Israelin sisäpolitiikan kaaos on oire maasta, joka jätti perustuslakinsa kirjoittamatta
Ulkopuolisen silmään Israelin sisäpolitiikka näyttää sekasorrolta. Israelin oma media kertoi näinä päivinä, miten korkeimman oikeuden varapresidentin kodin ikkunat lyötiin rikki perheen ollessa sisällä, miten televisiojuontaja kohdisti suorassa lähetyksessä uhkauksen tuomarin vaimoon, ja miten valtiontilintarkastajan virkaan nostettiin pääministerin oma asianajaja. Suomalainen katsoo tätä etäältä ja kysyy aiheellisesti, miten maa, joka esittelee itsensä Lähi-idän ainoana demokratiana, voi näyttää sisältä päin tällaiselta.
Vastaus ei löydy yksittäisistä tapahtumista, vaan siitä mitä niiden alla on. Se mikä näyttää kaaokselta, on itse asiassa hyvin johdonmukainen oire. Kyse on maasta, joka lupasi kirjoittaa itselleen säännöt myöhemmin eikä koskaan tehnyt sitä, ja joka nyt, suurimman paineensa hetkellä, riitelee niistä harvoista instituutioista, jotka ovat tähän asti pitäneet sen koossa.
Maa ilman sääntökirjaa
Israel perustettiin vuonna 1948 tarkoituksena säätää perustuslaki pian itsenäistymisen jälkeen. Näin ei käynyt. Vuoden 1950 niin kutsuttu Hararin kompromissi siirsi perustuslain laatimisen tulevaisuuteen, palanen kerrallaan säädettäviksi peruslaeiksi. Tuo tulevaisuus ei ole vieläkään koittanut. Israelilla ei tänäkään päivänä ole yhtenäistä kirjoitettua perustuslakia, ei perusoikeuksien luetteloa joka sitoisi lainsäätäjää kiistattomasti, eikä toista parlamenttikamaria, joka hidastaisi enemmistön tahtoa. Yksikamarinen Knesset säätää lakeja yksinkertaisella enemmistöllä, eikä mikään ylempi normi automaattisesti kumoa niitä.
Tämä on koko draaman lähtökohta. Suomalaiselle, joka on tottunut perustuslakiin, perustuslakivaliokuntaan ja oikeuskansleriin vakiintuneina rakenteina, on vaikea kuvitella valtiota, jossa pelisäännöt itse ovat jatkuvan poliittisen kiistan kohteena. Israelissa ne ovat.
Tyhjiö ei pysynyt tyhjänä. 1990-luvulla korkein oikeus presidenttinsä Aharon Barakin johdolla otti itselleen laajan vallan arvioida lakien perustuslainmukaisuutta, vaikka kirjoitettua perustuslakia ei ollut. Barak puhui hiljaisesta perustuslaillisesta vallankumouksesta: peruslait nostettiin tavallisten lakien yläpuolelle, ja tuomioistuin alkoi kumota hallituksen päätöksiä, jos ne loukkasivat näitä periaatteita tai olivat sen mielestä kohtuuttomia. Israelin oikeuslaitoksesta tuli näin ainoa todellinen jarru hallituksen vallalle, koska mitään muuta jarrua ei ollut.
Tästä syntyy kahden täysin vastakkaisen tulkinnan jännite, joka selittää lähes kaiken muun. Oikeisto näkee asian niin, että valitsematta jätetyt tuomarit anastivat itselleen vallan, jota kansa ei heille antanut, ja että pieni, maailmankuvaltaan yhtenäinen juristieliitti kumoaa vaaleilla valitun enemmistön tahdon. Vasen ja keskusta näkevät asian päinvastoin: kun perustuslakia, toista kamaria eikä liittovaltiorakennetta ole, korkein oikeus on ainoa este enemmistön rajattomalle vallalle, ja sen heikentäminen jättää vähemmistöt sekä kansalaisoikeudet vaille suojaa. Kumpikin kuvaus on sisäisesti johdonmukainen. Juuri siksi kiistaa ei voi ratkaista osoittamalla toinen osapuoli yksiselitteisesti vääräksi.
Korkeimman oikeuden rinnalla seisoo kaksi muuta vartijaa, joiden asema on Israelissa poikkeuksellinen. Oikeuskansleri, jonka tehtävä yhdistää hallituksen oikeudellisen neuvonantajan ja ylimmän syyttäjän roolit samaan henkilöön, voi todeta hallituksen päätöksen lainvastaiseksi tavalla, joka sitoo sitä. Valtiontilintarkastaja taas tutkii vallankäytön väärinkäytöksiä. Maassa, jolla ei ole perustuslakia eikä toista kamaria, juuri nämä portinvartijat ovat se ohut kalvo, joka erottaa enemmistövallan mielivallasta. Siksi sillä, kuka heidät nimittää ja kuka heitä painostaa, on aivan toinen merkitys kuin Suomessa.
