Kenen hyödyksi

Jokainen suuri päätös yhteisistä varoista syntyy jossakin huoneessa. Siellä ratkaistaan, kenen riski katetaan kenen rahoilla. Kansalainen saa tietää sen myöhään tai ei koskaan.

Raha, joka liikkuu tällaisessa päätöksessä, on yhteistä. Se on kerätty veroina jokaiselta, joka tekee työtä. Silti päätös siitä, mihin se sitoutuu ja kenen tappion se kattaa, tehdään usein kaukana niistä, joiden rahasta on kyse. Tässä ei ole itsestään mitään väärää. Yhteiskunta tarvitsee elimiä, jotka päättävät nopeasti ja vastuullisesti. Kysymys ei ole vallan olemassaolosta vaan sen muodosta.

Vallan muoto paljastuu siinä, kuinka paljon se kestää päivänvaloa. Se, mikä on rakennettu kestämään katseen, ei pelkää tulla nähdyksi. Se, mikä tarvitsee hämärän, kertoo hämärällä jotain itsestään. Sana sanoo tämän ilman ehtoja.

Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi. Sentähden, kaikki, mitä te pimeässä sanotte, joutuu päivänvalossa kuultavaksi, ja mitä korvaan puhutte kammioissa, se katoilta julistetaan.
— Luuk. 12:2–3

Tämä ei ole uhkaus vaan laki, joka toimii ajallaan. Mikään järjestely ei pysy piilossa loputtomiin. Siksi ainoa kestävä tapa käyttää valtaa on käyttää sitä niin kuin se jo olisi näkyvissä.

Kuka päättää

Ensimmäinen kysymys on yksinkertainen. Kuka tosiasiassa päättää? Ei se, jonka nimi on paperissa, vaan se, jonka tahto ratkaisee. Vallalla on tapana asettua sinne, mistä sitä on vaikein nähdä. Vastuu ohenee matkalla niin, ettei lopulta kukaan yksin ole vastuussa mistään. Silloin päätös näyttää syntyneen itsestään, vaikka jokainen päätös on aina jonkun tekemä.

Se, kuka päättää, ei ole yhdentekevää, sillä päättäjän luonne siirtyy päätökseen. Kansa aistii tämän, vaikkei näkisi yksityiskohtia.

Hurskaitten enentyessä kansa iloitsee, mutta jumalattoman hallitessa kansa huokaa.
— Sananl. 29:2

Kirjoitus ei puhu hallintomuodosta vaan hallitsevan sydämestä. Sama rakenne kantaa hyvää tai pahaa sen mukaan, kuka sitä käyttää ja mihin hän katsoo käyttäessään.

Suomessa tätä kysymystä on pitkään ollut vaikea esittää, koska tieto siitä, kuka vaikuttaa mihinkin, on ollut niukkaa. Virkamiesten karenssi, se odotusaika, jonka ajan päätöksiä tehnyt ei saa siirtyä suoraan hyötyvän osapuolen palvelukseen, tuli lakiin vasta vuonna 2017. Lobbausta kuvaava avoimuusrekisteri astui voimaan vasta vuoden 2024 alussa, Suomessa ensimmäisenä Pohjoismaista. Ennen niitä kulku julkisen viran ja yksityisen edun välillä oli lähes säätelemätöntä, eikä sitä kutsuttu ongelmaksi vaan tavaksi. Tätä liikettä sanotaan pyöröoveksi. Sama henkilö istuu vuorollaan pöydän molemmilla puolilla, ensin päättämässä ja sitten hyötymässä tai päinvastoin, eikä kummallakaan puolella tarvitse rikkoa yhtäkään lakia. Säädökset tulivat myöhään ja jäivät ohuiksi. Karenssi kestää enintään vuoden ja koskee vain harvoja ylimpiä. Rekisteri on vasta muutaman vuoden ikäinen, eikä sen tehoa ole vielä osoitettu. Kumpikaan ei pysäytä pyöröovea, koska se ei riko lakia, se vain velvoittaa odottamaan hetken ja ilmoittamaan jälkikäteen. Tutkijat ovat kuvanneet ilmiön Suomessa yleiseksi, ei poikkeukseksi.

