Riemuvuoden pasuna kutsuu meitä laskemaan kädestä kaiken, mikä ei koskaan ollut meidän
Alussa on viiva. Sen toisella puolella on Hän, joka oli ennen kuin mitään oli. Toisella puolella on jokainen meri, vuori, aurinko, tähti, eläin, kasvi, ihminen, enkeli ja kaikki muu luotu. Mikään tällä puolella viivaa ei tehnyt itseään. Kaikki sai olemisensa lahjana, kädestä joka ei itse tarvinnut ketään antamaan sille mitään. Herran on maa ja kaikki mitä siinä on. Hän piirtää tuon viivan näkyviin.
Viiva ei ole etäisyyden muuri vaan kaiken selittävä tosiasia. Tunnustaako ihminen paikkansa sen oikealla puolella vai yrittääkö hän astua yli, siitä seuraa lopulta kaikki muu, koko se kuva jonka hän muodostaa itsestään, maailmasta ja Jumalasta.
Luomakunnan todistus on niin selkeä, ettei kukaan voi sanoa, ettei tiennyt mitään. Jumalan kädentyö julistaa Häntä joka päivä. Daavid oli laulanut samasta todistuksesta jo kauan ennen Paavalia. Psalmi 19:1 sanoo, että taivaat julistavat Jumalan kunniaa ja taivaanvahvuus ilmoittaa hänen kättensä tekoja. Se puhuu ilman sanoja. Ei ole puhetta eikä sanoja, ei kuulu ääntä, mutta silti tuo viesti kantaa yli kaiken maan, kielestä ja ajasta riippumatta. Tämä julistus ei rajoitu mihinkään yhteen paikkaan tai kansaan. Se tavoittaa jokaisen. Jumala ei ole koskaan jättänyt itseään ilman todistajaa, sillä koko luomakunta on hänen todistajansa, lakkaamaton ja kaikkialla läsnä oleva.
Jumalan hyvyys luomakunnassa on ansaitsematonta. Se ei kysy, ansaitseeko vastaanottaja sitä. Sade lankeaa sekä jumalisen että jumalattoman pellolle ja sato kasvaa molemmille. Lystran asukkaat palvoivat Zeusta ja muita epäjumalia, mutta sade, joka kasteli heidän peltonsa, ei tullut näiltä kuolleilta jumalilta. Se tuli elävältä Jumalalta, joka todisti itsestään juuri niiden lahjojen kautta, joista he kiittivät vääriä jumalia. Lystran asukkaat olivat palvelleet epäjumalia sukupolvesta toiseen ja silti Jumala oli antanut heille sateen, sadon ja ilon kaikkina noina vuosina. Hän ei ollut pidättänyt hyvyyttään, vaikka heidän kiitoksensa oli mennyt vääriin osoitteisiin.
Ilo aterian ääressä, ilo työn hedelmistä, ilo elämän hyvistä asioista, kaikki nämä ovat Jumalan kädestä ja todistavat antajan luonteesta. Jumala, joka olisi voinut tehdä maailman harmaaksi ja pelkästään toimivaksi, teki siihen makuja, värejä, kauneutta ja iloa. Ilo itsessään on saarna siitä, että antaja on hyvä. Jumala on tehnyt itsensä tunnetuksi, että ihmiset etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää, hänet joka ei kuitenkaan ole kaukana yhdestäkään meistä.
Lahjan voi ottaa vastaan unohtaen antajan. Viides Mooseksen kirja 8:11-14 varoittaa tästä suoraan, kehottaen, ettei sydän ylpistyisi eikä unohtaisi Herraa, kun ihminen syö ja tulee ravituksi. Lahjat ovat tarkoitetut osoittamaan antajaan, mutta katseemme jää usein lahjaan. Vaikka koko maailma on Hänen kauttaan saanut syntynsä, maailma ei Häntä tunne vieläkään.
Sama luomakunta, joka todistaa Jumalasta, sai syntynsä Kristuksen kautta. Sade, jonka Paavali mainitsee, lankesi maailmaan, jonka Kristus oli tehnyt. Silti maailma ei tuntenut antajaa, vaikka antaja itse käveli sen keskellä. Luomakunnan todistus on jäänyt lukematta. Vaikka Jumala antoi täydellisen todistuksensa, Poikansa, käännämme katseen Hänestäkin sivuun yhä.
