Jumala, auta

Kirosanan sisällä on rukous. Se on ollut siellä koko ajan.

Pakkasaamuna auto ei käynnisty. Kuljettaja kääntää avainta kolmannen kerran, lyö kämmenellä rattiin ja sanoo sanan, jonka jokainen suomalainen tuntee. Se lähtee suusta ennen kuin ajatus ehtii mukaan. Pihalla kukaan ei kuule sitä. Auto pysyy hiljaa.

Kirjoita sana kahdeksi ja se muuttuu toiseksi: Jumala, auta. Sana jumalaton kertoo Jumalan puuttumisesta. Kahtia luettuna se kertoo, että jumalia on. Jumalauta tekee päinvastoin. Se kutsuu Jumalaa nimeltä silloinkin, kun puhuja ei tarkoita sitä. Kiroukseksi kulunut sana on sisältä rukous.

Kaksi sanaa, jotka sulautuivat

Kotimaisten kielten keskuksen etymologinen sanakirja kertoo sanan synnyn yhdellä rivillä: se on "yhteensulauma sanoista jumala + auta". Auta on verbin auttaa käskymuoto, sama muoto, jolla lapsi pyytää isältään apua kengännauhojen kanssa. Kielioppi kutsuu sanaa taipumattomaksi kiteymäksi, jota käytetään vain sadatteluun. Murteiden sanakirjaan se on kirjattu voimasanaksi. Eniten tietoja siitä on Varsinais-Suomesta, Satakunnasta, Etelä-Pohjanmaalta ja Hämeestä. Kansan suussa sanasta on hiottu kymmeniä pehmeämpiä muotoja: jumalaude, jumalauste, jumalauti, jumalavita. Kotimaisten kielten keskuksen radiopakinan mukaan moni sanan lausuja "ei tule ajatelleeksi sen merkitystä: jumala auta."

Jo 1700-luvulla sana oli lähtenyt matkalle rukouksesta jonnekin muualle. Christfrid Gananderin suomen kielen sanakirjassa ilmaus "nijn jumal auta" selitetään latinaksi sanoilla vox asseverantis et irascentis, vakuuttajan ja suuttuneen sana. Sen kieltomuoto "ei jumalaut" on käännetty ruotsiksi muotoon "nej wid Gud", jolla kielto vahvistettiin Jumalan nimellä. Huudosta oli tullut vakuutus. Jumalan nimellä vahvistettiin oma sana ja purettiin oma kiukku.

Saman vuosisadan lakikirjassa sanapari kuului valaan. Vuonna 1759 suomennetussa Ruotsin valtakunnan laissa vannoja sanoi: "Nijn totta minua Jumala auttacon, cuin hänen walans on oikia ja ei wäärä". Vannoja vakuutti toisen ihmisen valan todeksi omalla avunpyynnöllään. Sama sanapari oli yhtä aikaa arjen voimasana ja vakavin lupaus, jonka ihminen saattoi antaa.

Vuorisaarnassa Jeesus puhui juuri tästä, sanojen vahvistamisesta Jumalan nimellä:

vaan olkoon teidän puheenne: 'On, on', tahi: 'ei, ei'. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.

— Matt. 5:37

Vakuutukseen lisätty nimi ei tee sanasta totta. Se lainaa painoa Häneltä, jonka nimeä ei ole annettu lainaksi.

Kenelle huuto on osoitettu

Miten rukouksesta tulee kirous? Kotimaisten kielten keskuksen pakinassa kirosanoja kuvataan vetoomuksiksi: "Samanlaisiksi vetoomuksiksi tai avun etsimisiksi nämä muutkin ovat monta kertaa ymmärrettävissä." Ehkä juuri pyhyys antaa sanalle sen voiman. Arkinen sana ei jaksa kantaa vihaa eikä pelkoa. Suuttumus hakee painavimman nimen, jonka se tuntee.

Kenelle ihminen puhuu, kun vasara osuu peukaloon? Vastausta hän ei odota, mutta huuto lähtee silti ylöspäin. Voiko ihminen huutaa apua tarkoittamatta ketään? Entä mitä tapahtuu sanalle, jota toistetaan niin usein, ettei sen sisältöä enää kuule?

Kuolemasta sakkoon

Vuoden 1734 laki, joka oli voimassa myös Suomessa, aloitti pahojen tekojen luettelonsa Jumalan pilkkaamisesta. Joka tahallaan sanoin tai kirjoituksin pilkkasi Jumalaa, Hänen pyhää sanaansa ja sakramentteja, menetti henkensä. Laki tunsi kuitenkin myös toisenlaisen ihmisen. Pilkasta, joka pääsi suusta ajattelematta ja hätäisesti ja jota tekijä katui, seurasi 100 taalarin sakko ja julkinen anteeksipyyntö seurakunnan edessä.

