Markkinoiden avoin lupaus näännytetään laillisin keinoin, joista jälki jää vain kulisseihin

Markkina esittää itsensä avoimena mahdollisuutena kaikille. Se on lupaus, jonka mukaan kuka tahansa saa astua sisään, tarjota parempaa ja voittaa asiakkaan omilla ansioillaan. Tähän lupaukseen nojaa koko se vapaus, jota kutsumme yrittämiseksi. Lupaus on kaunis ja juuri siksi sitä kannattaa katsoa tarkasti. Kaunein lupaus on aina se, jota vasten todellisuus mitataan.

Laki piirtää tälle avoimuudelle rajat. Se kieltää selvimmät väkivallan muodot, kartellin, saalistuksen, määräävän aseman räikeimmän väärinkäytön. Rajat ovat todellisia ja niitä myös valvotaan. Suomessa määräävässä asemassa toiminut yhtiö on tuomittu ylimmässä oikeusasteessa myymään maitoa alle omien muuttuvien kustannustensa syrjäyttääkseen kilpailijan ja seuraamusmaksu oli kymmeniä miljoonia. Näyttö rakentui yhtiön omiin sisäisiin asiakirjoihin, sen omiin laskelmiin siitä mitä tavoiteltiin. Tämä on tärkeä tieto. Tarkoituksellinen teko, joka kirjautuu papereihin, voidaan näyttää toteen ja se ylittää lain rajan.

Ongelma ei ole siinä mitä laki kieltää. Ongelma on siinä mitä se sallii.

Se mikä jättää jäljen ja se mikä ei

Kaikki markkinan kova peli ei näy tuomiolauselmana. Suurin osa siitä ei näy missään.

Iso ostaja voi venyttää maksuaikansa niin pitkiksi, että pieni toimittaja rahoittaa käytännössä ostajansa toimintaa omalla taseellaan. Tämä on laillista aina, kun siitä on nimenomaisesti sovittu ja riippuvainen toimittaja sopii mihin tahansa, koska vaihtoehto on menettää ainoa asiakkuus. Alusta voi laskea oman palvelunsa ensimmäiseksi ja painaa kilpailijan näkymättömiin ja uhri näkee vain liikenteensä romahtavan tietämättä miksi. Iso valmistaja voi maksaa jakelijalle siitä, että kilpailijan tuotteen lanseeraus viivästyy ja tästä jää sopimus. Sijoittajien rahalla voidaan myydä pitkään alle kustannusten, kuihduttaa kilpailija subventiolla jota tämä ei kykene vastaamaan ja kotiuttaa voitto vasta myöhemmin, jolloin teko ei näytä saalistukselta vaikka lopputulos on sama. Kaikissa näissä on jälki, laskuissa, hinnoissa, sopimuksissa, sähköposteissa. Jälki on juuri se, minkä varassa vääryys voidaan joskus, vuosien viiveellä, osoittaa.

Sitten on se toinen puoli. Painostus, joka hoidetaan puhelimessa, ei jätä jälkeä. Vihje jakelijalle, että pienen toimittajan pudottaminen olisi kaikkien etu, ei kirjaudu mihinkään, ellei vastaanottaja itse nauhoita sitä. Anonyymi arvostelu, joka on ostettu mustamaalaamaan kilpailijaa, on suunniteltu jäljettömäksi. Verkostosta poissulkeminen tapahtuu ilman yhtään päätöstä, jonka voisi riitauttaa. Juuri tämä on olennaista. Harmaat keinot ovat siirtyneet sinne, missä ne eivät jätä jälkeä, koska jälki on ainoa asia, joka tekee teosta todistettavan.