Suomalaista valtaa tutkineet ovat kuvanneet tätä lähipiiriä paikoin niin tiiviiksi, että sitä on nimitetty rakenteellisesti korruptoituneeksi, ei rahan vaan riippuvuuden mielessä. Luonnehdinta on tutkijan, ei tuomioistuimen. Juuri siksi se on tärkeä. Kyse ei ole lahjuksesta, jonka laki tavoittaa, vaan siitä, että samat kasvot, samat asemat ja samat tittelit kiertävät niissä harvoissa huoneissa, joissa suurista yhteisistä varoista päätetään. Rakenne voi olla moitteeton pykälältä ja silti sulkea ulkopuolelleen kaikki muut.

Millä mitalla

Toinen kysymys koskee mittaa. Millä kriteereillä hanke valitaan tuettavaksi? Onko mitta sama kaikille vai vaihtuuko se sen mukaan, kuka pyytää? Julkilausuttu ja yhdenmukainen kriteeri kestää tarkastelun. Tapauskohtainen ja salattu mitta on jo itsessään vastaus, vaikkei sitä ääneen sanota.

Mitalle, joka vaihtuu pyytäjän mukaan, on vanha nimi. Se on kahtalainen paino, kaksi eri punnusta samassa kukkarossa, toinen mahtavalle ja toinen tavalliselle. Raamattu palaa tähän kuvaan yhä uudelleen, eikä se puhu kaupasta vaan sydämestä, joka joko kestää oikean mitan tai ei.

Väärä vaaka on Herralle kauhistus, mutta täysi paino on hänelle otollinen.
— Sananl. 11:1

Kahtalainen paino on Herralle kauhistus, ja väärä vaaka ei ole hyvä.
— Sananl. 20:23

Vaaka on kuva, jonka jokainen ymmärtää. Väärä vaaka näyttää oikealta niin kauan kuin kukaan ei punnitse sillä omaa tavaraansa. Vasta se, jota mitataan, huomaa milloin mitta on väärä. Siksi mittaa ei saa piilottaa niiltä, joita se koskee.

Profeetta vei kuvan vielä pidemmälle. Väärä mitta ei ole vain petosta, se on hurskauden naamio. Sama ihminen saattaa noudattaa ulkonaista järjestystä tarkasti, odottaa pyhäpäivän loppua kärsivällisesti ja silti valmistautua sinä aikana kaventamaan toisen osaa.

Kuulkaa tämä, te jotka poljette köyhiä ja tahdotte tehdä lopun maan nöyristä, sanoen: "Milloin loppuu uusikuu, että saamme myydä viljaa, ja milloin sapatti, että saamme avata jyväaitan, pienentää eefa-mitan ja suurentaa painon ja pettää väärällä vaa'alla, että saamme ostaa vaivaiset rahasta ja köyhän kenkäparista ja myydä akanoita jyvinä?"
— Aam. 8:4–6

Mitta pienenee salaa ja paino kasvaa salaa, mutta ulospäin kaikki näyttää lailliselta. Tästä syntyy kysymys, joka koskee jokaista hankintaa. Kuka pääsee tietämään, millä mitalla häntä on mitattu?

Suomessa tähän on saatu tarkka mittari, koska Valtiontalouden tarkastusvirasto on lukenut hankintoja läpi. Vuonna 2023 se tutki 14 valtion pitkäkestoista palveluhankintaa ja löysi useita suorahankintoja, jotka olisi lain mukaan pitänyt kilpailuttaa. Kilpailu oli monessa kohteessa vähäistä tai sitä ei ollut lainkaan. Yhtä valtion tietojärjestelmää oli hankittu suoraan samalta toimittajalta yli vuosikymmenen ajan alkuperäisen, vuonna 2006 tehdyn kilpailutuksen jälkeen. Valtio osti palveluja tuona vuonna runsaalla kolmella miljardilla eurolla. Mitä pidempään sama toimittaja pysyy, sitä enemmän mitta ehtii asettua hänen mukaansa, eikä sitä tarvitse enää sanoa ääneen.

Avoin vai suljettu

Kolmas kysymys on läpinäkyvyys. Valmistellaanko päätös avoimesti vai suljettujen ovien takana? Ero ei ole tekninen. Avoin valmistelu kutsuu tarkastelun ja kantaa vastuun katseen alla. Suljettu valmistelu pyytää luottamusta antamatta mitään, mihin luottamus voisi tarttua.

