Maa on satonsa antanut
Maa on satonsa antanut. Siunatkoon meitä Jumala, meidän Jumalamme.
Ps. 67:7
Kaksi lausetta, yksi elämän rytmi
Psalmin jae on lyhyt. Siinä on vain kaksi lausetta, joista ensimmäinen katsoo taaksepäin ja toinen eteenpäin. Ensimmäinen toteaa sen, mikä on jo tapahtunut: maa on satonsa antanut. Toinen pyytää sitä, mikä on vielä edessä: siunatkoon meitä Jumala. Näiden kahden lauseen väliin mahtuu koko uskovan elämän rytmi. Kiitos siitä, mitä on saatu. Rukous siitä, mitä vielä tarvitaan.
Psalmisti ei puhu keväällä, jolloin siemen on vasta mullassa eikä kukaan tiedä, mitä syksy tuo. Hän seisoo sadonkorjuun jälkeen. Vilja on leikattu, aitat ovat täynnä, vuoden työ on takana. Juuri tällä hetkellä, jolloin ihmisen olisi helpointa ajatella olevansa turvassa, psalmisti rukoilee siunausta. Täysi aitta ei sulje hänen kättään. Se avaa sen uudelleen.
Tässä on jotain, mitä nykyihmisen on vaikea tavoittaa. Meille sato on usein päätepiste. Tavoite on saavutettu, tili on täynnä, pyytäminen loppuu. Psalmistille sato on todiste. Se todistaa Jumalan uskollisuudesta, joten häneltä voi rohkeasti pyytää lisää. Siunaus ei ole varasto, joka täytetään kerran ja lukitaan. Se on suhde, joka elää päivästä toiseen.
Jeesus kertoi miehestä, joka seisoi samassa kohdassa kuin psalmisti. ”Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin” (Luuk. 12:16). Hänkin katsoi täyttä satoa. Hän kysyi itseltään järkevältä kuulostavan kysymyksen: ”Mitä minä teen, kun ei minulla ole, mihin viljani kokoaisin?” (Luuk. 12:17) Hän päätti rakentaa suuremmat aitat ja antaa sielulleen lepoa moneksi vuodeksi. Jumalan vastaus oli lyhyt: ”Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?” (Luuk. 12:20) Sato oli sama kuin psalmistilla. Kysymys oli toinen. Rikas mies kysyi, mitä hän tekee sadollaan. Häneltä jäi kysymättä, miksi hän elää.
Psalmi, joka alkaa pappien siunauksesta
Psalmi 67 on lyhyt, mutta sen rakenne on huolellisesti punottu. Se alkaa sanoilla, jotka jokainen israelilainen tunnisti heti: ”Jumala olkoon meille armollinen ja siunatkoon meitä, hän valistakoon kasvonsa meille” (Ps. 67:2) Nämä sanat ovat kaiku Aaronin siunauksesta, jonka papit lausuivat kansan ylle: ”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen; Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.” (4. Moos. 6:24–26)
Psalmi ei kuitenkaan jää tähän. Se tekee jotain, mikä on Vanhassa testamentissa hämmästyttävää. Heti seuraavassa jakeessa psalmisti kertoo, miksi siunausta pyydetään: ”että maan päällä tunnettaisiin sinun tiesi, kaikissa pakanakansoissa sinun apusi.” (Ps. 67:3) Israel ei pyydä siunausta pitääkseen sen itsellään. Se pyytää siunausta, jotta kansat näkisivät sen ja oppisivat tuntemaan Jumalan.
Psalmin keskellä toistuu kahdesti sama kertosäe: ”Sinua, Jumala, kansat kiittäkööt, sinua kaikki kansat kiittäkööt.” (Ps. 67:4, 6) Kertosäkeiden välissä, aivan psalmin sydämessä, on lupaus siitä, että Jumala tuomitsee kansat oikein ja johdattaa kansakunnat maan päällä. Tämän jälkeen tulee jae, jossa maa on antanut satonsa. Psalmi päättyy lauseeseen, joka avaa ikkunan koko maailmaan: ”Siunatkoon meitä Jumala, ja peljätkööt häntä kaikki maan ääret.” (Ps. 67:8)
Psalmi liikkuu kuin aalto. Siunaus Israelille, kiitos kansoilta, oikeus kansakunnille, sato maalta, kunnioitus maan ääriltä. Siunaus ei pysähdy siihen, joka sen saa. Se kulkee hänen kauttaan eteenpäin.
