Ihmiskunnalle lahjaksi annettu, lainattu vesi

Kaivo on vanhin turvan kuva jonka ihminen tuntee. Se on reikä jonka joku esivanhempi kaivoi maahan luottaen siihen, että syvällä on jotakin joka ei lopu. Kokonaiset sukupolvet ovat rakentaneet elämänsä sen ympärille, kylät ja pellot ja luvatut hyvät vuodet, kaikki sen hiljaisen lupauksen varaan että vesi tulee takaisin. Nyt kaivoja tyhjenee ympäri maailmaa nopeammin kuin niitä ehditään korvata. Laiturit jäävät kuivalle maalle, altaat paljastavat pohjansa, astiat palaavat kaivolta tyhjinä.

Luvut kertovat saman minkä maisema. Kolme neljästä maailman pohjavesivarannosta on laskenut tämän vuosisadan aikana, monin paikoin nopeammin kuin ennen, vaikka osa on myös kääntynyt hitaaseen nousuun siellä missä ihminen on lakannut ottamasta enemmän kuin maa antaa. Yli puolet maailman suurista järvistä on menettänyt vettä 30 vuodessa. Lähes kaksi miljardia ihmistä asuu kutistuvan järven valuma-alueella. Kokonainen vuosi sitten noin kolmannes maapallon maapinta-alasta oli kuivuudessa. Yhdysvaltain suurella tasangolla pohjavettä otetaan paikoin niin nopeasti, että viranomaisten oman arvion mukaan osissa ei ole vettä enää 25 vuoden kuluttua. Iranissa maa itse painuu tyhjenevien vesikerrostumien päältä alaspäin laajoilla alueilla. Maan omat tutkijat ovat ottaneet käyttöön sanan vesikonkurssi. Coloradon suuret tekojärvet ovat noin neljänneksen täynnä. Seitsemän osavaltiota ovat vuosia neuvotelleet siitä kuka luopuu ensin, pääsemättä sopuun. Englanti eli kuivimman keväänsä yli 130 vuoteen. Afrikan eteläosissa kymmenet miljoonat näkivät nälkää, kun sato jäi murto-osaan ja suuren padon voimalaitos hiljeni melkein kokonaan vedenpuutteeseen.

Tämä ei ole uutta. Se on vanhaa niin kauas kuin ihmisen muisti yltää. Kuivuus on kulkenut ihmiskunnan mukana koko sen olemassaolon ajan, eikä pelkkänä säänä vaan kuvana. Ihminen on toistanut samaa kuivumisen kiertoa uudelleen ja uudelleen. Aina uudestaan hän on hakenut itselleen jumalia oman tahtonsa mukaan, kuninkaita ja hallitsijoita ja järjestelmiä joiden luulee kannattelevan häntä. Aina uudestaan hän on huomannut mihin etääntyminen elävästä Jumalasta johtaa. Me olemme itsepäinen laji. Me toistamme virheemme sukupolvi sukupolven jälkeen, kohtaamme oman välinpitämättömyytemme ja ylpeytemme ja itseriittoisuutemme hedelmät. Silti kuvittelemme joka kerta olevamme se sukupolvi joka ei kuivu.

Kriisi joka piiloutuu näkyvissä

Kuivuudesta on aina puhuttu vähemmän kuin sen vakavuus edellyttäisi, mutta ei ensisijaisesti siksi että joku olisi päättänyt vaieta. Kuivuudella ei ole yhtä hetkeä. Sillä ei ole alkua eikä loppua, ei raunioita joita kuvata eikä draaman kaarta joka pitäisi huomion. Tulva tulee ja menee, myrsky iskee ja jättää jälkensä, mutta kuivuus vain jatkuu päivä toisensa jälkeen, kunnes se on niin syvä ettei sitä enää muista alkaneen. Tutkimus kutsuu tällaista hiipiväksi kriisiksi. Se piiloutuu näkyvissä. Yhdistyneet kansakunnat kutsuvat kuivuutta hiljaiseksi tappajaksi joka hivuttautuu sisään ja tyhjentää elämän hitaasti. Pohjavettä ne kuvaavat näkymättömäksi, koska se on maan alla eikä sitä osata pitää tärkeänä ennen kuin astia palaa tyhjänä. Huomio herää vasta kun kuivuus muuttuu tapahtumaksi, kun tulee hätätila tai evakuointivaroitus, mutta se katoaa yhtä nopeasti kuin heräsikin, vaikka itse kuivuus jää. Ilmastouutisointi kokonaisuutena on viime vuosina jopa vähentynyt, vaikka katastrofit lisääntyvät. Kysymys jää silti painamaan. Mistä ei puhuta, sitä ei tunnu olevan. Ehkä juuri se mikä on hidasta ja näkymätöntä on sitä mitä ihminen kaikkein vähiten haluaa katsoa, sekä maassa että itsessään.