Oikeussali itsessään voidaan valjastaa keinoksi. Kanne, jonka tarkoitus ei ole voittaa vaan kuluttaa vastapuolen rahat ja aika, on täysin laillinen, koska kanteen nostaminen on jokaisen oikeus. Sama pätee ylileveään tavaramerkki- tai patenttivaatimukseen, jossa isompi tietää pienemmän antautuvan kuluihin ennen kuin ehtii puolustautua. Vahvempi tietää, että heikompi antautuu kuluihin ennen kuin tuomari ehtii lausua mitään oikeasta ja väärästä. Prosessikulut ratkaisevat kysymyksen, jota ei koskaan ratkaistu sisällön perusteella. Kanteen aikomusta ei voi todistaa ja siksi tämäkin keino kuuluu jäljettömien joukkoon, vaikka itse kanne on julkinen asiakirja.

Tästä seuraa markkinan hiljaisin totuus. Laillinen näännyttäminen ei jätä tuomiolauselmaa, se jättää tilaston. Toimijoiden määrä alalla puolittuu, tuottajahinnat romahtavat, yksi toisensa jälkeen toteaa ettei kannata enää jatkaa, eikä mikään näistä näy yhtenä oikeusjuttuna. Se näkee lukusarjana, joka kertoo että kilpailija vain ei menestynyt. Kukaan ei tuomittu, koska ketään ei voitu näyttää syylliseksi ja ketään ei voitu näyttää syylliseksi, koska kaikki oli laillista. Kadonnut yritys ei jätä jälkeensä tuomiota. Se jättää jälkeensä aukon, jonka äärellä ihmiset toteavat, että kilpailu vain karsi heikot.

Epäsymmetria, joka on rakennettu sisään

Markkinan avoin lupaus edellyttää, että sääntö kohtelee kaikkia samoin. Sääntö kohteleekin kaikkia samoin ja juuri siinä on vika.

Jokainen uusi vaatimus, jokainen lupa, raportti ja valvontavelvoite maksaa saman verran täyttää riippumatta yrityksen koosta. Iso toimija jakaa tämän kustannuksen suurelle liikevaihdolle, pieni kantaa sen kokonaisena. Sääntely, joka on kirjoitettu suojelemaan, rasittaa suhteessa eniten juuri sitä, joka on heikoin ja joka on vasta tulossa markkinalle. Tämä ei ole kenenkään pahuutta. Se on rakenteen ominaisuus ja se on taloustieteessä tunnettu vuosikymmenten ajan. Vakiintunut toimija voi jopa kannattaa uutta sääntelyä, jonka vaatimukset se itse jo täyttää, koska sama vaatimus on kilpailijalle este. Kilpailijan kustannusten nostaminen on tehokkaampaa kuin oman hinnan laskeminen ja se on täysin laillista.

Osa kilpailun rajoista on kirjoitettu suoraan lakiin. Jotkin niistä ovat perusteltuja, ne suojaavat heikompaa osapuolta tai kansanterveyttä. Silti ne ovat rajoituksia, lailla luotuja alueita, joilla markkina ei ole avoin kaikille. Raja sallitun yhteistyön ja kielletyn kartellin välillä on veteen piirretty ja se ylittyy hiljaa. Toimialajärjestö, jonka tehtävä on edunvalvonta, voi muuttua foorumiksi, jolla sovitaan hinnoista tai jaetaan markkinaa ja Suomessa näin on käynyt useammin kuin kerran, järjestö itse tuomittuna mukana.

Vaikuttaminen siihen, millaisiksi säännöt muotoutuvat, on sekin epäsymmetristä. Aktiivisimmat vaikuttajat lainvalmisteluun ovat suuria etujärjestöjä ja niiden palkkaamia konsulttitoimistoja, eivät pieniä yrityksiä, joilla ei ole siihen aikaa eikä varaa. Osa vaikuttamisesta on tullut näkyväksi rekisterien myötä, mutta katvealueet ovat isot. Se, mitä tapahtuu virastojen valmistelussa ja kuntien päätöksenteossa, siellä missä pienyrittäjän arjesta usein päätetään, jää suurelta osin pimentoon. Sama ovi, josta astutaan julkisesta vallasta yksityiseen etuun, kääntyy myös toiseen suuntaan. Sääntöjä kirjoittavat usein ihmiset, jotka myöhemmin siirtyvät niiden palvelukseen joita säännöt koskevat ja sääntöjen kohteita ohjaavat usein ihmiset, jotka ne aikanaan kirjoittivat. Ovi pyörii hiljaa, eikä sen pyörimisessä ole mitään laitonta.