Moni raamatuntutkija on arvellut, että psalmia laulettiin sadonkorjuun juhlissa, kenties viikkojuhlan tai lehtimajanjuhlan aikaan. Kansa kokoontui Jerusalemiin tuoden mukanaan maansa hedelmiä. Kiitoslaulu nousi täysistä käsistä. Jae on silloin kuin kansan yhteinen todistus: katsokaa, maa on antanut satonsa. Jumala on pitänyt sanansa.
Miksi maa antaa satonsa?
Maanviljelijä tietää, että hän voi kyntää, kylvää ja kitkeä, mutta sadetta hän ei voi tehdä. Raamattu puhuu tästä rehellisesti. Sato ei synny pellosta itsestään. Se on lahja, joka tulee ylhäältä.
Liiton siunausten luvussa Herra lupaa kansalleen: ”annan minä teille sateen ajallansa, niin että maa antaa satonsa ja kedon puut kantavat hedelmänsä.” (3. Moos. 26:4) Huomaa järjestys. Ensin Jumala antaa sateen, sitten maa antaa satonsa. Psalmin sanat ”maa on satonsa antanut” ovat siis toteamus siitä, että Jumala on ensin antanut. Maa vain välittää eteenpäin sen, minkä se on taivaalta saanut.
Psalmi 85:13 sanoo saman kahdessa lauseessa: ”Herra antaa meille kaikkea hyvää, ja meidän maamme antaa satonsa.” Kaksi antajaa, mutta vain yksi lähde. Profeetat toistavat tätä lupausta yhä uudelleen. Hesekiel kuulee Herran sanovan: ”minä teen siunatuiksi heidät ja kaiken, mitä minun kukkulani ympärillä on, ja vuodatan sateen ajallansa” (Hes. 34:26) Profeetta kutsuu näitä sateita siunauksen sateiksi. Sakarja lisää: ”Sillä rauhan kylvö kylvetään, viiniköynnös antaa hedelmänsä, maa antaa satonsa, taivas antaa kasteensa, ja tämän kansan jäännökselle minä annan perintöosaksi kaiken tämän.” (Sak. 8:12) Taivas antaa, maa antaa, viiniköynnös antaa. Koko luomakunta on antamisen liikkeessä, koska sen Luoja on antaja.
Tämä antamisen runsaus ulottuu yllättävän kauas. Jesaja kuvaa aikaa, jolloin Herra ”antaa sateen sinun siemenellesi, jonka maahan kylvät, ja maan sadosta leivän, joka on oleva mehevä ja lihava” (Jes. 30:23). Seuraava jae lisää yksityiskohdan, jota ei odottaisi: pellolla työtä tekevät härät ja aasinvarsat saavat syödä suolattua, huolella viskattua rehuviljaa (Jes. 30:24). Siunaus ei riitä vain ihmisille. Se valuu yli niin, että juhdatkin syövät hyvin. Joel puhuu samasta huolenpidosta: ”Älkää peljätkö, metsän eläimet, sillä erämaan laitumet viheriöivät” (Joel 2:22) Jumala, joka ruokkii kansansa, ei unohda metsän eläimiäkään.
Tämä ei ole romanttista luontorunoutta. Se kertoo Jumalan sydämestä. Hän ei anna niukasti, laskelmoiden, juuri ja juuri riittävästi. Hän antaa niin, että siunaus tulvii reunojen yli.
Siunaukseen liittyy myös kutsu. Jesaja sanoo: ”Jos suostutte ja olette kuuliaiset, niin te saatte syödä maan hyvyyttä” (Jes. 1:19) Kuuliaisuus ei osta siunausta. Se on avoin käsi, joka ottaa vastaan sen, mitä Jumala jo tahtoo antaa. Liiton siunaukset eivät ole kauppaa. Ne ovat suhdetta, jossa Jumala antaa ja ihminen luottaa.
