Se mitä puristaa lujimmin, karkaa varmimmin

Kämmenelle valuva vesi pysyy siinä niin kauan kuin käsi on auki. Sormien sulkeutuessa nyrkiksi vesi ei jää talteen vaan pusertuu ulos, sitä nopeammin mitä lujempaa puristaa. Kädessä oleva vesi ei ole vihollinen jota vastaan taistellaan. Se on lahja joka pysyy vain avoimessa kämmenessä ja katoaa suljetusta. Sama laki, jonka jokainen käsi tuntee, toistuu ihmisten välillä paikassa jota kutsutaan rakkaudeksi.

On rakkautta joka sulkeutuu nyrkiksi. Se luulee pitävänsä kiinni siitä mitä rakastaa ja tekee juuri sen minkä eniten pelkää, pusertaa ulos sen jota se ei osaa pitää auki. Ulkoapäin se näyttää pitkään hellyydeltä, koska se katsoo toista taukoamatta, muistaa hänet joka hetki ja tahtoo hänet kokonaan. Vasta hitaasti paljastuu, että katse ei ole lämpöä vaan vartiointia ja että kokonaan tahtominen tarkoittaa yksin tahtomista.

Piiri joka kapenee

Ensin ohenevat ystävät. Se ei tapahdu kieltona vaan ilmapiirinä, jossa lähteminen alkaa maksaa enemmän kuin jääminen. Ilta kaverin luona poikii illan mittaisen vaitiolon ja muutaman kysymyksen liikaa, kunnes on helpompaa jättää menemättä. Kutsut harvenevat itsestään, ei kenenkään päätöksestä vaan siksi, että jokainen niistä on tullut kalliiksi.

Sitten vuorollaan tulevat perhe ja suku. Sunnuntain kahvit vanhempien luona muuttuvat rasitukseksi josta kuulee jälkeenpäin, siskon puhelu venähtää liian pitkäksi, veljen vierailu osuu aina väärään hetkeen. Piiri kapenee kehä kerrallaan ja jokaisen kehän kohdalla on sama selitys valmiina, että toinen vie liikaa, ymmärtää väärin, tulee väliin. Lopulta jäljellä on enää yksi ihminen jonka seura ei maksa mitään. Se on juuri se joka piirin sulki.

Kaikkein hiljaisimmin katoaa oma aika ja oma päätös. Kävely yksin, harrastus, hetki jonka viettää poissa katseen alta, alkaa näyttää epäilyttävältä, ikään kuin siihen kätkeytyisi jotakin. Pienet valinnat luovutetaan yksi kerrallaan pois, ei siksi että toinen olisi oikeassa, vaan siksi että myrsky maksaa enemmän kuin luopuminen. Se mikä alkoi kahden ihmisen elämästä kutistuu yhden ihmisen tahdoksi, jota toinen elää.

Tässä on koko kuvion salaisin kohta. Jokainen muille annettu hetki luetaan varkaudeksi. Aika jonka toinen antaa lapselle, työlle, omalle äidilleen tai ystävälle, ei näyttäydy elämänä jota eletään täydemmin, vaan rakkautena joka on otettu pois oikealta omistajaltaan. Rakkaus on tässä ajateltu määränä joka on vähissä, niin että toiselle annettu on itseltä pois. Lapsen halaaminen voi tuntua uhalta ja vanhan ystävän nimi puhelimen ruudulla kilpailijalta.

Kerjäläisen käsi

Nyrkkiin sulkeutuvan käden takana ei ole hallitsija joka nauttii vallastaan. Siellä on kerjäläinen. Se joka puristaa, on vakuuttunut siitä ettei rakkautta ole tarpeeksi, että sitä on maailmassa vain rajallinen määrä ja että jokainen muualle mennyt osuus on lopullisesti menetetty. Hän ei kadota rakkautta ahneuttaan vaan hätäänsä. Hädän juurella on pelko tulla hylätyksi, vanha ja sanaton, useimmiten häntä itseäänkin vanhempi.