Julkinen ostaja on oma lukunsa. Tarjouspyyntö voidaan muotoilla niin, että se sopii vain istuvalle toimittajalle, referenssivaatimuksin, liikevaihtorajoin, jättimäisin niputuksin ja lopputulos näyttää virheeltä eikä tahdolta. Kokonainen elinkeino voi siirtyä paikkakunnalta pois yhdellä hankintapäätöksellä, joka on joka kohdastaan lainmukainen. Yritys ei kaadu kilpailijan vaan ostajan kynänvedon edessä.

Ristikkäisyys joka kutoo verkon

Nämä keinot eivät ole erillisiä. On yksi lanka, joka kutoo ne yhteen ja se lanka on ihmiset itse.

Sama melko pieni joukko istuu monessa pöydässä yhtä aikaa. Ristikkäiset hallitusjäsenyydet ja nimitysvalta kutovat yhteen valtion, julkiset toimijat, sijoittajat, säätiöt, yritysmaailman ja yksittäiset ihmiset. Sama henkilö voi istua suuren yhtiön hallituksessa, eläkesijoittajan hallinnossa, säätiön johdossa ja sen elimen pöydässä, joka nimittää seuraavat päättäjät. Kukaan ei tarvitse salaista sopimusta. Riittää, että samat ihmiset tuntevat toisensa, ovat toisilleen velkaa ja näkevät maailman samoista kulmista. Kudos ei ole salaliitto. Se on rakenne ja rakenteen voi todentaa julkisista rekistereistä, vaikka sen vaikutusta yksittäiseen päätökseen ei voi.

Yksi solmu tässä kudoksessa ansaitsee erillisen huomion. Säätiöllä ei ole omistajia eikä jäseniä. Sen hallitus täydentää itse itsensä, valitsee seuraajansa ja oman tilintarkastajansa, eikä ole tilivelvollinen kenellekään elävälle taholle, vain säätiön tarkoitukselle. Osakeyhtiössä omistaja voi moittia päätöstä, vaatia korvausta, vaihtaa hallituksen. Säätiössä tällaista sisäistä valvojaa ei ole lainkaan. Säätiön omistaessa yrityksiä syntyy rakenne, jonka huipulla ei ole ketään ketä voisi vaatia tilille. Sama omistajattomuus, joka suojaa säätiön jalon tarkoituksen lyhytnäköiseltä omistajaintressiltä, tekee siitä myös rakenteen jota kukaan ei sisältä korjaa, jos hallintoon valikoituu väärä piiri. Silloin ainoa korjaus tulee ulkoa.

Verkon voima on siinä, että jokainen sen käyttämä vipu on erikseen täysin laillinen. Omistaminen on laillista. Hallituspaikan täyttäminen on laillista. Sijoituspäätöstä ei tarvitse perustella kenellekään. Parhaan liikepaikan vuokraaminen omalle kumppanille kuuluu sopimusvapauteen. Kilpailijan kumppanuudet voivat kuihtua yhtiöiden omilla liiketoimintapäätöksillä. Kilpailijan rahoitus voi kallistua ilman, että kukaan katkaisee sitä, pelkästään siitä että suuri sijoittaja jää pois eikä sano miksi. Yhdenkään yksittäisen liikkeen kohdalla ei ole mitään, mihin valvoja voisi tarttua. Voima syntyy yhdistelmästä ja jäljettömyydestä, monesta toisiaan tukevasta vivusta, joista jokainen on erikseen perusteltavissa tavanomaisena liiketoimintana. Rakenteen valvonta ei voi nojata siihen, että kaikki sen sisällä ovat aina hyveellisiä, koska sillä hetkellä kun joku ei ole, korjaavaa mekanismia ei ole olemassa. Valvomaton rakenne on ongelma jo ennen kuin kukaan käyttää sitä väärin.

