Lapsi vaeltajana, ei maailman valloittajana

Lasta voi kasvattaa kahden kuvan varassa. Kuva ratkaisee enemmän kuin yksittäiset neuvot. Ensimmäinen kuva on valloittaja. Valloittaja mittaa elämää sillä, kuinka paljon hän saa haltuunsa: arvosanoja, asemia, ihailua, tavaraa ja valtaa. Maailma on hänelle palkinto, toiset ihmiset ovat joko esteitä tai välineitä ja arvo syntyy voittamisesta. Tällaista lasta rakastetaan helposti silloin, kun hän menestyy. Hän oppii nopeasti, että rakkaus pitää ansaita.

Toinen kuva on pyhiinvaeltaja. Vaeltaja tietää, ettei tämä maa ole hänen lopullinen kotinsa. Hän kulkee kevyesti, siunaa tien ja kanssakulkijat, tekee työnsä uskollisesti, mutta ei takerru saaliiseen, koska hänen aarteensa on edellä, ei takana. Heprealaiskirje kuvaa uskon esi-isät juuri näin: he tunnustivat olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä, he ikävöivät parempaan, taivaalliseen kotiin.

Kumpaa kuvaa me painamme lapsen sydämeen?

Valloittajan lapsi oppii lauseen "sinä olet se, mitä saat aikaan". Vaeltajan lapsi oppii toisen lauseen: "sinä olet rakastettu, sinä kuulut, sinä olet Jumalan oma ja tästä turvasta käsin saat mennä". Ero on juuressa. Suoritus ei katoa vaeltajan elämästä, se vain vaihtaa paikkaa. Se ei ole enää rakkauden lähde, vaan rakkauden hedelmä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kehumme lasta uskollisuudesta useammin kuin tuloksista, että annamme hänen epäonnistua turvallisesti, että hän saa kokea olevansa yhtä rakastettu silloinkin kun hän häviää. Lapsi, joka tietää olevansa joku jo ennen yhtäkään saavutusta, uskaltaa myöhemmin yrittää rohkeasti, koska tappio ei uhkaa hänen olemustaan.

Vaeltaja matkustaa kevyesti. Hän ei kanna mukanaan enempää kuin tie vaatii, koska tavara, jota et tarvitse, alkaa lopulta kantaa sinua. Lapsi oppii nykymaailmassa varhain keräämisen logiikan, sen loputtoman silmukan, jossa jokainen uutuus tuo hetken mielihyvän ja jättää jälkeensä uuden tyhjyyden. Tämä ei tee häntä rikkaaksi, se tekee hänestä levottoman.

Vaeltajaksi kasvattaminen kääntää tämän ympäri kiitollisuuden kautta. Kiitollisuus ei ole vain kohteliaisuutta, se on katse, joka näkee saadun lahjana eikä itsestäänselvyytenä. Lapsi, joka oppii kiittämään leivästä, oppii myös antamaan leipää. Anteliaisuus ja kiitollisuus kasvavat samasta juuresta ja keventävät molemmat kantamusta. "Missä aarteesi on, siellä on myös sydämesi", Jeesus sanoi. Me opetamme lapsen sydäntä sillä, minne opetamme häntä panemaan aarteensa.

Vaeltajalla on määränpää, joka tekee jokaisesta askeleesta mielekkään. Lapsi, joka kasvaa tietoisena siitä, että elämä on enemmän kuin tämä lyhyt vaellus, kantaa sisällään levollisuutta, jota maailma ei osaa antaa. Hän ei kauhistu kuolemaa samalla tavalla, hän ei aseta koko toivoaan siihen mikä rapistuu, hän pitää suunnitelmansa avoimin käsin.

Tätä ei opeteta pelolla eikä synkkyydellä. Sitä eletään näkyväksi. Lapsi näkee, pitävätkö vanhemmat asioista kiinni nyrkissä vai avoimin kämmenin. Hän kuulee, rukoillaanko kodissa, puhutaanko taivaasta luontevasti osana arkea, luetaanko Sanaa kuin kirjettä kotoa. Päämäärä siirtyy harvoin saarnana, useimmiten ilmapiirinä.

Valloittaja näkee ympärillään kilpailijoita, vaeltaja näkee kanssakulkijoita. Tämä on yksi tärkeimmistä asioista, joita lapselle voi opettaa, koska se ratkaisee, elääkö hän loppuelämänsä vertaillen vai siunaten. Maailma opettaa lasta vertaamaan itseään toisiin lakkaamatta. Vertailu synnyttää joko ylpeyttä tai kateutta, harvoin rauhaa.

Vaeltaja kulkee toisin. Toisen menestys ei ole häneltä pois, koska he eivät ole matkalla samaan niukkaan palkintoon, vaan kotiin, jossa riittää tilaa kaikille. Käytännössä opetamme lasta iloitsemaan toisen onnistumisesta, auttamaan hitaampaa, jakamaan eikä kahmimaan. Vieraanvaraisuus on pyhiinvaeltajan luontainen hyve, koska se, joka itse on tien päällä, tietää mitä avoin ovi merkitsee väsyneelle.