Tämän kesän puheenaihe on ollut helle, ei kuivuus. Silti ne ovat saman ilmiön kaksi kasvoa. Kostealla maalla auringon energia haihduttaa vettä ja viilentää, mutta kuivalla maalla sama energia lämmittää ilmaa, jolloin kuivunut maa voimistaa helteen. Kuuma ilma imee maasta ja kasveista ja järvistä yhä enemmän vettä, niin että kehä ruokkii itseään. Haihdunta on näkymätön sarana joka tekee helteestä ja kuivuudesta saman prosessin. Helle on se minkä iholla tunnet. Kuivuus on se minkä maa menettää. Välissä on haihtuva vesi jota ei näe. Ihminen katsoo mielellään sitä mikä tuntuu iholla ja jättää katsomatta sen mikä katoaa hiljaa. Saman ihminen tekee itsensä kanssa. Ulospäin lämpö ja kiire ja täyteys, sisäänpäin hidas kuivuminen jota kukaan ei huomaa ennen kuin lähde on tyrehtynyt.

Perintö, ei omaisuus

Ehkä syvin syy siihen ettemme arvosta vettä on liian yksinkertainen jotta sitä edes ajattelisimme. Me olemme aina luottaneet sen jatkuvaan uudistumiseen. Se on tullut taivaalta ilmaiseksi niin kauan kuin muistamme. Niin me olemme oppineet pitämään sitä itsestäänselvyytenä joka on aina ollut ja on aina oleva. Emme ole suojelleet sitä, koska emme ole uskoneet että se voisi loppua. Sama pätee koko siihen luomakuntaan joka on annettu meidän hoitoomme. Me olemme katsoneet Jumalan meille antamaa maailmaa resursseineen omanamme. Olemme riistäneet lähimmäistä toisen omaisuuden kautta ja leikkineet omistajaa sillä mikä on lainattua. Vesi on perintöä, ei omaisuutta. Se on annettu, ei ansaittu. Perinnön antaja on jäänyt varjoon samalla kun perintöä on kulutettu loppuun.

Tuhlaajapoika otti perintönsä ennen aikojaan ja tuhlasi sen vieraalla maalla. Vasta kun kaikki oli mennyt ja nälkä oli suuri, hän muisti isänsä talon. Ihmiskunta seisoo saman perinnön äärellä. Se on saanut käyttöönsä maan ja meret ja sateen ja pohjaveden joka on kertynyt tuhansien vuosien aikana, mutta kuluttaa niitä nopeammin kuin ne uudistuvat, kuin perintö ei koskaan loppuisi. Kysymys kuuluu, muistaako ihminen antajan ennen kuin astia on tyhjä, vai vasta sitten.

Säiliöiden rakentajat

Toiset ovat jo laskeneet, ettei muisti herää ajoissa. He ovat ryhtyneet varautumaan omin voimin. Kaikkein varakkaimmat rakentavat maan alle suojia joissa on oma vetensä ja energiansa ja ruokansa, ostavat maata saarilta ja mantereiden laidoilta, valmistautuvat päivään jota kutsuvat tapahtumaksi. Yksi heitä haastatelleista kirjoitti, että kysymys joka näitä ihmisiä eniten vaivasi ei ollut miten selviän, vaan miten pidän vartijani kurissa sen jälkeen kun raha ei enää merkitse mitään. Toinen puhuu ihmislajin varmuuskopiosta toisella planeetalla, ei henkilökohtaisesta pakoreitistä vaan tietoisuuden valon säilyttämisestä, jos maa jonain päivänä hiljenee. Mitä nämä varautumiset paljastavatkin, ne paljastavat saman minkä vanha teksti sanoi jo kauan sitten. Ihminen turvaa mieluummin omaan käsivarteensa kuin siihen josta kaikki on tullut. Hän hakkaa itselleen säiliöitä, koska ei enää luota lähteeseen.