Kun valtio on myös osapuoli

Markkinan yläpuolella seisoo toinen valta, jonka pitäisi olla sen tuomari. Valtio ei ole vain erotuomari. Se on usein myös pelaaja.

Valtio ja sen laitokset omistavat, suoraan ja välillisesti, osan siitä taloudesta jota ne samalla säätelevät ja valvovat. Sama käsi voi olla yhtä aikaa omistaja, rahoittaja, takaaja ja vartija. Tällaisessa asetelmassa sen oma etu ei ole enää ulkopuolinen. Omistajana se hyötyy siitä että omistuksen arvo säilyy. Takaajana se häviää, jos tappio realisoituu. Maineen kantajana se kärsii, jos ongelma tulee julki. Nämä edut voivat asettua samaan suuntaan sen kanssa, ettei totuutta katsota liian tarkasti. Eturistiriita ei ole tässä kenenkään synti, se on rakenteen asetelma ja asetelma on olemassa riippumatta siitä miten hyveellisiä sen sisällä olevat ihmiset ovat.

Valtiolla on myös keinoja, joita markkinan yksityisellä toimijalla ei ole. Se voi tukea kriisiytynyttä toimijaa. Se voi joustaa säännöstä, katsoa hetken toiseen suuntaan, antaa aikaa. Se voi järjestää hiljaisen pelastuksen, jossa vaikeuksissa oleva siirtyy toisiin käsiin ennen kuin sen todellinen tila tulee kaikkien nähtäväksi. Jokainen näistä keinoista voi olla oikea ja perusteltu. Vakauden suojeleminen on aito arvo. Kansalaisten säästöjen turvaaminen on aito arvo. Juuri siksi nämä keinot ovat myös täydellinen verho. On eri asia suojella vakautta ihmisten tähden kuin suojella sitä siksi, ettei totuus tulisi näkyviin ja ulkoapäin nämä kaksi näyttävät usein täsmälleen samalta.

Kaikkein voimakkain keino on se, joka tehdään kansallisen edun nimissä. Ohi katsomisen pukeminen vakauden, maineen tai maan suhteiden suojelemiseksi tekee itse ohi katsomisesta kunniallista. Tähän kuuluu myös maineen varjelu ulospäin. Valtiolla on kasvot kansainvälisissä suhteissa ja talousliitoissa. Sisäisen ongelman paljastuminen voi heikentää sen asemaa kumppaneiden silmissä, sen luottokelpoisuutta ja sen neuvotteluvoimaa liitossa jonka jäsen se on. Vaikeneminen palvelee silloin kansallista etua myös ulospäin, ei vain sisäänpäin. Juuri siksi tämä keino on kaikista helpoin oikeuttaa. Kysymys ei ole siitä, onko kansallinen etu tärkeä, vaan siitä, milloin sen nimissä katsotaan ohi siitä mikä pitäisi korjata. Valtion ollessa osaomistaja sen käytettävissä olevia keinoja ei puida julkisuudessa, koska julkinen puiminen paljastaisi sekä eturistiriidan että tappion. Ne toteutetaan pääosin kulisseissa. Julkisuuteen jää siisti kertomus, kulisseihin jää se mitä oikeasti tehtiin ja näiden kahden väliin jää se mitä ei sanota ääneen.

Vartija joka kääntää katseensa

Jos markkina pettää itsensä, viimeinen turva on valvonta. Sen tehtävä on korjata se, minkä markkina jättää korjaamatta. Sillä on omat rakenteelliset heikkoutensa ja ne on tunnettava, jotta ymmärtää miksi laiminlyönnit voivat jatkua vuosia näkyvissä.

Valvottavat rahoittavat usein valvojansa. Samat ammattilaiset liikkuvat valvottavan ja valvojan välillä. Hallitusten jäsenyydet kietoutuvat ristiin niin, että sama pieni joukko istuu monessa pöydässä. Mikään näistä ei ole salaliitto. Se on kannustinasetelma, jossa tarkkaan katsominen on epämukavaa ja kallista ja ohi katsominen on helppoa ja halpaa. Tätä ei kutsuta kaappaukseksi silloin kun kukaan ei anna käskyä. Se on pehmeämpää, se on rakenteellista riippuvuutta ja se riittää.

