona kansa unohtaa laskea sen, minkä valta jättää laskematta, siitä tulee inventaario, rivien summa jonkun toisen taseessa. Sinä päivänä, jona edes yksi ihminen pitää tuota toista kirjaa, taivaan laskutapa on yhä elossa keskellämme. Numero on mahtava, koska se vaikuttaa tulevan tyhjästä ja kuuluvan kaikille. Ihmisen arvo on mahtavampi, koska se tulee Luojalta eikä alistu yhdenkään mittatikun mittaan. Maailman kysyessä sinulta, kuinka monta, sinä saat yhä vastata kysymyksellä, jota se ei osaa laskea: kuka. Sen kysymyksen säilyttäminen on ainoa kirjanpito, jota kukaan ei voi ottaa sinulta pois.