Salaisuus ei sinänsä ole paha. On asioita, jotka vaativat harkinta-aikaa poissa melusta. Ero syntyy siitä, palaako asia lopulta valoon vai jääkö se pysyvästi pimeään. Sana asettaa tähän selvän suunnan.

Älköönkä teillä olko mitään osallisuutta pimeyden hedelmättömiin tekoihin, vaan päinvastoin nuhdelkaakin niistä. Sillä häpeällistä on jo sanoakin, mitä he salassa tekevät; mutta tämä kaikki tulee ilmi, kun valkeus sen paljastaa, sillä kaikki, mikä tulee ilmi, on valkeutta.
— Ef. 5:11–13

Valo ei ole vain paljastaja vaan myös mittari. Se, mikä muuttuu valossa häpeäksi, oli väärin jo pimeässä. Se, mikä kestää valon, olisi voitu tehdä valossa alusta asti.

Suljettu valmistelu ei aina näytä suljetulta. Julkisesti rahoitettu hanke voidaan esitellä yksityisenä, kunnes luvut luetaan tarkkaan. Helsinkiin suunniteltua suurta taidemuseota markkinoitiin yksityisrahoitteisena, mutta kaupungin oma arvio osoitti, että sen rahoitus olisi nojannut ratkaisevasti julkiseen rahaan, kun taas ulkomainen säätiö olisi kantanut riskistä vähiten. Valtuusto hylkäsi hankkeen. Sama hämärä peittää suuremmankin summan. Suoria yritystukia maksetaan Suomessa toista miljardia euroa vuodessa ja verotukia niiden päälle useita miljardeja, eikä yhdelläkään viranomaisella ole tutkimuslaitoksen mukaan koko kuvaa siitä, minne tuo raha lopulta valuu ja mitä se saa aikaan.

Kenen hyödyksi

Neljäs kysymys on kaikkein paljastavin. Kenen hyödyksi päätös lopulta koituu? Kohdentuuko yhteinen tuki harvoille, jotka ovat lähellä päättäjää, vai koko kansalle, jonka rahasta se otetaan? Tässä kohdassa erottuu kaksi asennetta, joita Raamattu kuvaa yhdellä kuvalla.

Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä. Mutta palkkalainen, joka ei ole paimen ja jonka omia lampaat eivät ole, kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee; ja susi ryöstää ja hajottaa ne. Hän pakenee, sillä hän on palkattu eikä välitä lampaista.
— Joh. 10:11–13

Paimen ja palkkalainen voivat tehdä saman työn vuosikausia, eikä eroa näe päältä. Ero paljastuu vasta silloin, kun tulee susi. Paimen jää, sillä lampaat ovat hänen. Palkkalainen pakenee, sillä hänelle ne olivat vain palkka. Sama koskee jokaista, jolle on uskottu toisten omaisuus tai toisten turva. Paineen tullessa näkyy, kenen hyötyä hän oikeasti palveli.

Valtio on viimeinen kantaja. Mitä suurempi toimija on, sitä useammin sen kaatuminen muuttuu kaikkien ongelmaksi. Siksi valtio on lähes aina viimeinen riskin kantaja suurimman pelurin takana. Saksan valtio otti energiayhtiö Uniperin haltuunsa vuonna 2022 miljardien tuella, sillä sen kaatuminen olisi vienyt lämmön kodeista. Päätös oli ymmärrettävä. Juuri ymmärrettävyys tekee siitä vaikeimman kyseenalaistaa. Mitä välttämättömämmältä pelastus näyttää, sitä vähemmän kysytään, kuka riskin alun perin otti ja kenen voitot se aikanaan tuotti. Kysymys ei koske yhtä maata eikä yhtä yhtiötä. Se koskee jokaista järjestelyä, jossa voitot ovat yksityisiä ja tappiot yhteisiä.