Tämän luottamuksen syvin koetus oli sapattivuosi. Joka seitsemäs vuosi maa sai levätä. Kansa ei kylvänyt eikä korjannut. Silti Herra lupasi: ”Ja maa on antava hedelmänsä, ja teillä on kyllin syötävää, ja te saatte turvallisesti asua siinä.” (3. Moos. 25:19) Hän lupasi siunata kuudennen vuoden sadon niin runsaaksi, että se riittäisi kolmeksi vuodeksi (3. Moos. 25:21). Sato ei riippunut siitä, kuinka paljon kansa teki. Se riippui siitä, kuinka paljon kansa luotti.
Maa, joka kuulee
Hoosean kirjassa on yksi Raamatun kauneimmista kuvista siitä, miten sato syntyy. Herra sanoo: ”Sinä päivänä minä kuulen, sanoo Herra, minä kuulen taivasta, ja se kuulee maata, ja maa kuulee jyviä, viiniä ja öljyä, ja nämä kuulevat Jisreeliä.” (Hoos. 2:21–22)
Tämä on kuin ketju, jossa jokainen lenkki vastaa toiselle. Jisreel huutaa viljaa. Vilja huutaa maata. Maa huutaa taivasta, jotta sade tulisi. Taivas huutaa Jumalaa. Ketjun päässä on Jumala, joka kuulee. Hänestä vastaus lähtee kulkemaan koko ketjun läpi takaisin alas, kunnes sato on pöydässä.
Huomaa, kuka puhuu ensin. ”Minä kuulen, sanoo Herra.” Koko ketju alkaa Jumalan kuulemisesta. Sato ei ala pellosta. Se alkaa Jumalan sydämestä, joka kuulee luotujensa huudon.
Nimellä Jisreel on tässä erityinen paino. Se tarkoittaa hepreaksi ”Jumala kylvää”. Hoosean kirjan alussa nimi oli tuomion merkki, sillä Hoosean poika sai sen muistutukseksi Jisreelin laaksossa vuodatetusta verestä (Hoos. 1:4). Toisessa luvussa sama nimi muuttuu lupaukseksi. Jumala, joka kylvää, kylvää kansansa uudelleen maahan. Hän armahtaa sen, jota ei ollut armahdettu. Sille, joka ei ollut hänen kansansa, hän sanoo: sinä olet minun kansani (Hoos. 2:23).
Hesekiel liittää sadon ja vapautuksen toisiinsa samalla tavalla: ”Ja kedon puut kantavat hedelmänsä, ja maa antaa satonsa, ja he saavat olla turvassa maassansa. Ja he tulevat tietämään, että minä olen Herra, kun minä särjen heidän ikeensä puut ja pelastan heidät heidän orjuuttajainsa käsistä.” (Hes. 34:27) Sato ja vapaus kuuluvat yhteen. Jumala ei anna leipää orjille pitääkseen heidät orjina. Hän murtaa ikeen, jotta hänen kansansa voisi syödä vapaana.
Iisak kylvi nälänhädän maassa
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on lyhyt, huomaamaton jae, joka kätkee sisäänsä suuren uskon teon: ”Ja Iisak kylvi siinä maassa ja sai sinä vuonna satakertaisesti, sillä Herra siunasi häntä.” (1. Moos. 26:12)
Jakeen merkitys avautuu vasta, kun luemme luvun alun. Maahan oli tullut nälänhätä (1. Moos. 26:1). Iisakin isä Aabraham oli aikoinaan vastaavassa tilanteessa lähtenyt Egyptiin. Iisak oli ilmeisesti aikeissa tehdä samoin, mutta Herra ilmestyi hänelle ja käski hänen jäädä maahan, jonka hän antaisi. Iisak jäi. Nälänhädän keskellä, kuivassa maassa, jossa kaikki järki sanoi toisin, hän kylvi.
Kylväminen nälänhädän aikana on uskon teko. Jokainen maahan heitetty jyvä on jyvä, jota ei voi syödä. Kylväjä luopuu siitä, mitä hänellä on, luottaen siihen, mitä hänellä ei vielä ole. Iisak sai satakertaisen sadon. Syy ei ollut hänen taitonsa eikä maan hedelmällisyys. Teksti sanoo sen yksinkertaisesti: Herra siunasi häntä.
Jeesus käyttää samaa satakertaisen sadon kuvaa vertauksessaan kylväjästä. Hyvään maahan pudonnut siemen tuotti sadon, jossa yksi jyvä muuttui sadaksi (Matt. 13:8). Kylväjä on sama kuin Iisakin päivinä. Siemen on nyt Jumalan sana, pelto ihmisen sydän.