Ihminen kävelee pelloillaan, matkustaa merien yli, rakentaa talonsa, kokoaa aittansa, eikä muista seisovansa koko ajan Hänen maallaan, Luojamme taivaankannen alla. Me unohdamme, että olemme vieraita lainatulla maalla ja rajatun ajan. Meillä on antelias vuokraisäntä, jonka taloudenhoitajina saamme nauttia ja voida hyvinkin, kunnes on aika tarkistaa, saiko kiitoksen kaiken hyvän antaja, jolle olemme vastuullisia. Kohtelimmeko muita luotuja ympärillämme heidän ansaitsemallaan tavalla vai eksyimmekö oman tahdon lumouksessa epäjumalien houkutuksiin.
Viivan rikkominen
Ihmisellä on tapana langeta kullan ja tähtien edessä polvilleen. Ihminen muotoilee epäjumalansa, joka nousee valtaistuimelle ja alkaa hallita tekijäänsä. Se on viivan rikkomista, vaikka varjo ei omista mitään. Ihmiselämän voisi tiivistää, kuten Daavid teki: ”Sillä me olemme muukalaisia ja vieraita sinun edessäsi, niinkuin kaikki meidän isämmekin; niinkuin varjo ovat meidän päivämme maan päällä eikä ole, mihin toivonsa panna.” (1. Aikakirja 29:15)
Kuningas Herodekselle kansa huusi, että tämä on jumalan ääni. Herodes ei kieltänyt sitä, vaan otti vastaan kunnian, joka ei ollut hänen. Se kääntyi häntä vastaan. Lystran kaupungissa Paavali paransi ramman miehen. Kansa luuli jumalien astuneen alas ja alkoi tuoda heille uhreja. Hän kieltäytyi: miksi te tämän teette, mekin olemme ihmisiä, samanlaisia kuin te. He eivät halunneet kunniaa, joka kuului Jeesukselle. He tiesivät paikkansa viivan oikealla puolella ja kieltäytyivät astumasta yli. Ilmestyskirjassa Johannes näkee enkelin ja vaipuu sen jalkojen juureen kumartamaan. Enkeli pysäyttää hänet heti: älä tee sitä, minä olen vain kanssapalvelija sinun ja veljiesi kanssa, palvele Jumalaa. Jopa enkelit osoittavat pois itsestään, lukuun ottamatta saatanaa. Koko luomakunta ylhäältä alas osoittaa pois itsestään terveenä.
Vajaa paikka tehdyn puolella on äärettömän paljon rikkaampi kuin täysi paikka väärällä puolella viivaa. Maailmaan emme ole mitään tuoneet, emmekä voi täältä mitään viedä. Emme tarttuneet mihinkään tullessamme, meidän ei tarvitse tarttua mihinkään lähtiessämmekään. Rikkain ei määritä elämäänsä maallisella, koska tietää, ettei mikään ole hänen. Köyhinkin elää yltäkylläisyydessä valitessaan ensin ikuisen taivaallisen aarteen.
Riemuvuoden pasuna
Maa palasi Israelissa riemuvuonna takaisin, jottei kukaan unohtaisi, kenelle se kuului. Kuvittele päivä. Se on syksy, seitsemännen kuun kymmenes päivä, suuri sovituspäivä, vuoden pyhin hetki. Koko kansa on paastonnut ja nöyrtynyt, veri on vuodatettu alttarilla, synti on peitetty. Juuri silloin, kun ilma on vielä raskas sovituksesta, kuuluu yli koko maan ääni. Pasuna. Oinaansarvi soi laaksosta laaksoon, kukkulalta kukkulalle, niin että jokainen sen kuulee. Tuo ääni ei ilmoita sotaa eikä juhlaa kuninkaan kunniaksi. Se julistaa vapautusta. Se on riemuvuoden pasuna, jota on odotettu neljäkymmentäyhdeksän vuotta.
Sinä päivänä tapahtui jotain, mitä ihmismaailmassa ei muuten tapahdu. Velat raukesivat. Orja, joka oli myynyt itsensä köyhyytensä tähden, sai nousta ja kävellä kotiin vapaana. Maa, joka oli vuosien varrella siirtynyt kädestä käteen, kun joku oli joutunut myymään isiensä pellon selvitäkseen, palasi takaisin alkuperäiselle suvulle. Mies, joka oli menettänyt kaiken, käveli takaisin sille kummulle, jolla hänen isoisänsä oli seisonut. Se oli taas hänen. Maa itse sai levätä, ei kynnetty eikä kylvetty, vaan annettiin hengittää. Koko yhteiskunnan kello käännettiin takaisin nollaan, jottei mikään vääryys, mikään velka, mikään köyhyys pääsisi jähmettymään pysyväksi.