Tämä ei ole uusi havainto. 1990-luvun pankkikriisissä valtio sitoi pankkien tukemiseen kymmeniä miljardeja markkoja ja lopullinen lasku veronmaksajille jäi arviolta noin 50 miljardiin markkaan, samalla kun tuhannet elinkelpoiset yritykset kaatuivat ilman vastaavaa pelastusta. Sama kaava toistuu 2000-luvulla pienemmässä mitassa. Valtio on sijoittanut vaikeuksiin ajautuneeseen kaivokseen satoja miljoonia euroja. Pandemian aikana suoria yritystukia maksettiin tarkastusviraston mukaan myös vakavaraisille yhtiöille, jotka eivät olleet kärsineet. Voitot olivat matkan varrella yksityisiä. Tappio muuttui yhteiseksi vasta lopussa.

Tästä avautuu kysymys, jonka Suomessa oppii vaikeimmin esittämään. Maa sijoittuu vuodesta toiseen maailman vähiten korruptoituneiden joukkoon. Se on tosi mitatulla tavalla, sillä suoraa lahjontaa on vähän. Juuri tuo puhtauden maine tekee toisenlaisen kysymyksen kiusalliseksi. Rakenteellinen etu ei jätä lahjusjälkeä, eikä sitä siksi tavoita mikään mittari. Ne harvat tapaukset, jotka ovat edenneet oikeuteen asti, ovat useimmiten päättyneet vapauttavaan tuomioon, ei aina siksi, ettei mitään olisi tapahtunut, vaan siksi, ettei rakenne jätä sellaista jälkeä, jota laki osaa lukea. Silloin on syytä kysyä, kenen hyödyksi hiljaisuus koituu ja kenen haitaksi puhutaan silloin, kun jostakin lopulta puhutaan. Usein kohu osuu yhteen näkyvään nimeen. Sen takana oikeat kysymykset jäävät kysymättä.

Kohu, joka osuu yhteen nimeen

Miksi näkyvä nimi vetää katseen niin varmasti, että rakenne jää sen taakse piiloon? Vastaus on vanha. Se kirjattiin jo silloin, kun valta päätti uhrata yhden pelastaakseen asemansa.

Mutta eräs heistä, Kaifas, joka sinä vuonna oli ylimmäinen pappi, sanoi heille: "Te ette tiedä mitään ettekä ajattele, että teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu".
— Joh. 11:49–50

Kaifas ei valehdellut, hän laski. Yksi ihminen kansan edestä, se on koko logiikka. Sama laskutapa toistuu aina, kun rakenteesta nousee vaikea kysymys. Kohu tarjoaa yhden nimen, jonka ympärille kaikki huomio kokoontuu. Nimi joko tuomitaan tai puhdistetaan. Kummassakin tapauksessa asia on sitten käsitelty. Rakenne, joka nimen tuotti, jää ehjäksi, koska sitä ei koskaan asetettu syytteeseen. Tähän ei tarvita salaliittoa eikä käskijää. Riittää, että jokainen katsoo sinne, minne katse on helpoin kääntää.

Vaalirahasta nousi aikanaan suuri kohu, joka keskittyi muutamaan nimeen. Nimet puitiin otsikoissa. Keskeiset syytteet lopulta hylättiin oikeudessa. Rakenne, joka salli tunnistamattoman rahan virrata vaaleihin, korjattiin hiljaa lailla, josta ei syntynyt yhtä suurta kohua. Kohu muisti nimet, ei rakennetta. Juuri siksi kannattaa kysyä toisin. Mitä tämä kohu ei kysy? Mikä katosi agendalta samana päivänä, kun kaikki katsoivat yhteen suuntaan? Hiljaisuus on sekin tietoa, sillä nopeimmin unohdettu aihe on usein se, jota ei ollut tarkoituskaan muistaa.

Viinitarha, jota pyydettiin

Vallan anatomiaa ei ymmärrä luvuista vaan tarinasta. Vanhin niistä on lyhyt. Kuningas halusi naapurinsa viinitarhan ja pyysi sitä. Pyyntö oli kohtelias ja laillinen, hän tarjosi tilalle paremman tarhan tai sen hinnan rahana. Mies kieltäytyi, koska maa oli hänen isiensä perintöosa, ei kaupan kohde.

Mutta Naabot vastasi Ahabille: "Pois se, Herra varjelkoon minua antamasta sinulle isieni perintöosaa".
— 1. Kun. 21:3

Tähän tarina asettaa kysymyksen, joka ei vanhene. Missä oli vika? Ei pyynnössä, joka oli lain mukaan moitteeton. Ei kieltäytymisessä, joka oli uskollinen ja oikea. Vika astui sisään siinä, kuka pyysi. Mahtavan pyytäessä pyyntö lakkaa olemasta pelkkä kysymys. Sen pohjalla lepää varjo, jonka jokainen tuntee. Kieltäydy, niin olet asettunut vastaan sitä, jolla on valta tuhota sinut.