Vastuu on usein hajautettu niin moneen käteen, ettei kukaan omista kokonaisuutta. Yksi viranomainen valvoo yhtä palaa, toinen toista ja jokainen pala näyttää erikseen siedettävältä. Kokonaisuus, joka syntyy palojen summasta, putoaa niiden väliin, koska se ei kuulu kenellekään. Valvonta, joka nojaa valvottavan omaan raportointiin ja tämän itse valitseman tilintarkastajan lausuntoon, on lisäksi sokea sille, mitä valvottava valitsee olla näyttämättä. Se näkee sen mikä ilmoitetaan, ei sitä mikä jätetään ilmoittamatta.

Näistä syistä toistuu sama kuvio kerta toisensa jälkeen. Sen, minkä valvoja jätti näkemättä, löytää ulkopuolinen. Toimittaja, ilmiantaja, asianosainen yrittäjä, joku joka ei ollut osa rakennetta, kokoaa palat joita rakenne ei koonnut. Korjaus tulee ulkoa, ei sisältä. Tämä on itsessään diagnoosi. Rakenne, joka korjaantuu vain ulkopuolisen työstä, ei todellisuudessa valvonut itseään. Se odotti, että joku muu tekisi sen työn, jota varten se oli olemassa.

Se mikä näytetään ja se mikä vaietaan

Kansa ei näe tätä rakennetta suoraan. Se näkee sen yhden ikkunan läpi ja se ikkuna on julkinen sana. Media ratkaisee, mikä nostetaan valoon ja mikä jää varjoon, mikä on uutinen ja mikä ei tapahtunut lainkaan. Juuri tämä tekee sen vallasta suhteessa kansaan näkyvän ja voimakkaan. Se ei ole valtaa kertoa ihmisille mitä ajatella, se on valtaa ratkaista mistä heillä ylipäätään on mahdollisuus ajatella. Silmä, joka valitsee mitä katsoo, valitsee myös mitä muut saavat nähdä.

Tämä silmä on itse kudottu samaan verkkoon. Sen omistus on harvoissa käsissä ja nuo kädet ulottuvat teollisuuspääomaan, eläkevarallisuuteen ja säätiöihin, samaan ristikkäiseen kudokseen. Tästä ei seuraa, että omistaja sanelisi uutisen. Se olisi eri väite, joka vaatisi oman näyttönsä, eikä useimmiten ole näin. Vaara on hienovaraisempi. Kyse ei ole siitä valehteleeko silmä, vaan siitä mihin se on rakenteellisesti asetettu. Silmä, joka kuuluu samaan kudokseen jota sen pitäisi vartioida, ei tarvitse käskyä katsoakseen lempeästi.

Laillinen näännyttäminen ei jätä tuomiota, se jättää tilaston ja tilasto on vahinko vasta silloin, kun joku lukee sen takaisin niiksi ihmisiksi joista se koostuu. Media on se joka lukee tai jättää lukematta. Yksittäinen dramaattinen tapaus kerrotaan, mutta kokonaisen alan hidas hiipuminen vuosien yli, yksi hiljainen luopuminen kerrallaan, ei ole tapahtuma eikä siksi uutinen. Sama ominaisuus, joka tekee laillisesta näännyttämisestä näkymättömän, se ettei sillä ole yhtä hetkeä, tekee siitä myös kertomatta jäävän järjestelmälle joka on rakennettu hetkien varaan. Vaikeneminen ei ole aina päätös. Usein se on huomion oma rakenne, sokea sille mikä on hidasta.

Sama kaksijakoinen totuus pätee tässä kuin vartijan kohdalla. Kätketyn tullessa vihdoin esiin sen paljastaa useimmiten juuri media, toimittaja, se yksi joka lukee tilaston takaisin kasvoiksi. Media on siis yhtä aikaa verkko ja vastavoima, silmä joka voi kääntyä pois ja silmä joka lopulta näkee. Kumpi näistä se kulloinkin on, ratkeaa siitä, seisooko se kudoksen sisällä vai sen reunalla. Vastavoima syntyy reunalta, siltä jota katseensa kohde ei omista.