Jumala antaa kasvun
Paavali ottaa sadon kuvan ja soveltaa sen seurakuntaan. Korintissa seurakuntalaiset olivat alkaneet jakautua sen mukaan, kenen opettajan seuraajia he olivat. Paavali vastaa: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun.” (1. Kor. 3:6) Muutamaa jaetta myöhemmin hän jatkaa: ”Sillä me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” (1. Kor. 3:9)
Tämä on sama totuus kuin psalmin jakeessa, nyt hengellisessä muodossa. Ihmisten työ on todellista. Joku istuttaa, joku kastelee, joku opettaa, joku rukoilee. Kasvu itse ei kuitenkaan ole kenenkään ihmisen käsissä. Se on Jumalan. Seurakunta ei ole ihmisten rakentama menestystarina. Se on Jumalan viljelysmaa, jonka jokainen verso on hänen lahjansa.
Tämä vapauttaa. Kylväjän ei tarvitse kantaa sadon painoa. Hänen tehtävänsä on kylvää uskollisesti, kastella kärsivällisesti ja jättää kasvu sille, jolle se kuuluu.
Psalmi 85:10 lisää tähän lupauksen: ”Totisesti, hänen apunsa on lähellä niitä, jotka häntä pelkäävät, ja niin meidän maassamme kunnia asuu.” Kunnia asuu maassa. Tässä kuuluu jo kaiku siitä, mitä Johannes myöhemmin kirjoittaa Kristuksesta: ”Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa” (Joh. 1:14) Jumalan kunnia ei jäänyt taivaaseen. Se tuli asumaan maan päälle.
”Jumala, meidän Jumalamme”
Psalmin jakeen jälkimmäinen lause kätkee sisäänsä pienen toiston, jonka helposti ohittaa. Psalmisti ei sano vain ”siunatkoon meitä Jumala”. Hän jatkaa: ”meidän Jumalamme”. Sama sana kahdesti, ensin nimenä, sitten omistussuhteena.
Tämä on liiton kieltä. Jumala sanoi Aabrahamille: ”minä teen liiton sinun kanssasi ja sinun jälkeläistesi kanssa, sukupolvesta sukupolveen, iankaikkisen liiton, ollakseni sinun ja sinun jälkeläistesi Jumala” (1. Moos. 17:7). Palavan pensaan luona Jumala ilmoitti nimensä Moosekselle ja liitti sen ihmisiin: ”Herra, teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, lähetti minut teidän luoksenne; tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.” (2. Moos. 3:15)
Ajattele tätä hetken. Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan Luoja, valitsee tulla tunnetuksi ihmisten nimien kautta. Hän on Iisakin Jumala, sen Iisakin, joka kylvi nälänhädän maassa. Hän on Jaakobin Jumala, sen Jaakobin, joka painiskeli yön läpi. Jumala ei häpeä kantaa näiden heikkojen ihmisten nimiä omassa nimessään.
Jeremia näkee tämän liiton täyttymyksen tulevan päivän valossa: ”Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.” (Jer. 31:33) Luvun alussa sama lupaus on laajennettu koskemaan kaikkia: ”minä olen kaikkien Israelin sukukuntien Jumala, ja he ovat minun kansani.” (Jer. 31:1) Tämä on Uuden liiton lupaus, jonka Kristus sinetöi verellään. ”Meidän Jumalamme” ei ole enää vain yhden kansan tunnustus. Se on jokaisen, jonka sydämeen Jumala on kirjoittanut lakinsa.
Psalmi 95:7 yhdistää tämän omistussuhteen paimenen kuvaan: ”Sillä hän on meidän Jumalamme, ja me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee. Jospa te tänä päivänä kuulisitte hänen äänensä.” Tänä päivänä. Jumalan ääni ei kuulu vain eilisessä tai huomisessa. Se kuuluu tänään.