Kuningas ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Hän kävi vuoteeseen pettyneenä. Muut toimivat. Kuningatar kirjoitti kirjeet hänen nimessään, kuulutti paaston ja asetti kaksi väärää todistajaa. Kaupungin vanhimmat tekivät niin kuin kirjeissä käskettiin. Tässä on koneiston synkin kohta. Kukaan ei surmannut miestä yksin. Todistaja valehteli hiukan, vanhin totteli kirjettä, jokainen teki pienen ja kiellettävissä olevan osansa. Suostujia oli monta. Jokainen saattoi katsoa vierellään seisovaa ja sanoa tehneensä vain sen, mitä käskettiin.

Mies kivitettiin. Viinitarha siirtyi kruunulle. Hyöty vaihtoi omistajaa lain näköisen menettelyn kautta, eikä yhdenkään käsi ollut näkyvästi veressä. Sitten tuli profeetta yhdellä kysymyksellä, johon koneisto ei osannut vastata. Oletko sinä sekä tappanut että anastanut. Kysymys ei osoittanut todistajaa eikä vanhinta vaan sitä, jonka hyödyksi kaikki lopulta koitui.

Siksi kysymys kenen hyödyksi kantaa sisällään toisen. Kenen pyynnöstä ja kenen suostumuksella? Kieltäytyjä maksaa, pyytäjä perii, suostujat unohtavat. Sama kuvio ei kuole vanhaan kertomukseen. Se vain vaihtaa vaatteita. Tarhan tilalle tulee toimilupa, hankinta tai tuki.

Uskollisuus vähässä

Kaikki neljä kysymystä palautuvat yhteen. Ne mittaavat uskollisuutta. Se, joka on rehellinen pienessä ja piilossa tehdyssä päätöksessä, on rehellinen myös suuressa ja näkyvässä. Se, joka sallii itselleen vääryyden silloin, kun kukaan ei katso, on jo valinnut, millä mitalla hän mittaa aina.

Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.
— Luuk. 16:10

Tämä on lohdullista ja vaativaa yhtä aikaa. Vallankäytön rehellisyyttä ei tarvitse arvata suurista puheista. Se näkyy pienissä, tarkistettavissa asioissa: kuka päätti, millä mitalla, kuinka avoimesti ja kenen hyödyksi. Nämä eivät ole vihamielisiä kysymyksiä. Ne ovat terveen yhteiskunnan tunnusmerkki, sillä yhteiskunta, joka osaa vastata niihin rauhassa, ei pelkää omaa valtaansa.

Kysymykset, jotka jäävät

Nämä kysymykset on tarkoitettu kysyttäviksi ääneen, ei toisen syyttämiseksi vaan yhteisen elämän kirkastamiseksi. Ne pätevät jokaiseen valtaan, myös siihen pieneen, jota kukin meistä käyttää omassa piirissään.

Ensimmäinen koskee tekijää. Kuka tosiasiassa päättää, kun nimi paperissa ja tahto päätöksen takana eivät ole sama? Toinen koskee mittaa. Onko kriteeri sama kaikille vai vaihtuuko se sen mukaan, kuka pyytää? Kolmas koskee valoa. Kestäisikö tämä päätös sen, että se tehtäisiin avoimesti alusta asti? Neljäs koskee suuntaa. Kenen hyödyksi se lopulta koituu, harvojen vai kaikkien? Viides kantaa muita. Kuka kantaa tappion, jos hanke kaatuu? Onko se sama, joka olisi korjannut voiton?

Vastaus näihin ei aina ole saatavilla, mutta kysymys on aina luvallinen. Se, joka käyttää yhteistä valtaa oikein, toivottaa kysymykset tervetulleiksi, sillä hänellä ei ole mitään piilotettavaa. Se, joka pelkää niitä, on jo vastannut. Lopulta sama valo, joka paljastaa piilotetun, kirkastaa senkin, joka toimi oikein silloin, kun kukaan ei katsonut.