Olisi kuitenkin virhe tehdä varautumisesta ääripää tai erikoisuus. Se on palannut tavallisen elämän piiriin nopeammin kuin moni huomaa. Euroopan unioni kehotti keväällä 2025 kansalaisiaan pitämään kotonaan omavaraisuuden vähintään kolmeksi vuorokaudeksi. Ruotsi lähetti saman ohjeen jokaiseen kotitalouteensa. Suomessa sama neuvo on luettavissa viranomaisten sivuilta. Yhä useampi ihminen opettelee kasvattamaan osan ruoastaan, keräämään sadevettä, elämään lähempänä sitä mistä elanto tulee. Jopa yhteisöt jotka ovat eläneet maasta ja omin käsin sukupolvien ajan ovat 20 vuodessa kaksinkertaistuneet, elävänä muistutuksena siitä että ihminen tulee toimeen vähemmällä ja lähempänä maata kuin hän luulee. Tässä ei ole mitään hurmoksellista eikä maailmasta pakenevaa. Se on sitä samaa järkeä jolla kaivo aikoinaan kaivettiin, tervettä huolenpitoa siitä mikä on annettu.

Kristuksen seuraaja ei ole menneisyyteen paennut erakko. Hän on tavallinen nykyihminen joka käy työssä, ajaa autoa, käyttää tekoälyä työkaluna niin kuin muutkin ja kuuntelee samalla Pyhää Henkeä. Omavaraisuus ei ole hänelle maailmasta luopumista vaan osa sitä samaa uskollisuutta jolla mitä tahansa annettua hoidetaan. Ero ei kulje varautuvan ja varautumattoman välillä, eikä pellon ja kaupungin. Se kulkee sen välillä mihin ihminen lopulta turvaa. Varautua voi kahdella tavalla. Toinen linnoittautuu seurauksia vastaan, kaivautuu maan alle oman vetensä ja aseidensa kanssa, luottaa siihen että hän itse riittää. Toinen tekee saman käytännön työn mutta pitää katseensa ylhäällä, tietäen että viisainkaan varasto ei ole lähde vaan korkeintaan ämpäri lähteen alla. Vanha teksti ei moiti sitä joka kokoaa talven varalle. Se moittii sitä joka tekee omasta käsivarrestaan jumalan ja unohtaa mistä sade tulee. Varautuminen on viisautta. Epäjumala siitä tulee vasta silloin kun se korvaa antajan.

Vasta kun astia on tyhjä

Tässä on kohta jota kannattaa katsoa suoraan, koska se paljastaa saman ihmisen kaikilla tasoilla. Kuivuus maksaa maailmalle arviolta yli 300 miljardia dollaria vuodessa. Silti Maailmanpankin oman selvityksen mukaan lähes yhdeksän kymmenestä sääkatastrofeihin ohjatusta rahasta menee jälkien korjaamiseen sen jälkeen kun vahinko on jo tapahtunut, ei sen estämiseen etukäteen. Ennaltaehkäisyyn sijoitettu raha tuottaa tutkitusti kahdesta kymmeneen kertaa itsensä takaisin. Silti sitä ei tehdä. Vain noin kuudella maalla kymmenestä on toimiva ennakkovaroitusjärjestelmä. Kansallinen suunnitelma kuivuuteen varautumisesta on tehty reilussa 70 maassa, mikä tarkoittaa että valtaosalta maailman maista se puuttuu tai jää toimeenpanematta. Kansainväliset järjestöt kuvaavat omaa kuivuudenhallintaansa yhdellä sanalla, reaktiiviseksi. Toimeen ryhdytään vasta kun astia on jo tyhjä. Näin mitattuna ennaltaehkäisy on naurettavalla tasolla, eikä se ole ihmiskunnan etu.