Psalmi 48:15 antaa tälle omistussuhteelle ajallisen ulottuvuuden: ”Sillä tämä on Jumala, meidän Jumalamme, aina ja iankaikkisesti; hän johdattaa meitä kuolemaan asti.” Huomaa sama sanapari kuin Psalmissa 67: ”Jumala, meidän Jumalamme.” Liitto ei ole tämän vuoden sopimus, joka päättyy sadonkorjuuseen. Se kestää aina ja iankaikkisesti. Hän johdattaa kuolemaan asti, eikä hänen kätensä irrota siinäkään.
Psalmi 91:2 vie saman tunnustuksen vielä syvemmälle, yhteisöstä yksilöön: ”Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan.” ”Meidän Jumalamme” muuttuu ”minun Jumalakseni”. Kansan yhteinen tunnustus tulee jokaisen henkilökohtaiseksi turvaksi.
”En päästä sinua, ellet siunaa minua”
Psalmin rukous ”siunatkoon meitä Jumala” saa Raamatussa yllättävän parin. Jaakob painii Penuelissa tuntemattoman miehen kanssa koko yön. Aamun koittaessa mies sanoo: ”Päästä minut, sillä päivä koittaa”. Jaakob vastaa: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1. Moos. 32:26)
Siunauksen pyytäminen ei ole ahneutta. Jaakob ei pyytänyt viljaa, karjaa eikä omaisuutta. Niitä hänellä oli jo. Hän pyysi siunausta siltä, joka yksin voi sen antaa. Hän piti kiinni Antajasta, ei lahjasta.
Juuri tämä erottaa psalmistin rukouksen tavallisesta menestyksen tavoittelusta. Maa on jo antanut satonsa, joten psalmistilla on leipää. Silti hän pyytää siunausta. Hän tietää, että leipä ilman Jumalaa on vain leipää, mutta leipä Jumalan kädestä on liiton merkki. Siunaus on enemmän kuin tavaraa. Se on Jumalan kasvojen valoa, joka paistaa lahjojen yllä.
Psalmi 24:5 kertoo, mikä on siunauksen syvin sisältö: ”Hän saa siunauksen Herralta ja vanhurskauden pelastuksensa Jumalalta.” Siunaus ja vanhurskaus kulkevat rinnakkain. Suurin sato, jonka Jumala antaa, ei kasva pelloilla. Se on sydämen vanhurskaus, joka tulee hänen pelastuksestaan.
Maan hedelmä
Jesajan kirjassa on jae, joka nostaa sadon kuvan korkeimmalle mahdolliselle tasolle: ”Sinä päivänä on Herran vesa oleva Israelin pelastuneille kaunistus ja kunnia ja maan hedelmä heille korkeus ja loisto.” (Jes. 4:2)
”Herran vesa” on profeettojen kielessä Messiaan nimi. Jeremia ja Sakarja käyttävät samaa kuvaa tulevasta Daavidin suvun kuninkaasta (Jer. 23:5, Sak. 3:8). Jesajan jakeessa tämä vesa on samalla ”maan hedelmä”. Moni raamatunselittäjä on nähnyt tässä kaksoisilmauksessa viittauksen siihen, kuka Messias on. Hän on Herran vesa, ylhäältä tuleva, Jumalasta lähtöisin. Hän on maan hedelmä, alhaalta kasvava, ihmisenä syntynyt. Jumala ja ihminen samassa persoonassa.
Silloin psalmin jae saa uuden syvyyden. ”Maa on satonsa antanut.” Maa antoi suurimman satonsa silloin, kun Jumalan Poika syntyi Betlehemissä, kaupungissa, jonka nimi tarkoittaa ”leivän huonetta”. Maa antoi satonsa uudelleen pääsiäisaamuna, kun hauta ei enää voinut pitää sitä, joka oli laskettu sen syliin.
Jeesus puhui omasta kuolemastaan viljan kielellä: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.” (Joh. 12:24) Hän itse oli se jyvä. Hän putosi maahan ristillä. Hänet haudattiin kuin siemen multaan. Hän nousi hedelmänä, joka ruokkii maailman.
Paavali kirjoittaa: ”Mutta nytpä Kristus on noussut kuolleista, esikoisena kuoloon nukkuneista.” (1. Kor. 15:20) Kreikan sana, joka on käännetty ”esikoiseksi”, tarkoittaa sadon ensimmäistä osaa, uutislyhdettä, joka tuotiin Herralle ennen kuin muuta satoa korjattiin (3. Moos. 23:10–11). Uutislyhde oli lupaus siitä, että koko sato oli tulossa. Kristuksen ylösnousemus on tällainen lupaus. Hän on ensimmäinen lyhde. Koko sato, kaikki hänessä nukkuneet, seuraa perässä.