Laki on lattia, ei katto

Olemme oppineet kysymään väärän kysymyksen. Kysymme, onko jokin laillista ja kun vastaus on kyllä, lakkaamme kysymästä. Laillisuudesta on tullut moraalin katto, vaikka sen piti olla vain lattia. Laki kertoo alimman rajan, jonka alle ei saa mennä. Se ei koskaan luvannut kertoa, mikä on oikein.

Ihminen oikeuttaa itselleen paljon sillä, että se mahtuu lain sisään. Rahavirran jatkuminen oikeutetaan sillä. Valta-aseman säilyttäminen oikeutetaan sillä. Kilpailijan hidas kuihduttaminen oikeutetaan sillä, ettei mitään kiellettyä tehty. Laiminlyönnistä katsotaan ohi sillä, ettei ohi katsominen ole itsessään rikos. Porsaanreikä on nimensä veroinen, se on aukko, josta mahtuu läpi ja se on aukko juuri siksi, ettei sitä ole tukittu. Laillisuus ei kysy, miksi menit siitä läpi. Se kysyy vain, mahduitko.

Tässä on koko asian ydin. Teon laillisuus ja teon oikeus eivät ole sama asia, eikä laillisuus kestä aina lähikatsetta silloin kun sitä katsoo moraalin ja etiikan silmin. On eri asia toimia niin ettei jää kiinni kuin toimia niin ettei ole mitään mistä jäädä kiinni. Ensimmäinen on lain täyttämistä. Toinen on oikeamielisyyttä ja niiden välinen ero on juuri se tila, jossa markkinan avoin lupaus joko pitää tai murtuu.

Se mikä on kätketty, ei pysy kätkettynä

Peittäminen nojaa yhteen oletukseen. Se olettaa, että pimeys kestää. Koko sen näännyttämisen logiikka, joka ei jätä jälkeä, koko kulisseissa toimimisen logiikka, lepää sen varassa, ettei totuus koskaan tule esiin, ettei aukkoa koskaan lueta, ettei tilastoa koskaan avata takaisin niiksi ihmisiksi, joista se koostuu.

Oletus on väärä. Ei ole mitään kätkettyä, joka ei tulisi ilmi, eikä salattua, joka ei tulisi tunnetuksi ja joutuisi julki. Tämä ei ole uhkaus, se on kuvaus todellisuuden luonteesta. Ihminen rakastaa pimeyttä valoa enemmän silloin, kun hänen tekonsa eivät kestä valoa ja se joka tekee totuuden, tulee valoon, jottei hänen tekojaan tarvitsisi peittää. Peittäminen on aina tunnustus. Se kertoo, että on jotain mitä ei kestä nähdä. Rakenne, joka on rakennettu jäljettömäksi, kulissi, joka on pystytetty julkisuuden eteen, todistaa itse itseään vastaan, koska rehellinen teko ei tarvitse jäljettömyyttä eikä kulissia. Se, jolla ei ole mitään salattavaa, ei rakenna itselleen pimeää.

Tässä markkina ja omatunto puhuvat samaa kieltä. Kilpailu, joka voittaa asiakkaan paremmalla, kestää valon ja kutsuu sitä. Valta, joka näännyttää vastustajan hiljaa tai katsoo ohi siitä minkä pitäisi korjata, tarvitsee hämärän. Ero näiden kahden välillä ei ole se, kumpi on laillinen, sillä molemmat voivat olla. Ero on se, kestääkö teko sen että se nähdään. Totuus tekee vapaaksi, mutta vasta silloin kun se lausutaan ja sen lausumista lykätään aina niin kauan kuin peittäminen näyttää kannattavan.