Vuoden 2023 repeämä
Vuonna 2022 valtaan nousi Israelin historian oikeistolaisin hallitus, Benjamin Netanjahun johdolla ja nojaten äärioikeistoon sekä ultraortodoksisiin puolueisiin. Alkuvuodesta 2023 se käynnisti oikeuslaitoksen remontin: korkeimman oikeuden valtaa kumota lakeja rajattaisiin, tuomarien valintakomitea siirtyisi poliitikkojen hallintaan, ja Knesset voisi äänestää kumoon tuomioistuimen päätökset. Seurauksena syntyi maan historian laajin ja pitkäkestoisin kansanliike. Sadattuhannet osoittivat mieltään viikosta toiseen, reserviläiset uhkasivat kieltäytyä palveluksesta, yhteiskunta jakautui kahtia tavalla, jolle israelilaiset itse antoivat nimen: kaksi Israelia.
Uudistus jäi osin jäihin lokakuun 2023 jälkeen, kun Hamasin hyökkäys ja sitä seurannut sota pakottivat maan kääntämään katseensa ulospäin. Itse kiista ei kuitenkaan kadonnut mihinkään. Se jäi kytemään pinnan alle, ja se mitä näinä päivinä näemme, on saman repeämän jatkoa toisilla välineillä. Lakia ei saatu kerralla läpi, joten valvontainstituutioita kuristetaan nyt hitaammin: nimitys nimitykseltä, virka viralta.
Henkilökohtainen panos
Tähän kietoutuu seikka, jota ilman kuvaa ei voi ymmärtää. Netanjahu on ollut syytettynä korruptiosta vuodesta 2020. Häntä vastaan on kolme tapausta, joissa on kyse lahjonnasta, petoksesta ja luottamusaseman väärinkäytöstä. Pääministerin oma kohtalo on siis suoraan sidoksissa siihen, kuinka vahva tai heikko oikeuslaitos maassa on. Hänen kannattajilleen oikeudenkäynti on poliittisesti motivoitu vainoaminen, jonka takana on juuri se eliitti, joka uudistuksella halutaan kesyttää. Hänen vastustajilleen koko oikeuslaitoksen remontti näyttäytyy yhden miehen yrityksenä paeta vastuuta. Tämä henkilökohtaistuminen myrkyttää keskustelun, koska se tekee periaatekysymyksestä samalla kysymyksen yhden ihmisen vapaudesta.
Värväyskriisi, jota ei voi ratkaista
Kaiken tämän alla on kysymys, joka on koalitiolle elämän ja kuoleman asia: ultraortodoksien eli haredien asevelvollisuus. Juuret ovat vuodessa 1948, jolloin valtion perustaja David Ben-Gurion vapautti muutaman sadan lahjakkaan jeshivaopiskelijan palveluksesta, jotta tuhotun Euroopan juutalaisuuden oppineisuus säilyisi. Muutamasta sadasta on kasvanut kymmeniätuhansia. Vapautus on muuttunut kokonaisen yhteiskuntaluokan elämäntavaksi, jossa miehet opiskelevat Tooraa täysipäiväisesti valtion tukemina sen sijaan, että palvelisivat armeijassa tai kävisivät palkkatyössä.
Korkein oikeus on toistuvasti todennut, että tällainen kategorinen vapautus rikkoo kansalaisten yhdenvertaisuutta. Haredipuolueille asia on eksistentiaalinen: niiden koko maailma lepää sen varassa, että nuoret miehet pysyvät opinahjoissa eivätkä sekulaarin armeijan muovattavina. Sodan jälkeen, kun tavalliset perheet ovat haudanneet omiaan ja reserviläiset palvelleet satoja päiviä, eriarvoisuus tuntuu kestämättömältä. Hallitus on loukussa kahden mahdottomuuden välissä: ilman haredipuolueita se kaatuu, mutta värväyslakia se ei voi näille kirjoittaa ilman, että maan enemmistö kokee tulleensa petetyksi. Tästä syntyy se paine, joka näinä päivinä purkautui kivinä tuomarin ikkunoihin.
Sota tekee erimielisyydestä petoksen
Sota ei ole tässä vain tausta, vaan se on linssi, jonka läpi kaikki sisäinen erimielisyys taittuu. Maa on samanaikaisesti sodassa Gazassa, käynyt taisteluja Libanonissa Hizbollahia vastaan ja vaihtanut iskuja Iranin kanssa. Tällaisessa tilanteessa jokainen sisäinen riita voidaan kehystää heikkoudeksi vihollisen edessä, jopa petokseksi. Yhtenäisyyttä vaaditaan. Yhtenäisyyden vaatimus on tehokas tapa vaientaa arvostelu. Se joka näinä päivinä arvostelee hallitusta, asetetaan helposti samaan kuvaan vihollisen kanssa.