Hesekiel näkee saman valmistavan runsauden: ”Mutta te, Israelin vuoret, teette lehvänne ja kannatte hedelmänne minun kansalleni Israelille, sillä he ovat aivan lähellä, ovat tulossa.” (Hes. 36:8) Vuoret alkavat kantaa hedelmää jo ennen kuin kansa on palannut. Jumala valmistaa sadon ennen kuin hänen lapsensa ovat perillä. Tämä on hänen tapansa toimia: hän on aina askeleen edellä, pöytä on katettu ennen kuin vieras saapuu.
Siunaus, joka tulee Pojassa
Pietari saarnasi temppelissä pian helluntain jälkeen. Hän päätti puheensa sanoihin: ”Teille ensiksi Jumala on herättänyt Poikansa ja lähettänyt hänet siunaamaan teitä, kun käännytte itsekukin pois pahuudestanne.” (Apt. 3:26)
Tässä on vastaus psalmistin rukoukseen. ”Siunatkoon meitä Jumala” löysi täyttymyksensä siinä, että Jumala lähetti Poikansa siunaamaan. Siunaus ei ole enää vain sade oikeaan aikaan tai täysi aitta. Siunaus on persoona. Siunaus on Jeesus Kristus, joka kääntää ihmisen pois pahuudesta ja tuo hänet Isän luo.
Pietari sanoo ”teille ensiksi”. Sana ensiksi kertoo, että siunaus ei jää ensimmäisiin. Psalmi 67 pyytää siunausta Israelille, jotta kansat oppisivat tuntemaan Jumalan. Samalla tavalla evankeliumi alkaa Jerusalemista ja kulkee maan ääriin.
Jesaja näki tämän jo satoja vuosia aiemmin yhdessä Vanhan testamentin rohkeimmista lupauksista. Egypti ja Assur olivat Israelin katkerimpia vihollisia. Silti Herra sanoo tulevasta päivästä: ”Siunattu olkoon Egypti, minun kansani, ja Assur, minun kätteni teko, ja Israel, minun perintöosani” (Jes. 19:25) Nimi ”minun kansani” annetaan Egyptille, entiselle orjuuttajalle. Siunaus ylittää vihollisuuden muurit.
Tämä on se, mitä Psalmi 67 lauloi. Tähän Psalmi 96:1 kutsuu koko maata: ”Veisatkaa Herralle uusi virsi, veisatkaa Herralle, kaikki maa.” Sadonkorjuun kiitoslaulu ei ole yhden kansan paikallinen juhla. Se on koko maailman uusi virsi.
Etsikkoaika: miksi elän ja olen
Jeesus lähestyi Jerusalemia viimeisen kerran ja itki kaupunkia. Hän sanoi: ”Jospa tietäisit sinäkin tänä päivänä, mikä rauhaasi sopii!” (Luuk. 19:42) Puheensa hän päätti sanaan, joka on jäänyt suomen kieleen. Kaupunki kukistuisi, ”sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut” (Luuk. 19:44). Etsikkoaika on hetki, jolloin Jumala tulee ihmisen luo. Se on sadonkorjuun kaltainen aika, joka ei odota loputtomiin. Jeremia vertasi kansaansa muuttolintuihin: ”Haikarakin taivaalla tietää aikansa; metsäkyyhkynen, pääskynen ja kurki pitävät vaarin tuloajastansa, mutta minun kansani ei tunne Herran oikeutta.” (Jer. 8:7) Lintu tietää, milloin on lähdön aika. Ihminen voi elää koko elämänsä tietämättä, miksi hän elää.