Kyse ei ole siitä, ettei mitään osattaisi. Euroopan unioni hyväksyi kesällä 2025 vesistrategian, joka tähtää kymmenen prosentin vähennykseen vedenkulutuksessa vuosikymmenen loppuun mennessä. Espanja rakentaa miljardeilla suolanpoistoa ja vedenkierrätystä. Kapkaupunki onnistui vuonna 2018 lähes puolittamaan kulutuksensa, kun se kertoi asukkailleen läpinäkyvästi kuinka monta päivää vettä oli enää jäljellä. Ihminen siis kykenee kääntymään, kun hän vihdoin uskoo tilanteen todeksi. Ongelma ei ole kyvyttömyys vaan se, että kääntyminen tulee myöhään, hätätilan pakottamana, sen jälkeen kun helpompi hetki on jo menetetty. Tämä ei ole vain hallinnon vika. Se on ihmisen muoto. Me emme reagoi hitaaseen. Me odotamme tapahtumaa, kriisiä, jotain jolla on otsikko ja kuva. Katseemme kääntyy pois kaikesta mikä lähestyy äänettä ja varmasti. Ennaltaehkäisy vaatisi meitä toimimaan sen perusteella mitä emme vielä näe, juuri sitä minkä ihminen tekee kaikkein vaikeimmin. Sama sokeus joka jättää padot rakentamatta ja varoitukset kuulematta jättää myös sydämen kuivuuden huomaamatta, kunnes lähde on tyrehtynyt.

Valta joka nojaa lainattuun

Jos vesi on lopulta se resurssi jonka varassa kaikki muu lepää, silloin kaikki valta joka nojaa veteen on lainattua ja ajallista. Vesi ei ole maailman suurin energianlähde, mutta se on välttämätön panos lähes kaikelle energialle, vesivoimalle suoraan sekä lämpövoiman ja ydinvoiman jäähdytykselle ja polttoaineiden jalostukselle. Ranskassa on jouduttu useana kesänä hiljentämään ydinreaktoreita, koska jokivesi oli liian lämmintä jäähdyttämään niitä. Sambiassa suuren padon kuivuttua sähköt katkesivat paikoin jopa 21 tunniksi vuorokaudessa. Valtiot ovat alkaneet käyttää vettä painostuksen välineenä. Yksi suurvalta jäädytti vuosikymmeniä pitäneen vesisopimuksen naapurinsa kanssa, joka kutsuu tätä veden aseistamiseksi. Toisaalla suuri pato vihittiin käyttöön ilman sopimusta juoksutuksista. Alavirran maa kutsuu sitä olemassaoloaan uhkaavaksi. Historia opettaa silti, että vesi tuottaa valtioiden välillä useammin yhteistyötä kuin sotaa, koska lopulta kaikki tarvitsevat samaa vettä. Se aiheuttaa valtavaa kärsimystä, mutta harvoin varsinaista sotaa.

Tässä on kysymys jota harvoin kysytään ääneen. Kuinka pitkäksi aikaa joku johtaa vesivaroilla. Vesivarasto voidaan mitata ja laskea, patoja voidaan rakentaa ja sopimuksia jäädyttää, mutta yhtäkään pilveä ei voi käskeä. Sinä hetkenä kun sade taivaalta lakkaa, kaikki inhimillinen valta veden yllä romahtaa yhtä aikaa, koska kukaan ei hallitse taivasta. Sen edessä suurvalta ja kylä ovat samassa asemassa. Vanha profeetta kysyi tämän jo kauan sitten. Onko pakanain turhista jumalista sateen antajiksi, tahi taivasko itsestään antaa sadekuurot. Kysymys ei ollut retorinen koru vaan paljas tosiasia. Se joka luulee johtavansa vedellä, johtaa jollakin joka ei ole hänen.

Sama pouta, kaksi kohtaloa

Näin ihmisen kuivuus ja maan kuivuus paljastuvat samaksi asiaksi. Nykyihminen elää keskellä ulkoista yltäkylläisyyttä ja kuivuu silti sisältä. Tälle sopii sana kuivahukkuminen. Hän hukkuu kuivuuteen, on täynnä kaikkea muuta paitsi sitä yhtä joka janoa sammuttaisi. Profeetta Jeremia asetti kaksi ihmistä rinnakkain. Kuva on yhä sama. Kirottu on se mies joka turvaa ihmisiin ja tekee lihan käsivarreksensa ja jonka sydän luopuu Herrasta. Hän jää alastomaksi arolle, hän asuu poudan polttamissa paikoissa, autiossa suolamaassa. Siunattu taas on se mies joka turvaa Herraan. Hän on kuin veden partaalle istutettu puu, joka ojentaa juurensa puron puoleen. Helteen tuloa se ei peljästy, vaan sen lehvä on vihanta, eikä se poutavuonnakaan ole huolissaan eikä herkeä hedelmää tekemästä. Sama helle, sama pouta, kaksi eri kohtaloa. Ero ei ole olosuhteissa vaan siinä mihin juuret yltävät.