Tähän liittyy ilmiö, joka suomalaiselta jää helposti huomaamatta: Israelin tiedotusvälineet eivät kuvaa samaa todellisuutta. Maan mediakenttä on poikkeuksellisen jakautunut. Channel 14 on avoimesti Netanjahua tukeva kanava, Israel Hayom on aikoinaan amerikkalaisen miljardöörin perustama ilmaisjakelulehti samalla linjalla, kun taas Haaretz edustaa kriittistä vasemmistoa ja suuret kaupalliset välineet keskustaa. Ultraortodokseilla on omat lehtensä, jotka palvelevat omaa yhteisöään. Sama tapahtuma, tuomarin kodin tuhoaminen, on yhdessä lehdessä pogromi ja hyökkäys oikeusvaltiota vastaan, toisessa ymmärrettävä reaktio Tooran oppineiden vainoon, kolmannessa tuomarin oma syy. Kansalaisilla ei ole enää yhteistä kuvaa siitä mitä tapahtui, eikä siten yhteistä pohjaa, jolta riita voitaisiin sopia. Media ei tässä vain raportoi konfliktia, vaan se on muuttunut yhdeksi sen aseeksi.
Miksi sanat muuttuvat teoiksi
Nyt voi koota langat yhteen. Israelilla ei ole kirjoitettua perustuslakia, joten kiistat fundamentaalisista pelisäännöistä eivät pääty mihinkään ylempään normiin. Maan ainoa todellinen erotuomari, korkein oikeus, on itse pelin keskellä, yhden joukkueen maalia kohti hyökättävänä kohteena. Pääministerin henkilökohtainen kohtalo on sidottu siihen, kuinka heikoksi tuo erotuomari saadaan. Koalition henki riippuu puolueista, joille yhdenvertainen asevelvollisuus on tuho. Kaiken yllä on sota, joka tekee erimielisyydestä epäisänmaallista, ja mediakenttä, joka ei enää jaa yhteistä todellisuutta.
Tällaisessa rakenteessa väkivalta ei ole sattumaa eikä poikkeus. Se on looginen lopputulos. Konflikti, jolla ei ole ylempää foorumia, jolla se voitaisiin sovittaa, ei katoa. Se valuu sanoista tekoihin. Ensin vaaditaan oikeuskanslerin kotiin kuvaannollista kuristusrengasta, sitten tuomarin pihalla on lasinsirpaleita. Yllytyksen ja teon väli kapenee, koska mikään instituutio ei enää seiso niiden välissä riittävän vahvana. Se mitä ulkopuolinen lukee kaaoksena, on tarkasti ottaen sitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnan sisäiset jarrut on yksitellen irrotettu eikä uusia ole asennettu tilalle.
Tässä on jotain, joka koskettaa paljon laajempaa kysymystä kuin yhden kaukaisen maan sisäpolitiikkaa. Jokainen yhteiskunta lepää viime kädessä jonkin sellaisen varassa, joka on suurempi kuin sen päivittäinen valtataistelu: jaettu sopimus siitä, mitkä säännöt sitovat silloinkin, kun ne sattuvat olemaan omaa etua vastaan. Perustuslaki ei ole vain juridinen tekninen asiakirja. Se on eräänlainen liitto, lupaus jonka yhteisö antaa itselleen etukäteen, ennen kuin se tietää kuka on voittamassa ja kuka häviämässä. Israelin tragedia, samalla sen opetus muille, on siinä, että se lykkäsi tuon liiton kirjoittamista niin pitkään, että nyt sitä ei enää voi kirjoittaa rauhassa, sillä jokainen sana kirjoitettaisiin keskellä taistelua.
Suomalainen, joka katsoo Israelia hämmentyneenä, tekisi viisaasti pysähtyessään tämän äärelle. Meidän on helppo pitää itsestäänselvänä, että erotuomari seisoo kentän laidalla eikä keskellä peliä. On helppo pitää itsestäänselvänä, että vaikka kuinka riitelisimme, jokin pysyy riidan yläpuolella. Israel näyttää meille, kuinka ohut tuo itsestäänselvyys on ja kuinka nopeasti se murenee, kun säännöistä itsestään tulee saalis. Lopulta kyse ei ole tuomarin ikkunoista. Kyse on siitä, mitä jää jäljelle, kun yhteiskunta lakkaa uskomasta, että on olemassa jotain pyhempää kuin se kumpi voittaa.
Jää jäljelle se mitä lapset perivät. He perivät joko säännöt tai taistelun säännöistä. Tämä on lopulta se hiljainen panos, josta Israelissa nyt pelataan. Se on sama panos jokaisessa maassa, joka luulee olevansa siitä turvassa.