Etsikkoajalla on myös maallinen puolensa. Jokainen ihminen kohtaa jossakin vaiheessa kysymyksen, miksi hän elää ja on olemassa. Tavoitteet ja suunnitelmat ovat hyviä. Koulutus, työ, koti ja perhe antavat elämälle muodon. Kysymys miksi tulee kuitenkin ennen niitä, sillä se ratkaisee, mihin kaikki muu kiinnittyy. Keskitysleireistä selvinnyt wieniläinen psykiatri Viktor Frankl kirjoitti, ettei mikään auta ihmistä kestämään pahimpiakaan olosuhteita niin kuin tieto siitä, että hänen elämällään on merkitys. Hän lainasi Nietzscheä: sillä, jolla on miksi elää, on voimaa kestää melkein mikä tahansa miten. Samassa tekstissä hän kertoi ranskalaisesta mielipidekyselystä, jossa 89 prosenttia vastaajista myönsi ihmisen tarvitsevan ”jotakin”, jonka vuoksi elää.
Myöhempi tutkimus on mitannut samaa. Yhdysvalloissa seurattiin lähes 7 000 yli 50-vuotiasta aikuista. Niillä, jotka kokivat elämänsä tarkoituksen heikoimmaksi, kuolleisuus seurannan aikana oli yli kaksinkertainen niihin verrattuna, jotka kokivat sen vahvimmaksi (JAMA Network Open 2019). Toisessa yhdysvaltalaisessa aineistossa elämänsä tarkoitukselliseksi kokeneet elivät pidempään 14 vuoden seurannassa, vaikka muut hyvinvoinnin mittarit otettiin huomioon (Psychological Science 2014). Samassa aineistossa vahvimman tarkoituksen kokeneilla oli noin puolet pienempi todennäköisyys ajautua päihteiden väärinkäyttöön seuraavan vuosikymmenen aikana (Psychosomatic Medicine 2020).
Tutkimus erottaa kaksi asiaa, jotka kuulostavat samalta. Kokemus siitä, että elämällä on merkitys, liittyi selvästi parempaan hyvinvointiin 148 tutkimuksen ja yli 92 000 osallistujan yhteisanalyysissä. Merkityksen etsimisen yhteys hyvinvointiin oli sen sijaan pieni ja keskimäärin kielteinen. Se myös vaihteli kulttuurista toiseen (yhteisanalyysin ennakkojulkaisu 2019). Sama ero näkyy tavoitteissa. Toisessa laajassa yhteisanalyysissä kasvuun, ihmissuhteisiin ja toisten auttamiseen suuntautuvat tavoitteet liittyivät hyvinvointiin. Silloin, kun raha, maine ja ulkonäkö nousivat hallitseviksi tavoitteiksi, yhteys kääntyi kielteiseksi (Journal of Personality and Social Psychology 2022).
Tutkimus ei kuitenkaan todista syytä ja seurausta. Tuoreessa tutkimuksessa terveyden heikkeneminen heikensi elämän tarkoituksen kokemusta, mutta tarkoituksen heikkenemisen ei havaittu heikentävän terveyttä (Journal of Public Health 2025). Tarkoitus ei siis ole lääke, jonka voi ottaa pysyäkseen terveenä. Se on vastaus kysymykseen, joka on olemassa ennen terveyttä ja sairautta.
Tässä maallinen etsikkoaika ja Raamattu kohtaavat. Elämä, joka valitsee vailla suuntaa ja kiinnittymättä pyhään ja pysyvään, saa odottaa enimmäkseen lankeamista ja luopumusta. Heprealaiskirje varoittaa juuri tästä ajelehtimisesta: ”Sentähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse.” (Hepr. 2:1) Ihmisen sydän saa tehdä suunnitelmia: ”Ihmisen sydän aivoittelee hänen tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askeleensa.” (Sananl. 16:9) Jaakobin kirje opettaa sanomaan suunnitelman toisin: ”Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon” (Jaak. 4:15).
Paavali kertoi ateenalaisille, miksi ihminen on olemassa. Jumala on säätänyt ihmisille ”määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää…” (Apt. 17:26–27). Paavali lisäsi, että Jumala ”ei ole kaukana yhdestäkään meistä” (Apt. 17:27). Etsijä ei ole Jumalalle vieras, vaikka hän ei vielä tuntisi Jumalaa. Paavali jatkoi: ”sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme” (Apt. 17:28). Tämä on vastaus kysymykseen, miksi elän ja olen. Määrätyt ajat ovat etsikkoaikaa. Ne on annettu, jotta ihminen etsisi ja löytäisi.