Tämä on niin radikaali ajatus, että ihmismieli kysyy heti, millä oikeudella. Kenellä on valta sanoa, että toisen laillisesti hankkima omaisuus palaa takaisin? Vastaus on yksi ainoa lause, sama joka on kulkenut läpi koko tämän mietiskelyn. Herra sanoo: maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani. Riemuvuosi oli tämän lauseen käytännön muoto. Se oli ”maa on minun” puettuna lakiin, kalenteriin, pasunan ääneen.
Ajattele, mitä tämä teki ihmisen ostamiselle ja myymiselle. Israelilainen ei oikeastaan koskaan ostanut maata. Hän osti sadot, jotka maa ehtisi tuottaa ennen seuraavaa riemuvuotta. Mitä lähempänä riemuvuosi oli, sitä halvemmaksi kauppa tuli, koska vuosia oli vähemmän jäljellä. Maa itse ei ollut kaupan, koska se ei ollut kummankaan. Se oli Jumalan, lainassa molemmilla. Tämä on hämmästyttävä asia tajuta. Koko talous rakennettiin sen tunnustuksen päälle, ettei perimmäistä omistusta ole kenelläkään muulla kuin Hänellä.
Tähän liittyi myös pelottava luottamus. Riemuvuonna, joka usein osui sapattivuoden jälkeen, maata ei saanut kylvää. Kansa kysyi tietysti, mitä me syömme, jos emme kylvä. Vastaus oli, että Herra käskee siunauksensa edelliselle vuodelle niin, että se kantaa yli. Toisin sanoen riemuvuosi vaati ihmistä laskemaan kädestään juuri sen, mihin hän muuten turvaisi. Se vaati luottamaan, että Antaja pitää huolen. Vapaus ja luottamus kulkivat käsi kädessä. Et voinut pitää kiinni ja olla vapaa yhtä aikaa.
Tässä on kuitenkin hiljainen suru, joka kuuluu tarinaan rehellisesti. Raamatusta ei juuri löydy merkkejä siitä, että Israel olisi koskaan kunnolla pitänyt riemuvuotta. Laki annettiin, pasuna oli olemassa, ohje oli selvä, silti vuosisadat kuluivat ilman, että kukaan tahtoi laskea kädestään. Omistamisen vetovoima oli liian vahva. Ihmisen nyrkki sulkeutui sen ympärille, mitä hän oli saanut, eikä auennut. Profeetat huusivat tästä, että rikkaat liittivät talon taloon ja pellon peltoon, kunnes köyhälle ei jäänyt sijaa. Pasuna, joka oli tarkoitettu soimaan joka viideskymmenes vuosi, jäi monesti soimatta.
Tämä ei ole vain vanhaa historiaa. Se on peili. Ihminen tietää oikean, hänellä on jopa käsky kädessään, silti hän pitää kiinni. Se on sama voima, joka meissä kaikissa vetää sanomaan minun, vaikka tiedämme, ettei mikään ole lopulta meidän.
Hän on se riemuvuosi
Sitten eräänä sapattina pieni mies nousi seisomaan kotikaupunkinsa synagogassa Nasaretissa. Hänelle ojennettiin Jesajan kirjakäärö. Hän luki kohdan, jossa puhutaan Herran otollisesta vuodesta, vangittujen vapauttamisesta, sorrettujen päästämisestä vapauteen. Tuo Herran otollinen vuosi oli riemuvuoden kieltä, jokainen kuulija tiesi sen. Sitten Hän kääri käärön kokoon, istui alas ja sanoi sanat, jotka pysäyttivät huoneen. Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.
Jesajan profetiassa lause jatkuu vielä eteenpäin. Heti otollisen vuoden perään tulevat sanat meidän Jumalamme kostonpäivästä. Jeesus luki otolliseen vuoteen saakka, sitten Hän kääri käärön kokoon kesken lauseen. Hän jätti kostonpäivän lukematta. Riemuvuosi, jonka Hän julisti, on pelkkää suosiota, avattu ovi, eikä tuomion hetkeä vielä lyöty lukkoon. Armon aika jätettiin auki. Me elämme yhä sen sisällä.
