Vapain tutkimusraha valitsee myös sen, mitä Suomessa jää järjestelmällisesti tutkimatta

Säätiöraha kantaa suomalaisessa tiedepuheessa erityistä arvonimeä: sitä kutsutaan vapaaksi rahaksi. Se ei tule valtiolta budjettineuvottelujen läpi, se ei tule yritykseltä, joka odottaa patenttia takaisin, se ei seuraa hallitusohjelman painopisteitä. Tutkija, joka saa säätiöltä apurahan, saa periaatteessa luvan tutkia sitä, mikä häntä itseään tieteellisesti polttaa. Tästä syystä säätiörahaa pidetään tieteen vapauden viimeisenä linnakkeena.

Tämä on totta. Se on myös harhauttavaa. Sama ominaisuus, joka tekee säätiörahasta vapaata, tekee siitä poikkeuksellisen valikoivaa. Raha, jolla ei ole omistajaa, ei ole tilivelvollinen kenellekään myöskään siitä, mitä se jättää valitsematta.

Lähtökohta on tiedossa, vaikkei sitä usein koota yhteen lauseeseen. Yliopistojen ja yliopistosairaaloiden vapaasta, tutkijalähtöisestä lääketieteen perustutkimuksesta huomattava osa, monilla aloilla suuruusluokkaa kolmannes, lepää yksityisten säätiöiden apurahojen varassa. Sigrid Jusélius, Jane ja Aatos Erkon säätiö, Syöpäsäätiö, Sydäntutkimussäätiö, näiden nimet toistuvat suomalaisen lääketieteen kiitossanoissa kuin litania. Mitä niukemmaksi valtion suora perusrahoitus on käynyt, sitä raskaammin tämä litania painaa. Nuoren tutkijan palkka, väitöskirjan valmistuminen, koko tutkimusryhmän jatko voi riippua siitä, osuuko hänen aiheensa jonkin säätiön painotukseen.

Tästä eteenpäin on tärkeää olla pysähtymättä lukuihin. Luvut ovat vain kehys. Kysymys, joka niiden takaa avautuu, on toista luokkaa: kun rahalla ei ole omistajaa, kuka tosiasiassa päättää, mitä Suomessa tutkitaan?

Painovoima, ei sensuuri

Vastaus ei löydy mistään huoneesta, jossa istuisi ihminen ja sanoisi: tätä tutkitaan, tätä ei. Sellaista huonetta ei ole. Jokainen yksittäinen apurahapäätös on laillinen, useimmiten vertaisarvioitu, tehty parhaan tieteellisen harkinnan mukaan. Säätiön hallitus valitsee teemansa hyvässä uskossa, asiantuntijat arvioivat hakemukset huolella, paras hakemus voittaa. Mitään väärää ei tapahdu yhdessäkään päätöksessä.

Suunta ei synny päätöksistä. Se syntyy päätösten summasta, jota kukaan ei tee eikä kukaan näe.

Kuvittele tutkimuskenttä maisemana. Raha on painovoimaa. Sinne, missä apurahoja on toistuvasti tarjolla, kertyy tutkijoita, heidän mukanaan laitteita, väitöskirjantekijöitä, seuraava sukupolvi. Professori ohjaa opiskelijansa sinne, missä rahoitus on ennustettavaa, koska hän kantaa vastuun heidän toimeentulostaan. Kymmenessä vuodessa kokonainen osaamiskeskittymä kasvaa sinne, minne raha vuosi toisensa jälkeen valui. Se näyttää tieteen luonnolliselta kehitykseltä. Se on rahan muodon piirtämä maasto.

Tämä on rakenteen tärkein ominaisuus: se ei tarvitse pakkoa toimiakseen. Riittää, että ihmiset tekevät järkeviä valintoja omasta tilanteestaan käsin. Riippuvuus tuottaa varovaisuutta ilman, että kukaan käskee varovaiseksi. Seuraavan palkan riippuessa seuraavasta apurahasta mieli oppii itsestään suuntautumaan kohti sitä, mikä todennäköisesti rahoitetaan uudelleen. Rohkein kysymys jää usein kysymättä, ei siksi, että se kiellettäisiin, vaan siksi, että sille ei ole hakulomaketta.

Se, mitä ei lasketa, koska sitä ei ole

Tieteen edistystä mitataan sillä, mitä syntyy: julkaisuilla, sitaateilla, läpimurroilla, väitöskirjoilla. Kaikki nämä ovat jälkiä jostakin, joka tutkittiin. Yhtäkään mittaria ei ole sille, mitä jätettiin tutkimatta. Tutkimaton aihe ei tuota julkaisua, joka voitaisiin laskea, ei tutkijaa, joka voisi puolustaa sitä, ei säätiötä, joka kantaisi sen lippua. Katve on näkymätön, koska se ei jätä jälkeä.

Tämä on koko ilmiön salakavalin kohta. Voimme luetteloida tarkasti, mihin suomalainen lääketiede on satsannut. Sitä, mitä se ei ole koskaan kysynyt, emme näe suoraan lainkaan. Sen olemassaolon voi vain päätellä epäsuorasti, samaan tapaan kuin tähtitieteilijä päättelee näkymättömän massan siitä, miten valo taipuu sen ympärillä. Suomalaisen terveyden pimeä aine on niissä vaivoissa, jotka pysyvät arvoituksina vuosikymmenestä toiseen, niissä ehkäisyn keinoissa, joita ei kehitetä, niissä ihmisryhmissä, joiden kärsimys ei käänny apurahahakemukseksi.