Tästä hädästä nousevat kaikki tutut liikkeet, eivät kylmän laskelman vaan epätoivon tekoina. Syyllistäminen kuulee jokaisesta ilosta joka ei koske häntä moitteen, että toista ei rakasteta tarpeeksi. Uhriutuminen kääntää oman pelon toisen velaksi, niin että kyyneleet järjestävät uudelleen sen mitä sanat eivät saaneet. Vallankäyttö ei tarvitse ääntä, sillä koko talon sää voi kääntyä yhden ihmisen mielialan mukaan ja muut oppivat lukemaan taivasta ennen kuin astuvat huoneeseen.

Kaikkein tuhoisin näistä on tukahdutus ja senkin oma käsi tuntee. Liekki jonka ympärille kämmenet sulkeutuvat liian läheltä sammuu samojen kämmenten suojassa, ei tuuleen vaan ilman puutteeseen. Rakkaus tarvitsee saman minkä liekki, tilaa hengittää. Se joka sulkee kämmenet toisen ympärille pitääkseen hänet turvassa, vie häneltä juuri sen ilman jonka varassa palaa se mitä hän tahtoi suojella.

Viimeisenä tulee vakuuttelu ja se on kaikkein paljastavin. Mitä lujemmin joku vakuuttaa rakastavansa enemmän kuin kukaan, sitä enemmän hän kiillottaa kulissia jonka takana pelko asuu. Vakuuttelu ei peitä totuutta vaan osoittaa sen paikan, sillä varmasta ei tarvitse vakuuttaa. Rauhallista rakkautta ei todistella. Se joka toistaa lakkaamatta rakkautensa mittaa, kertoo samalla lakkaamatta mitä pelkää menettävänsä.

Palvonnan häkki

Toiselta puolelta katsottuna sama asia alkaa kauniisti. On suloista tulla katsotuksi kuin olisi koko maailma, muistetuksi joka hetki, tahdotuksi väkevämmin kuin kukaan aiemmin. Palvotuksi tuleminen tuntuu ensin samalta kuin rakastetuksi tuleminen ja siihen on helppo nojata, sillä jokainen kaipaa tulla nähdyksi kokonaan.

Vasta ajan kanssa palvonta paljastaa muotonsa. Katse joka ei koskaan irtoa ei katsokaan ihmistä itseään vaan vartioi omaisuuttaan. Hellyys jonka määrä huumasi olikin nälkää eikä antamista. Palvottu tajuaa vähitellen olevansa esine jota pidellään eikä ihminen jota rakastetaan. Se mitä hän luuli rakkaudeksi paljastuu pakkomielteeksi jonka kohde hän on.

Palvonta kuuluu Jumalalle ja ihmiseen käännettynä siitä tulee häkki. Se joka asettaa toisen jumalansa paikalle joutuu myös vartioimaan häntä kuin jumalaa. Rakastettu saa hengittää, palvottu ei.

Mitä pelko synnyttää

Suljetun käden traagisin piirre on se, että se tuottaa juuri sen mitä se kaikkein eniten yrittää estää. Ihminen jota pidetään kiinni vetäytyy sisältä silloinkin kun hän jää ja läsnä oleva keho voi kätkeä jo lähteneen sydämen. Toinen taas lähtee lopulta kokonaan, ei siksi että olisi rakastanut liian vähän vaan siksi että häntä rakastettiin tukahduttaen. Kummassakin tapauksessa nyrkki jää lopulta puristamaan tyhjää, aivan kuten sormien väliin ei jää vettä.

Pelko rakentaa sen mitä se pelkää, koska se on aloittanut väärästä laista. Se on luullut, että kiinni pitäminen turvaa ja irti päästäminen menettää, kun tosi asia on päinvastoin. Tämän saman on eräs vanha kirje sanonut lyhyemmin kuin kukaan sen jälkeen:

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.
1. Joh. 4:18

Pelko ja rakkaus eivät mahdu samaan käteen. Missä toinen kasvaa, siellä toinen väistyy, eikä puristava ote ole liikaa rakkautta vaan liian vähän. Se on pelkoa joka on pukeutunut rakkauden vaatteisiin ja ottanut sen nimen, koska ilman sitä nimeä sitä ei kestäisi katsoa. Juuri siksi se on niin vaikea nähdä siltä joka sitä tekee, sillä se tuntuu sisältä rakastamiselta, kaikkein syvimmältä.