Markkinan avaaminen takaisin kaikille ei ole lopulta lainsäädännöllinen kysymys, vaikka lakikin sitä tarvitsee. Se on kysymys siitä, uskallammeko katsoa laillisen teon oikeutta silmiin silloinkin, kun laki jo antoi meille luvan olla katsomatta. Aukko tilastossa oli joskus ihminen, joka uskoi markkinan lupaukseen ja astui sisään. Hänelle oltiin velkaa avoin ovi, ei laillisesti suljettua. Se velka ei katoa sillä, ettei siitä jäänyt tuomiolauselmaa, eikä sillä että se hoidettiin kulisseissa. Se odottaa yhä maksajaansa ja ensimmäinen erä siitä on se, että asia sanotaan ääneen niin kuin se on. Kaikki tulee lopulta valoon. Kysymys on vain siitä, tuommeko sen sinne itse vielä silloin kun voimme, vai odotammeko että joku muu tekee sen puolestamme sitten kun peittäminen ei enää kannata.

Lähdeviitteet

Tämä kirjoitus ei nimeä yksittäisiä nykytoimijoita vaan kuvaa mekanismeja. Alla ovat ne julkiset ja dokumentoidut lähteet, joihin kirjoituksen kuvaamat ilmiöt nojaavat: tuomioistuinratkaisut, lainsäädäntö, viranomaispäätökset ja tutkimus. Klikattavat linkit vievät suoraan alkuperäiseen säädökseen tai ratkaisuun siellä, missä se on julkisesti saatavilla. Muut lähteet on merkitty niiden virallisella tunnisteella, jolla ne voi paikantaa.

Kilpailun rajat ja jäljetön näännyttäminen

• Saalistushinnoittelu tuomittuna ylimmässä oikeusasteessa: KHO 2016:221 (perusmaitojen myynti alle muuttuvien kustannusten; seuraamusmaksu).
• Alustan itsesuosinta: unionin tuomioistuimen ratkaisu C-48/22 P (valitus hylätty 2024) ja komission alkuperäinen päätös IP/17/1784.
• Alustan pariteettiehdot eivät ole sallittuja liitännäisrajoituksia: unionin tuomioistuimen ratkaisu C-264/23 (2024) ja Espanjan kilpailuviranomaisen CNMC:n 413,2 miljoonan euron seuraamus (2024).
• Yksinostoehdot ja kilpailijan lanseerausten estäminen: komission Intel-päätös (unionin yleinen tuomioistuin alensi seuraamusmaksun 2025).
• Maksuaikojen venytys ostajan rahoituskeinona: laki kaupallisten sopimusten maksuehdoista 30/2013 ja EU:n maksuviivästysdirektiivi 2011/7/EU; komission ehdotus pakollisesta 30 päivän maksuajasta (COM(2023) 533) raukesi.
• Perusteeton oikeudenkäynti vastapuolen kuluttamisen välineenä: SLAPP-direktiivi (EU) 2024/1069 ja Suomen kansallinen täytäntöönpanohanke OM052:00/2024.
• Mustamaalaus ja sopimaton menettely: laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa 1061/1978.
• Alustatalouden avoimuus- ja valituskanavavelvoitteet: P2B-asetus (EU) 2019/1150.
• Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus altavastaajan keinona: laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista 1077/2016.