Kallio ratkaisee, kestääkö talo. Jeesus sanoi, että hänen sanansa kuulija ja tekijä on kuin ymmärtäväinen mies, ”joka huoneensa kalliolle rakensi” (Matt. 7:24). Rankkasade, virrat ja tuulet tulivat, ”mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu” (Matt. 7:25). Kallio, joka kannattelee, on Totuus, Rakkaus ja Elämä itse. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Johannes kirjoitti: ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:16). Sellaisen kallion varassa valintojemme siunaus kiinnittyy kaiken hyvän antajaan: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa.” (Jaak. 1:17) Tavoitteet ja suunnitelmat saavat silloin merkityksensä. Ne eivät ole elämän perustus. Ne ovat huone, joka rakennetaan kalliolle.
Mitä tämä puhuu meille tänään
Psalmin jae kutsuu meitä kolmeen asiaan.
Ensimmäinen on sadon näkeminen. ”Maa on satonsa antanut.” Psalmisti pysähtyy katsomaan taaksepäin ja nimeää sen, mitä on saanut. Tämä on kiitollisuuden alku. Moni meistä elää katse aina seuraavassa tarpeessa, seuraavassa huolessa, seuraavassa puutteessa. Pysähdy hetkeksi. Katso omaa elämääsi ja kysy: missä maa on jo antanut satonsa? Mitä olet saanut, jota et ansainnut? Jokainen leipäpala pöydälläsi on ketjun päässä, joka alkaa Jumalan kuulevasta sydämestä.
Toinen on rohkeus pyytää. ”Siunatkoon meitä Jumala.” Täysi aitta ei ole syy lakata rukoilemasta. Tyhjä aitta ei ole syy lakata uskomasta. Iisak kylvi nälänhädässä. Jaakob piti kiinni pimeässä. Psalmisti rukoili sadon jälkeen. Kaikissa tilanteissa sama rukous pätee, koska sama Jumala on läsnä. Hän on meidän Jumalamme. Siksi häneltä saa pyytää niin kuin lapsi pyytää isältään. Pyytää saa myös se, jolla uskoa ei vielä ole. Siunaus ei ole palkinto valmiista uskosta. Se on Jumalan ojennettu käsi, joka odottaa jo ennen kuin ihminen tarttuu siihen.
Kolmas on siunauksen antaminen eteenpäin. Psalmi 67 ei pyydä siunausta, jotta se voitaisiin varastoida. Se pyytää siunausta, jotta maan ääret oppisivat tuntemaan Jumalan. Sen, minkä olet saanut, olet saanut annettavaksi. Olet Jumalan viljelysmaa. Viljelysmaan sato on aina tarkoitettu ruokkimaan muita. Sinun elämäsi hedelmä, lohdutuksesi, ystävällisyytesi ja uskosi voi olla jollekulle toiselle ensimmäinen merkki siitä, että Jumala on hyvä.
Lopuksi
”Maa on satonsa antanut. Siunatkoon meitä Jumala, meidän Jumalamme.”
Nämä sanat laulettiin ehkä ensimmäisen kerran vanhassa Israelissa, sadonkorjuun juhlassa, kansan kantaessa hedelmiään temppeliin. Ne ovat kuitenkin kaikuneet vuosisatojen läpi, koska niiden sisältö on suurempi kuin yksi sato.
Maa antoi satonsa, kun Herran vesa kasvoi ihmiseksi. Maa antoi satonsa, kun nisun jyvä putosi maahan ja kuoli. Maa antoi satonsa suurimman kerran pääsiäisaamuna, kun hauta aukesi ja esikoinen nousi. Siitä hetkestä lähtien koko maailma on elänyt suuren sadonkorjuun aikaa, jossa Jumala kokoaa kansaansa kaikista kansoista. Se on koko maailman etsikkoaika: ”Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:2)
Siunaus, jota psalmisti pyysi, on tullut. Sen nimi on Jeesus. Hänessä Jumala on meidän Jumalamme jokaiselle, joka kääntyy hänen puoleensa: Israelille ja Egyptille, Assurille ja maan ääreille, sinulle ja minulle.
Sato on jo annettu. Siunaus on jo tullut. Silti rukoilemme joka päivä uudelleen, tyhjin tai täysin käsin, samalla luottamuksella kuin psalmisti: siunatkoon meitä Jumala, meidän Jumalamme.
Aamen.