Käsi joka avautuu

Toisenlainen rakkaus tunnetaan siitä mitä se ei tee. Se ei laske toiselle annettua omasta pois, koska se ei pidä rakkautta vähenevänä tavarana vaan kasvavana. Se iloitsee siitä että rakastettu rakastaa muitakin, sillä lapselle, ystävälle ja suvulle annettu ei kavenna vaan avartaa sitä ihmistä jota se rakastaa. Sama vanha kirje kuvaa tätä rakkautta piirto piirrolta, eikä yhdessäkään niistä ole kättä joka sulkeutuu:

Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
1. Kor. 13:4-7

Ei etsi omaansa. Kaksi sanaa ja niihin on koottu se mikä erottaa avoimen käden nyrkistä. Rakkaus joka ei etsi omaansa antaa tilaa ja tilan antaminen on sen luottamuksen muoto, että rakastettu saa olla oma itsensä, omine ihmisineen ja omine hetkineen, ilman että se on keneltäkään pois.

Syvimmän kuvan tästä antaa se, jolla olisi ollut kaikki oikeus pitää kiinni ja joka avasi kätensä. Hänellä oli hallussaan enemmän kuin kenelläkään ihmisellä on koskaan ollut, eikä hän tarttunut siihen saaliina:

joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;
Fil. 2:6-7

Ei katsonut saaliiksensa. Käsi jolla oli eniten oikeus sulkeutua, avautui ja avaamalla se piti kaiken sen minkä sulkeminen olisi murskannut. Tässä on suljetun käden ja avoimen käden koko ero yhdessä kohdassa. Nyrkki puristaa saalista jonka pelkää menettävänsä. Avoin käsi luopuu saaliista ja saa takaisin ihmisen.

Varas ja paimen

Jää vielä kysymys jota kohtaukset eivät vastaa: mistä pakkomielle tulee, sillä pelko yksin ei sitä synnytä. Pelon takaa kuuluu vanhempi ääni, sama joka puutarhasta asti on tarjonnut omistamista rakkauden nimellä ja luvannut täyteyttä siitä mikä todella tyhjentää. Tämän äänen luonteen paljastaa se, jota vastaan se on aina puhunut:

Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.
Joh. 10:10

Varas ottaa, paimen antaa. Siihen kiteytyy kaikki. Pakkomielle on varkaan käsiala, se varastaa vapauden, tappaa ilon ja tuhoaa juuri sen jota vakuuttaa rakastavansa. Se särkee ja rikkoo, koska sen alkulähde särkee ja rikkoo. Rakkaus on paimenen käsiala, se ei tartu saaliiseen vaan laskee henkensä sen edestä jota rakastaa. Siinä on avoimen käden syvin muoto.

Totuus tästä ei tuomitse ihmistä joka puristaa, sillä hän on itsekin varastettu, oman pelkonsa ja sitä vanhemman äänen vanki. Se osoittaa varkaan varkaaksi ja kutsuu vapauteen sekä sen joka puristaa että sen jota puristetaan. Sen se tekee samalla tavalla kuin se on aina tehnyt, näyttämällä mikä on totta:

ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi".
Joh. 8:32

Vesi ei pysy nyrkissä eikä ihminen. Rakkaus jota puristetaan valuu pois sormien välistä juuri siihen tahtiin kuin ote kiristyy. Rakkaus jolle annetaan tilaa jää, koska se sai ilmaa jota hengittää. Se joka uskaltaa avata kätensä huomaa viimein sen mitä pelko ei koskaan olisi sallinut hänen nähdä, että avoin kämmen kantaa enemmän kuin suljettu ja että vapaaksi päästetty on lähempänä kuin vangittu koskaan oli.