Ketkä jäävät katveeseen? Ne, joiden takana ei ole säätiötä. Harvinaissairaus, joka on niin harvinainen, ettei kukaan ole perustanut sille rahastoa. Hoito, jota ei voi patentoida, koska se on liikuntaa, ravintoa, lepoa tai yksinkertainen vanha molekyyli, jota kukaan ei omista. Ennaltaehkäisy, joka on määritelmällisesti tapahtumattoman tutkimista ja siksi vaikea näyttää tuloksena. Työn ja ympäristön altisteet, joiden tutkiminen koskettaisi mahtavien etuja. Kaikkein hiljaisimpana vanhuuden ja hoivan arki, sairaus joka ei parane vaan jota kannetaan, kärsimys joka ei tuota läpimurtoa vaan vaatii uskollisuutta.

Huomaa, mikä näitä yhdistää. Ne eivät ole tieteellisesti vähäpätöisiä. Moni niistä koskettaa useampien suomalaisten arkea kuin se loistava erikoisala, jonka ympärille raha on kerääntynyt. Ne ovat orpoja yhdestä ainoasta syystä: niiden takana ei ole rahoituksen muotoa, joka vetäisi tutkijoita puoleensa. Kysymys ei ole siitä, mikä on tärkeää. Kysymys on siitä, minkä tärkeys sattuu olemaan jonkun painotuksessa.

Vastuu, jolla ei ole osoitetta

Palataan kysymykseen, joka jäi auki. Kun rahalla ei ole omistajaa, kuka päättää tieteen suunnan?

Vastaus on samaan aikaan yksinkertainen ja huimaava: ei kukaan. Juuri siksi kaikki yhdessä. Suunta ei ole kenenkään valinta. Se on satojen riippumattomien, hyvää tarkoittavien, erikseen perusteltujen valintojen yhteistulos, jota yksikään niiden tekijöistä ei tarkoittanut eikä yksikään heistä yksin voisi muuttaa. Tällaista tulosta ei voi valittaa, koska sillä ei ole tekijää. Sitä ei voi äänestää nurin, koska sitä ei ole päätetty. Sitä ei voi haastaa oikeuteen, koska kukaan ei rikkonut mitään.

Tässä on säätiömuodon syvin rakenteellinen seuraus. Säätiöllä ei ole omistajaa, jolta kysyä, ei osakkeenomistajaa, ei äänestäjää, ei markkinaa, joka rankaisisi väärästä valinnasta. Se on suunniteltu pysyväksi ja riippumattomaksi, ja juuri siksi se on poikkeuksellisen vaikea tehdä tilivelvolliseksi suunnasta, jonka se yhdessä muiden kanssa piirtää. Yksittäisen säätiön voi arvioida. Niiden yhteisvaikutusta tutkimuskentän muotoon ei kokoa yksikään viranomainen, yksikään raportti, yksikään ihminen. Palaset ovat julkisia. Kuvaa kukaan ei piirrä.

Se, mitä yhteiskunta valitsee tietää, on lopulta myös moraalinen valinta. Tieto ei ole neutraalia siinä, mihin se kohdistuu. Jokainen euro, joka virtaa kohti spektaakkelimaista läpimurtoa, on euro, joka ei virtaa kohti hiljaista, palkitsematonta työtä, jossa ihmistä vain kannatellaan. Rakenne palkitsee parantajan, ei hoivaajaa. Se rakastaa keksintöä enemmän kuin uskollisuutta.

Tässä on jotakin hyvin vanhaa. Laupias samarialainen ei keksinyt uutta lääkeainetta. Hän sitoi haavat, maksoi majatalon ja lupasi palata. Sellaiselle työlle ei nykyrakenteessa ole apurahaluokkaa, koska sitä ei voi mitata läpimurtona eikä omistaa patenttina. Yhteiskunta, joka osaa rahoittaa vain sen, mistä joku hyötyy näkyvästi, oppii vähitellen pitämään näkymätöntä hoivaa vähäarvoisena, ei pahuuttaan vaan siksi, että sen mittarit eivät kerta kaikkiaan näe sitä.

Tämä ei ole vaatimus lakkauttaa säätiöitä. Niiden tekemä työ on suurelta osin korvaamatonta, ja moni suomalaisen lääketieteen saavutus on niiden ansiota. Kysymys on hienovaraisempi ja siksi vaikeampi. Mitä tapahtuu maalle, jossa yhä suurempi osa siitä, mitä kutsutaan vapaaksi tutkimukseksi, riippuu yhä harvemmista rahastoista, samalla kun julkista perusrahoitusta leikataan vuosi vuodelta? Vapaus valtiosta on todellinen. Sen kääntöpuoli, riippuvuus harvoista, on yhtä todellinen, vaikka siitä puhutaan harvemmin.

Ehkä ensimmäinen teko ei ole rahan uudelleenjako vaan katseen suuntaaminen. Niin kauan kuin kukaan ei kokoa kokonaiskuvaa siitä, mihin tiede on kerääntynyt ja minkä se on jättänyt pimentoon, katve pysyy turvassa, koska sitä ei voi nähdä. Ensimmäinen kysymys vapaalle maalle ei ole, mitä me tutkimme. Se on rohkeampi: mitä me olemme niin tottuneet olemaan tutkimatta, ettemme enää edes huomaa sen puuttuvan?