Sama kansa oli jo kauan sitten kuullut miksi. Minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin, sanoi Herra. Minut, elävän veden lähteen, he ovat hyljänneet ja hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä. Tässä on koko kierto yhdessä lauseessa. Ihminen kääntyy pois lähteestä joka ei koskaan lopu ja rakentaa tilalle omat säiliönsä jotka aina vuotavat. Se ei ole kertaluontoinen erehdys vaan se sama valinta jonka jokainen sukupolvi tekee yhä uudelleen, meidän sukupolvemme väkevämmin kuin moni ennen. Me olemme rakentaneet mahtavimmat säiliöt joita ihmiskunta on nähnyt, mutta huomaamme ne särkyviksi.

Kutsu, ei kosto

Silti tämä ei ole tuomion sana. Se on tärkeintä nähdä oikein. Silloin kun Aamos kertoi kuinka Herra pidätti sateen kolme kuukautta ennen elonkorjuuta ja antoi sataa toiselle kaupungille mutta toiselle ei, hän ei kuvannut kostoa vaan kutsua. Lause joka toistuu on aina sama, te ette kääntyneet minun tyköni, sanoo Herra. Sade pidätettiin, jotta kansa katsoisi ylös. Haggai sanoi sen suoraan, minä olen kutsunut kuivuuden maahan. Kutsunut, ei tuominnut. Sateen pidättyminen on armoteko, ei rangaistus, koska se herättää sen joka nukkuu ennen kuin on liian myöhäistä. Vanha varoitus kuului, että jos sydän antautuu vieteltäväksi ja kääntyy palvelemaan muita jumalia, taivas suljetaan eikä sadetta tule. Uhka ei ollut siinä että taivas sulkeutuu vihasta, vaan siinä että ihminen ei huomaa kääntyneensä pois ennen kuin sade lakkaa. Kuivuus on se hetki jolloin ihminen vihdoin nostaa katseensa sinne minne sen olisi pitänyt olla suunnattuna koko ajan.

Tämä on syytä sanoa selvästi, koska armo on helppo ymmärtää väärin. Kristuksen kärsivällisyys on tänään täsmälleen sama kuin se oli vanhan liiton aikaan. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on pyhä ja pysyvä, eikä se horju. Me ihmiset horjumme ja eksymme ja kuivumme. Silti sama kärsivällisyys odottaa meitä joka kerta kun palaamme. Se ei ole odottanut löytääkseen syytä tuomita vaan antaakseen vielä yhden mahdollisuuden kääntyä. Juuri siksi kuivuus ei ole loppu vaan kutsu. Ihminen on toistanut kiertonsa niin monta kertaa, että tämä kutsu on saattanut olla viimeisiä.

Joka janoaa, tulkoon

Vanha kirja ei jätä janoavaa tyhjän ääreen. Minä vuodatan vedet janoavaisen päälle ja virrat kuivan maan päälle, on luvattu. Ravituksi tullut sielu on kuin runsaasti kasteltu puutarha, kuin lähde josta vesi ei koskaan puutu. Aivan viimeisillä sivuilla, kun kaikki muu on jo sanottu, kutsu on riisuttu kaikkein yksinkertaisimpaan muotoonsa. Joka janoaa, tulkoon. Joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi. Lahjaksi, ei ansiona. Sama vesi jota ihminen on yrittänyt varastoida omiin säiliöihinsä, jota valtiot ovat yrittäneet padota ja jonka varaan varakkaimmat rakentavat suojiaan, tarjotaan lopulta ilmaiseksi sille joka vain myöntää janoavansa.

Tässä on kuivuuden ainoa ratkaisu, se jota harvoin edes ajatellaan. Ei syvempi kaivo, ei suurempi pato, ei parempi bunkkeri, vaan paluu antajan luo. Tuhlaajapoika ei löytänyt vettä vieraalta maalta. Hän löysi sen isänsä talosta, jonne hän ei osannut palata ennen kuin nälkä oli tehnyt hänet nöyräksi. Ehkä sama nöyryys on se mitä kuivuus meissä etsii. Ei häpeää eikä pelkoa vaan sen yksinkertaisen myöntämisen, että me janoamme, että me emme ole lähde vaan luodut janoamaan lähdettä, että se lähde on yhä auki. Kuivuneilla on toivo, mutta toivo ei ole padossa eikä varastossa. Se on siinä suunnassa johon katse kääntyy, kun astia palaa tyhjänä ja ihminen viimein muistaa, kenen vettä hän on koko ajan juonut.