Hän ilmoitti olevansa itse se riemuvuosi, jonka pasuna oli jäänyt vuosisadoiksi soimatta. Pasuna, jonka ihmiskäsi oli antanut vaieta, Hän nosti jälleen huulilleen. Huomaa, miten kauniisti kaikki asettuu paikalleen. Alkuperäinen riemuvuosi alkoi sovituspäivänä, veren jälkeen, peitetyn synnin jälkeen. Niin myös Hänessä. Ensin tuli sovitus, risti, velka joka maksettiin meidän puolestamme. Vasta sen jälkeen voi soida vapautuksen pasuna, koska todellinen vapaus ei ole velan unohtamista vaan velan maksamista. Hän maksoi sen, mitä me olimme velkaa emmekä koskaan olisi voineet maksaa. Sitten Hän julisti meidät vapaiksi. Sovitus ja vapaus kohtaavat Hänessä, niin kuin ne kohtasivat sinä syksyisenä sovituspäivänä yli koko Israelin maan.
Kalenteri ilman riemuvuotta
Me elämme maailmassa, jonka kalenteriin ei ole rakennettu yhtäkään riemuvuotta. Koko järjestelmämme on viritetty päinvastaiseen suuntaan. Se palkitsee kerryttämisestä, korkoa korolle, kiinni pitämisestä, kasvattamisesta loputtomiin. Mikään ei palaa takaisin, mikään ei nollaudu, mikään ei saa levätä, eivät pellot eivätkä ihmiset. Velka kasaantuu, omaisuus keskittyy, ihminen uupuu, koska hän ei koskaan saa laskea mitään kädestään. Meiltä puuttuu se pasuna, joka säännöllisesti muistuttaisi, kenelle kaikki lopulta kuuluu. Niinpä me unohdamme. Unohdamme nopeasti ja perusteellisesti ja alamme taas puhua kuin perilliset, jotka luulevat omistavansa sen, mikä on lainassa.
Tähän riemuvuosi puhuu kovaa. Ihminen tarvitsee rytmin, jossa hän laskee kädestään. Ei vain kerran elämässä, vaan toistuvasti, säännöllisesti, niin että muistaminen pääsee juurtumaan. Tämä voi olla pieni asia ja silti syvä. Sapatti, päivä viikossa jolloin et tee mitään hyödyllistä, vaan annat itsesi ja työsi levätä, on oma pieni riemuvuotesi. Velan anteeksiantaminen, oli se sitten rahaa tai vääryys jota olet kantanut sydämessäsi, on riemuvuoden pasunaa sinun elämässäsi. Kätten avaaminen, antaminen, luopuminen siitä mihin olit alkanut tarttua liian lujaa, on saman vapautuksen julistamista. Joka kerta kun lasket jotain kädestäsi vapaaehtoisesti, sinä soitat sitä pasunaa ja muistat, kenen vieras olet.
Syvin riemuvuosi on kuitenkin sydämen paluu kotiin. Riemuvuonna jokainen palasi perintömaalleen, sille paikalle joka oli alusta asti tarkoitettu hänelle. Ihmisen oikea perintömaa ei ole pelto eikä talo. Se on paikka Isän luona, lapsena, vieraana jota rakastetaan. Sinne paluu on se, mitä Kristus tarjoaa. Hän ei vain anna anteeksi velkaa, Hän vie sinut takaisin sinne, minne kuulut.
Pasuna soi yhä, niille joilla on korvat kuulla. Se ei julista, että sinun pitäisi ansaita lisää, pitää tiukemmin kiinni tai kerryttää enemmän. Se julistaa juuri päinvastaista. Laske kädestäsi. Palaa kotiin. Lepää. Kaikki on jo Hänen.
Olisiko meidänkin aika palauttaa tekijälle tekonsa ja kunnia, ymmärtää, kenellä yksin on kaikki valta Taivaassa ja maan päällä?
Sinun, Herra, on suuruus ja väkevyys ja loisto ja kunnia ja kirkkaus, sillä sinun on kaikki taivaassa ja maan päällä. Sinun, Herra, on valtakunta, ja sinä olet korotettu kaiken pääksi. Rikkaus ja kunnia tulevat sinulta, sinä hallitset kaikki, ja sinun kädessäsi on voima ja väkevyys. Sinun vallassasi on tehdä mikä tahansa suureksi ja väkeväksi.
1. Aikakirja 29:11-12