Vaeltajan rohkeus ei synny pakottamisesta, se syntyy turvasta. Lapsi, joka tietää olevansa rakastettu ja perillä jo nyt, uskaltaa ottaa riskejä rakkauden tähden, koska hänen ei tarvitse puolustaa omaa arvoaan jokaisessa tilanteessa. Tämä on syvempää rohkeutta kuin se, jota juhlapuheissa toivotetaan, koska se ei nojaa omaan riittävyyteen vaan saatuun turvaan.

Vaeltaja tietää myös, että tiehen kuuluu vastamäkiä. Valloittaja murtuu tappiosta, koska koko hänen olemuksensa oli kiinni voittamisessa. Vaeltaja kestää, koska hän odotti matkalle vaikeuksia ja tuntee tien kaavan: ylös mennään alaspäin. Risti ennen ylösnousemusta. Lapsi, joka oppii tämän, ei luule jokaista kärsimystä merkiksi siitä, että hän on eksynyt. Hän oppii, että nimenomaan tällä tiellä kärsimys voi olla osa oikeaa suuntaa.

Lapsi oppii enemmän siitä mitä vanhempi on kuin siitä mitä vanhempi sanoo. Voimme opettaa sanoin pyhiinvaellusta ja palvoa salaa menestystä. Lapsi oppii sen mitä palvomme, ei sitä mitä julistamme. Siksi vaeltajaksi kasvattaminen alkaa kasvattajasta. Kysymys ei kuulu vain "kasvatanko lapseni vaeltajaksi", vaan myös "olenko itse vaeltaja". Pidänkö minä omaa arvoani kiinni suorituksissa? Mittaanko minä päiväni saavutuksilla? Onko taivas minulle todellinen koti vai kaukainen ajatus? Tätä ei kysytä itsensä tuomitsemiseksi. Huomaaminen on jo kasvua. Sama armo, johon lasta kutsutaan, kannattelee myös vanhempaa. Kukaan ei vaella täydellisesti, me vain käännymme yhä uudelleen oikeaan suuntaan. On yksi käänne, joka koettelee vanhempaa enemmän kuin mikään muu. Vaeltajaksi kasvattaminen tarkoittaa, ettei lapsesta tehdä omaa valloitusta. Lapsi ei ole vanhemman saavutus, perintö eikä todiste omasta onnistumisesta. Hän on Jumalan oma, hetkeksi vanhemman huostaan uskottu kanssavaeltaja.

Hanna vei pienen Samuelin temppeliin ja antoi hänet takaisin Herralle, jolta oli hänet saanut. Tässä on pyhiinvaeltajan vanhemmuuden ydin: lasta rakastetaan syvästi ja samalla pidellään avoimin käsin. Lujasti puristava käsi luulee omistavansa, avoin käsi tietää saaneensa lahjan. Lapsi, jota pidellään avoimin käsin, saa luvan tulla siksi joksi Jumala hänet tarkoitti, ei siksi joksi vanhempi häntä tarvitsisi.

Pyhiinvaeltajan lapsuus ei ole synkkä eikä kalsea. Vaeltaja laulaa tiellä. Psalmi puhuu niistä, joiden sydämessä ovat pyhät matkat. He kulkevat voimasta voimaan. Lapsuuteen kuuluu nauru, leikki, kauneus ja runsaus, ei päämääränä vaan matkaeväänä. Aurinko nousee yhä, leipä maistuu yhä, lapsi nauraa yhä, näistä lahjoista saa iloita puhtaalla omallatunnolla. Suru väärästä suunnasta ei saa kovettua halveksunnaksi niitä hyviä lahjoja kohtaan, joita Jumala yhä antaa tähän lyhyeen vaellukseen.

Tähän kuuluu myös terve tasapaino. Vaeltaja opiskelee yhä, tekee työtä yhä, suunnittelee yhä. Paavali joutui muistuttamaan niitä, jotka olivat lopettaneet työnteon lopun odotuksessa, palaamaan toimeensa. Usko kotiin ei kumoa peltoa eikä kirjaa, se pyhittää ne. Lasta ei siis kasvateta pakenemaan maailmaa, vaan kulkemaan sen läpi katse kotia kohti, tekemään työnsä hyvin, koska se tehdään lähimmäisen hyväksi ja Jumalan eteen.

Pieni vaeltaja ei tarvitse vanhemmalta täydellistä karttaa. Hän tarvitsee kanssakulkijan, joka tuntee suunnan, kulkee itse samaa tietä, osaa nauraa matkalla ja tietää, mihin ollaan menossa. Sellaista et anna lapselle ohjelmana, vaan elämällä, päivä kerrallaan, omin haparoivin askelin, samassa armossa kannateltuna. Siemen, jonka tänään istutat, se hiljainen suunta jonka annat lapsen sydämeen, voi kantaa hedelmää vuosikymmenten päästä, aikana jota et itse näe. Tämä ei mene hukkaan. Mikään askel kotia kohti ei mene hukkaan.