Juuri, joka kestää

Myrsky ei tee eroa juurten välille. Se paljastaa sen.

Ortodoksisin tunnustus koko luomakunnassa on perkeleen. Hän tietää tarkalleen, kuka Jeesus on, tarkemmin kuin yksikään epäilijä, eikä hän erehdy opissa sanaakaan. Silti hän on tuomittu.

Sinä uskot, että Jumala on yksi. Siinä teet oikein; riivaajatkin sen uskovat ja vapisevat.
— Jaak. 2:19

Usko, joka on pelkkää uskomista, ei siis pelasta ketään, ei edes sitä, jolla on täysi tieto. Riivaajalla on virheetön teologia ja väärä isäntä. Tähän avautuu ero, joka kulkee koko matkan läpi. Uskominen ja seuraaminen näyttävät samalta, kunnes jokin panee ne koetukselle. Toinen on tunnustus, toinen on suunta. Toinen sanoo, että Jeesus on Herra. Toinen tekee, mitä Herra sanoo.

Herra, Herra

Jeesus itse veti tämän rajan, eikä hän vetänyt sitä uskovien ja ateistien väliin. Hän veti sen kahden uskovan väliin, joista molemmat käyttävät hänen nimeään.

Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra!', pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
— Matt. 7:21

Erottava tekijä ei ole tunnustuksen kiihko eikä tekojen näyttävyys. Sen jälkeen tulevat vielä ne, jotka ovat tehneet hänen nimessään voimallisia tekoja ja vastaus heille on kaikista lauseista raskain.

Moni sanoo minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?' Ja silloin minä lausun heille julki: 'Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät'.
— Matt. 7:22–23

En ole koskaan teitä tuntenut. Kyse ei ole siitä, etteivät he uskoneet, eikä siitä, etteivät he toimineet. Kyse on tuntemisesta ja tunteminen on molemminpuolista. Sitä ei synny tunnustuksesta yksin, vaan elämästä, joka on annettu Hänen tahtonsa suuntaan. Sama kysymys on esitetty ilman verhoa.

Miksi te huudatte minulle: 'Herra, Herra!' ettekä tee, mitä minä sanon?
— Luuk. 6:46

Tunnustuksen äänekkyys ei ole todiste sydämen tilasta. Se, joka huutaa Jeesuksen nimeä kädet ylhäällä julkisesti, ei ole sen enempää todistus kuin se, joka hiljaisuudessa kotonaan liittää kätensä. Näkyvyys ei mittaa juurta. Juuri on siellä, missä sitä ei näe.

Missä juuri on kiinni

Uskominen ja seuraaminen erottuvat toisistaan samalla tavalla kuin kaksi puuta erottuvat tyynellä säällä, eli eivät mitenkään. Kumpikin seisoo pystyssä. Kumpikin näyttää elävältä. Juuri on maan alla, näkymättömissä, eikä kukaan tiedä sen syvyyttä ennen kuin tuuli nousee. Sama koskee uskoa. Niin kauan kuin mikään ei koettele, tunnustus riittää, koska mikään ei kysy sen juurta.

Juurella on kaksi mahdollista kiinnityskohtaa ja niiden ero ratkaisee kaiken. Toinen juuri on kiinni olosuhteissa. Se saa ravintonsa turvasta, hyväksynnästä ja vauraudesta ja se kukoistaa niin kauan kuin maa on kostea. Toinen juuri on kiinni Kristuksessa itsessään, eikä sen elämä ole sidottu sään vaihteluun. Päällepäin nämä kaksi ovat erottamattomat. Mukavuuskristillisyys ja menestysteologia kasvavat rehevinä, kun raha ropisee tilille eikä usko ole vielä maksanut mitään.

Koetus ei rakenna eroa. Se paljastaa sen. Sinä hetkenä, kun raha lakkaa virtaamasta, kun yhteiskunta kriisiytyy kuivuuden ja resurssipulan kautta, kun mukava elämä on mennyttä, kysymys nousee ehkä ensimmäistä kertaa aidosti: oliko juuri kiinni Herrassa, vai kiinni siinä, minkä Herra oli toistaiseksi antanut. Olosuhteisiin juurtunut usko kuivuu samaa tahtia kuin olosuhteet. Kristukseen juurtunut pysyy, koska sen lähde ei ole kuivunut.