Sääntelyn epäsymmetria, kartellit ja vaikuttaminen

• Sääntelytaakan regressiivisyys ja kilpailijan kustannusten nostaminen: George J. Stigler, "The Theory of Economic Regulation" (1971).
• Toimialajärjestö kartellin foorumina, järjestö itse tuomittuna: isännöintialan hintakartelli (markkinaoikeus 2022; KHO 26.6.2025) ja asfalttikartelli (KHO 2009; vahingonkorvaukset kunnille KKO 2016). Luonnonmarja-alan osalta kyse on KKV:n seuraamusmaksuesityksestä (2026), jonka käsittely markkinaoikeudessa on kesken.
• Sallitun yhteistyön ja kielletyn kartellin raja: komission horisontaaliset suuntaviivat (2023).
• Lobbauksen epäsymmetria ja avoimuuden katvealueet: avoimuusrekisterilaki 430/2023 ja Valtiontalouden tarkastusviraston avoimuusrekisteriraportit (2024 ja 2025).
• Pyöröovi julkisen vallan ja yksityisen edun välillä: GRECO:n Suomea koskevat arviot (5. arviointikierros ja seurannat); ministerikarenssia koskeva laki (HE 90/2024, hyväksytty 6/2026); virkamieslain 44 a §.
• Kilpailijainterlockien per se -kielto ja sen puuttuminen EU:sta: Clayton Act §8 (Yhdysvallat; oikeusministeriön täytäntöönpanoaalto 2022 ja 2023).
• Julkiset hankinnat ja niiden oikaisukeinot: KKV:n hankintavalvonta (2024); hankintaoikaisu ja valitus markkinaoikeuteen.

Omistajaton rakenne

• Säätiöllä ei ole omistajia eikä jäseniä, vaan sen hallinto täydentää itse itsensä: säätiölaki 487/2015 ja hallituksen esitys HE 166/2014.
• Viranomaisvalvonnan rakenteellinen riippuvuus tiedosta ja resursseista: Terhi Maijalan säätiövalvontaa käsittelevä väitöskirja (Turun yliopisto 2024); Patentti- ja rekisterihallituksen säätiövalvonta.

Valtio omistajana, rahoittajana ja pelastajana

• Kriisinratkaisun ja varotoimellisen pääomituksen oikeusperusta: pankkien elvytys- ja kriisinratkaisudirektiivi 2014/59/EU, erityisesti 32 artiklan 4 kohta.
• Dokumentoituja julkisia esimerkkejä mekanismista: Monte dei Paschi di Sienan pääomitus (komission hyväksyntä 2017, IP/17/1905) ja Credit Suissen ja UBS:n järjestely (2023, FINMA ja Sveitsin keskuspankki).
• Valtiontukisäännöt ja komission ennakkohyväksyntä: Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 107 ja 108 artikla.

Vartija joka kääntää katseensa

• Rakenteellinen, pehmeä valvojan kaappaus ilman käskyä: Buttigieg ym., European Company and Financial Law Review (2023); Stigler (1971).
• Valvottavat rahoittavat valvojan; resurssien riittävyys on tunnistettu haasteeksi: Kansainvälisen valuuttarahaston Suomen rahoitusjärjestelmän arvio 2023 (Country Report 23/39); Finanssivalvonnan teema-arvio eturistiriidoista (2024).
• Valvonnan sokeus sille, mitä valvottava valitsee olla näyttämättä: Wirecardin ja sen tilintarkastajan tapaus (tase- ja kirjanpitokontrollien pettäminen) sekä Saksan tilinpäätösvalvonnan uudistus FISG (2021).
• Sijoittajarahalla subventoitu saalistus: Wansley ja Weinstein, "Venture Predation", Journal of Corporate Law (2023).
• Väärinkäytöksen paljastajan suoja: ilmoittajansuojelulaki 1171/2022.

Se mikä näytetään ja se mikä vaietaan

• Median omistuksen keskittyminen ja sen vaikutus uutistarjontaan: valtioneuvoston selvitys VNTEAS 2024:6 (Tampereen yliopisto); Euromedia Ownership Monitor Finland 2025.

Kirjoituksen raamatulliset viitteet

• "Ei ole mitään kätkettyä, joka ei tulisi ilmi": Luuk. 8:17; 12:2 ja Mark. 4:22.
• "Ihminen rakastaa pimeyttä valoa enemmän; se joka tekee totuuden tulee valoon": Joh. 3:19-21.
• "Totuus on tekevä teidät vapaiksi": Joh. 8:32.

Lähteet on koottu kirjoituksen taustatutkimuksesta. Dokumentoidut julkiset tapaukset toimivat esimerkkeinä kuvatuista mekanismeista, eivät väitteinä yksittäisten nykytoimijoiden syyllisyydestä. Vireillä olevan tai keskeneräisen käsittelyn osalta se on merkitty erikseen.