Kompromissit, jotka on jo tehty

Ero uskomisen ja seuraamisen välillä ei ole hengellinen hienous, joka näkyy vasta vainossa. Se näkyy jo tavallisen elämän valinnoissa, siinä kohdassa, jossa Raamatun Totuudesta on tehty kompromissi ja kompromissi on jälkeenpäin nimetty ymmärrykseksi. Uskova voi tunnustaa Jumalan Luojaksi ja silti pitää luomistyön pyhyyttä neuvoteltavana. Sikiön elämä muuttuu kysymykseksi olosuhteista, elämän loppu ajankohdaksi, jonka ihminen katsoo oikeudekseen valita. Sukupuoli, jonka Luoja antoi, esitetään mielipiteenä. Avioliitto ja perhe, jotka Sana asetti, ohennetaan yhdeksi elämäntavaksi muiden joukossa.

Jokaisessa näistä toistuu sama liike. Ihminen uskoo yhä Jumalaan, mutta siirtää itsensä hänen paikalleen siinä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Kaksoiselämä ei tunne tätä ristiriitaa ongelmana, koska tunnustus ja teot on opittu pitämään eri huoneissa. Henkilökohtainen suhde Jeesukseen ulkoistetaan toisille ihmisille, papille, seurakunnalle, perinteelle, niin ettei kenenkään tarvitse itse seistä hänen edessään. Kristinusko sekoitetaan kuolleisiin epäjumaliin ja vieraisiin uskontoihin ja lopputulosta kutsutaan avaramielisyydeksi.

Kaiken tämän yllä on yksi valinta, joka tehdään harvoin ääneen. Raamatussa yhä uudelleen toistettu totuus vihollisesta ja sen eksytyksistä epäjumalanpalvontaan ohitetaan vaieten ja tilalle valitaan se mukava taivaspaikka, joka ei vaadi luopumaan mistään. Ihminen ottaa vastaan paratiisin ja jättää huomiotta saman Sanan, joka puhuu synnistä ja persoonallisesta pahuudesta. Puoliksi luettu Totuus näyttää edelleen Totuudelta. Se vain ei enää ole se.

Armo ei ole lupa

Tähän kohtaan asetetaan usein armo, mutta väärin päin. Armosta tehdään lupa, joka pyyhkii teon seurauksineen pois ja anteeksiannosta tehdään väite, ettei pahaa oikeastaan ollutkaan. Sana torjuu tämän suoralla kysymyksellä ja vielä suoremmalla vastauksella.

Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä?
— Room. 6:1–2

Armon kääntäminen luvaksi on nimetty jo kauan sitten, eikä sitä ole kutsuttu vapaudeksi vaan luopumukseksi, joka pujahtaa sisään huomaamatta.

Sillä teidän keskuuteenne on pujahtanut eräitä ihmisiä, joiden jo aikoja sitten on kirjoitettu tulevan tähän tuomioon, jumalattomia, jotka kääntävät meidän Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät meidän ainoan valtiaamme ja Herramme, Jeesuksen Kristuksen.
— Juuda 1:4

Armon irstaudeksi kääntäminen ja Herran kieltäminen ovat samassa lauseessa, koska ne ovat sama teko. Se, joka käyttää armoa syntinsä oikeutuksena, on jo vaihtanut isäntää, vaikka sanat pysyvät ennallaan. Risti todistaa vastakkaista. Ristiä ei olisi tarvittu, jos synti olisi pieni ja pahuus kuvitelmaa. Juuri siksi Jumala antoi Poikansa ristille: koska synti on todellinen ja sen hinta on kuolema. Armo ei kiellä tätä hintaa. Armo maksoi sen.

Se, joka ei halua tulla nähdyksi

Yksi asia on merkillinen ja merkillisyydessään se paljastaa enemmän kuin monta selitystä. Maailmassa saa vapaasti puhua hengistä, henkioppaista, enkeleistä, energioista, meditaatiosta ja yhteydestä kuolleisiin, eikä kukaan leimaa puhujaa. Jeesuksen nimi ääneen lausuttuna tuottaa vastareaktion ja usein leiman järjettömyydestä. Vihamielisyys ei siis kohdistu yleisesti uskontoon vaan tarkasti yhteen ainoaan nimeen. Sellainen tarkkuus ei ole sattumaa. Se on osoite.

Sama merkillisyys elää ihmisen sisällä. Hän, joka on valo ja elämän lähde, saa olon epämukavaksi ja jopa ärsyttää. Se, joka pysyttelee piilossa, ei tahdo tulla nähdyksi ja juuri se pitää kaikin voimin erossa ainoasta, joka voi vapauttaa. Sana ei jätä tätä nimeämättä, eikä se kuvaa pimeyttä voimattomana.

Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.
— Joh. 8:44

Valheen isä ei esiinny valheen hahmossa. Se olisi liian helppo torjua. Hän pukeutuu siihen, mitä ihminen kaikkein vähiten epäilee.

Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.
— 2. Kor. 11:14

Valon hahmoon puettu eksytys on syy, miksi petos ylipäätään toimii. Kukaan ei valitse pimeyttä, joka esitellään pimeytenä. Sen sijaan valitaan valo, joka on lainattu ja lainattu valo loistaa juuri niin kauan, että siihen ehditään luottaa. Vastustajaa ei kuvata ohimennen. Hän kiertää ja hän etsii.

Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.
— 1. Piet. 5:8

Sana ei vaikene vihollisesta. Raamattu ei mainitse vastustajaa varovasti. Saatanasta puhutaan noin 80 jakeessa, perkeleestä yli 30 jakeessa ja nimiä on monta: kiusaaja, panettelija, tämän maailman ruhtinas, valkeuden enkeliksi tekeytyvä, vanha käärme. Epäjumalanpalveluksesta varoitetaan yli 90 jakeessa ja eksytyksestä yli 50 jakeessa. Tämä toistettu totuus on se, jonka mukava taivaspaikka mieluiten ohittaa. Sen nimeäminen ei ole tuomitsemista. Se on silmien avaamista.

Valepuku ei pysähdy oville. Elokuvan klisee, jonka mukaan saatana ei voi astua kirkkoon, on vitsi. Pilkka nousee saarnatuoliin ja Herran häpäisy kirkon käytäville yhtä lailla kuin yökerhoon tai pornoklubille. Valkeuden enkeliksi tekeytynyt viihtyy parhaiten siellä, missä häntä vähiten osataan odottaa.

Luopumus tapahtuu pienissä

Harva kieltää uskonsa yhtenä isona lauseena. Luopumus tulee monena pienenä myönnytyksenä, joista jokainen näyttää kohtuulliselta hetkellään. Ihminen luulee luopuvansa maailmasta, mutta luopuukin uskosta Jeesukseen ja Raamattuun. Perustelut ovat lempeitä. Ei Jeesus haluaisi minun kärsivän. Uskon kyllä yleisesti Jumalaan, lakkaan vain puhumasta Jeesuksesta ääneen.

Juuri irtoaa samalla tavalla kuin kuiva maa hellittää otteensa, jyvä jyvältä, ilman että mikään yksittäinen hetki tuntuu ratkaisulta. Nykyihminen on opetettu valitsemaan itse ja se on totta. Totuudesta vain itselle mieluisten palasten poimiminen muuttuu kuitenkin valheeksi, koska Totuus, josta on leikattu pois vaikeat kohdat, ei ole enää sama Totuus. Myös valitsematta jättäminen on valinta, jolla on yhtä todellinen seuraus. Maaperää, joka ei olisi kummankaan puolella, ei ole.

Marginaali ja sen päätepiste

Lopun aika ei Raamatun mukaan näytä ensin näyttävältä vainolta vaan hitaalta hivutukselta. Usko vaiennetaan marginaaliin, paikkaan, jossa hyödyllisintä on puhua ekumeenisesta jumalasta, jolle käy kaikki rakkauden nimissä. Vähitellen tuo jumala liudentuu universaaliksi jumaluudeksi, johon se yksi ainoa Tie ei enää sovi.

Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."
— Joh. 14:6

Kauppa on hienovarainen. Suuret uskonnot ja maallinen ajattelu löytävät Jeesuksesta yhteisen nimittäjän, jonka voi hyväksyä kuka tahansa: viisas opettaja tai kapinallinen, joka aikanaan ristiinnaulittiin. Tuosta kuvasta Jumaluus riisutaan yhteispäätöksellä, eikä luopumusta tarvitse edes julistaa. Se tapahtuu itsestään ja sille on annettu nimi ennalta.

Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi,
— 2. Tess. 2:3

Todellinen vaara on siinä pisteessä, jossa johonkin kuuluminen vaatii selkeästi Jeesuksen kieltämisen. Siellä ei vielä olla, mutta sinne ollaan menossa. Se ei koske vain muita. On aika lukea Sanan varoitukset koskettamaan omaa uskoa ja omaa maata, sillä ihminen ei voi tuudittautua ajatukseen, että kaikkien muiden usko koetellaan paitsi hänen. Tässä ei tuomita ketään. Tässä käännetään peili sisäänpäin.

Miksi et pelkäisi

Tähän asti matka on kulkenut alaspäin, koettelua ja luopumusta kohti. Nyt se kääntyy, koska juuri, joka on kiinni Kristuksessa, on kiinni siinä, mikä on jo voittanut kaiken pelättävän. Kaikkein kipein kysymys osoittautuu kysymykseksi, johon on jo vastattu. Miksi seuraaja pelkäisi edes kuolemaa.

Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman."
— Joh. 16:33

Pelko saa voimansa kuolemasta ja kuolema on jo kohdattu ja voitettu. Voittoa ei saatu ihmisen lujuudesta vaan Hänen. Tämä ei ole lohdullinen ajatus vaan tapahtunut asia.

Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: "Kuolema on nielty ja voitto saatu". "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
— 1. Kor. 15:54–57

Kuoleman ota on synti, sanoo sama teksti. Juuri siksi armo ei ollut halpa ja juuri siksi voitto on todellinen. Sama Herra, joka riisui kuolemalta aseen, sanoo koetuksen keskellä sanan, joka ei nojaa olosuhteisiin.

Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, että teidät pantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.
— Ilm. 2:10

Tähän lupaukseen liittyy armo, joka ei odota ihmisen ansaitsevan sitä ennen kuin se kantaa. Kipu on kohdattavampaa, kun armo ja anteeksianto kannattelevat silloinkin, kun ihminen yhä kamppailee vastaan. Seuraaminen ei ole hampaat irvessä sinnittelyä, vaan kiinnittymistä siihen, joka jo kantaa.

Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.
— Jes. 41:10

Merkki, joka on jo annettu

Ihminen tavoittelee yhä merkkejä ja ihmeitä ja unohtaa, että riittävä on jo annettu ristillä. Merkkien vaatiminen ei ole uskon merkki vaan sen puutetta ja siihen on vastattu ennalta.

Mutta hän vastasi heille ja sanoi: "Tämä paha ja avionrikkoja sukupolvi tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonaan merkki. Sillä niinkuin Joonas oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on myös Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä."
— Matt. 12:39–40

Joonan merkki on ylösnousemus. Kolme päivää meripedon vatsassa ja kolme päivää maan povessa ovat sama kuva: se, mikä näytti nielaistulta, nousee. Sukupolvelle ei luvata muuta näytöstä, koska tämä yksi riittää. Se, joka odottaa lisää merkkejä ennen kuin seuraa, odottaa jotain, mitä ei tule ja ohittaa sen, mikä jo on.

Ennen kuin tuuli nousee

Aika ja yhteiskunnan tila muuttuvat lopulta nopeasti. Ennaltaehkäisy ei ole koskaan ollut ihmiskunnan vahvuus ja meidät yllätetään aina housut kintuista. Juurta ei kuitenkaan kasvateta myrskyssä. Se kasvatetaan tyynellä säällä, kauan ennen kuin tuuli nousee ja sen kasvattaminen on seuraamista silloin, kun mikään ei vielä pakota.

Kysymykset, jotka jäävät

Ennen myrskyä jää muutama kysymys ja ne on tarkoitettu kysyttäviksi itselle, ei toiselle. Ne eivät etsi nopeaa vastausta vaan rehellistä pysähtymistä, sillä juuri se, mitä ihminen ei uskalla kysyä itseltään, kertoo useimmiten eniten siitä, mihin hänen uskonsa on kiinnittynyt.

Ensimmäinen kysymys koskee juuren paikkaa. Onko uskoni kiinni Herrassa itsessään vai olosuhteissa, jotka eivät ole vielä maksaneet minulle mitään? Sen rinnalla kulkee kysymys erosta, jota on helppo olla huomaamatta. Mistä tunnistan eron uskomisen ja seuraamisen välillä ja mikä elämässäni muuttuisi, jos ero olisi tosi?

Sitten katse kääntyy jo tehtyihin valintoihin. Kuinka monta pientä myönnytystä olen jo tehnyt huomaamatta ja minkä selityksen alle olen ne oikeuttanut? Samasta suunnasta nousee huominen. Kumman valitsen, jos kuuluminen vaatisi huomenna Jeesuksen nimen hiljentämisen ja mistä tietäisin sen jo tänään?

Kaksi viimeistä vievät katseen kauimmaksi. Miksi ajattelisin, että koettelu koskee kaikkia muita paitsi minua ja Suomea? Viimeisenä jää se kysymys, joka kantaa kaikkia muita. Mihin pelkoni todella nojaa, jos kuolema on jo kerran voitettu?

Riivaaja uskoo ja vapisee, eikä usko häntä pelasta, koska hän ei seuraa. Ihminen, joka sanoo Herra, Herra, seisoo saman kysymyksen edessä. Ainoa erotus tuomiolla on tunteminen ja tunteminen syntyy vain siitä, että juuri on siirtynyt olosuhteista Kristukseen. Sitä juurta myrsky ei revi irti. Se paljastaa sen ja paljastaa saman kädenojennuksen, joka on kannatellut sitä koko ajan.