Kiroilu oli samassa laissa oma rikoksensa. Ruotsin sana svordom tarkoitti sekä valaa että huudahdusta, jossa käytettiin Jumalan nimeä. Joka puhkesi valoihin ja kirouksiin jumalanpalveluksessa, maksoi 40 taalaria tai joutui vankeuteen vedelle ja leivälle. Kapakassa, seurassa tai kadulla ylimielisyydestä tai pahasta tavasta kiroileva maksoi 5 taalaria joka kerta. Hätäisesti ja kevytmielisesti lausuttu kirous maksoi 1 taalarin. Sakoista puolet meni ilmiantajalle ja puolet köyhille.

Vuoden 1889 rikoslaissa Jumalan julkisesta pilkkaamisesta sai enintään neljä vuotta kuritushuonetta. Ajattelemattomuudesta tai pikaisuudesta tehty pilkka toi sakon tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Laki erotti yhä harkitun pilkan ja hätäisesti pääsevän sanan. Vuonna 1970 enimmäisrangaistus puolittui kahteen vuoteen. Samalla lievempi tekomuoto poistui.

Vielä 1960-luvulla jumalanpilkasta tuomittiin vankeuteen. Kirjailija sai vuonna 1966 romaanistaan kolme kuukautta ehdollista vankeutta. Yleisradion mukaan syyte nostettiin jumalanpilkasta, koska kirjan kiroilusta, yhdyntäkuvauksista tai sotaivasta ei voitu asettaa syytteeseen. Presidentti armahti kirjailijan kaksi vuotta myöhemmin.

Jumala palasi lakiin

Vuonna 1998 rikoslain uskontorikokset kirjoitettiin uudelleen. Hallituksen esityksessä Jumalaa ei enää mainittu. Perustelu oli lyhyt: "Voidaan katsoa, etteivät Jumala ja muiden uskontojen vastaavat tarvitse rikoslain tarkoittamaa suojelua." Eduskunnan lakivaliokunta yhtyi siihen. Mietinnön vastalauseessa kirjoitettiin toisin: "Hallituksen esityksessä rikoslain 17 luvun 10 §:n perusteluissa on lähdetty siitä, ettei Jumala tarvitse ihmisten eikä lain säännösten suojelusta. Tämä on totta. Sitä vastoin ihminen tarvitsee lain ohjausta, ettei hän käyttäisi väärin Jumalan nimeä. Jumalan nimi on pyhä."

Eduskunta hyväksyi lain 8.6.1998 muutettuna. Lakiin kirjoitettiin sanat "julkisesti pilkkaa Jumalaa". Samalla enimmäisrangaistus nousi esitetystä kolmesta kuukaudesta kuuteen kuukauteen.

Rikoslain 17 luvun 10 §:n mukaan se, joka "julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä", tuomitaan uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Julkisuus tarkoittaa hallituksen esityksen mukaan, että teko tulee "luvultaan ja kokoonpanoltaan määräämättömän ihmisjoukon tietoon". Uskonnollisen yhteisön asiallinen arvostelu ei täytä rikoksen tunnusmerkistöä, ei myöskään ivallinen arvostelu, jossa on asiallisia perusteita. Korkeimman oikeuden mukaan säännös suojaa "kansalaisten uskonnolliset vakaumukset ja tunteet sekä uskonrauha yhteiskunnassa". Oikeuskirjallisuudessa sama sanotaan suoraan: "Suojeluobjekti ei siten tietenkään voi olla Jumala." Laki suojelee ihmisiä ja rauhaa heidän välillään.

Pykälää sovelletaan harvoin. Tilastokeskuksen mukaan uskonrauhan rikkomisia tuli viranomaisten tietoon vuosina 2006–2025 enintään 15 vuodessa. Vuosina 2015–2024 annettiin kolme tuomiota, joissa uskonrauhan rikkominen oli päärikos. Kaikki olivat sakkoja. Vankeuteen ei tuomittu ketään. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä vuodelta 2012 kunnallispoliitikko tuomittiin islaminuskoa loukanneesta blogikirjoituksesta uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan yhteiseen 50 päiväsakon rangaistukseen.

Oikeussalista Jumalan nimi lähti vuoden 2016 alussa. Ennen todistaja sai valita, vannoiko hän valan vai antoiko vakuutuksen. Nyt jokainen lupaa ja vakuuttaa "kunniani ja omantuntoni kautta". Lakimuutoksen perusteluissa todettiin, että muuhun kuin evankelis-luterilaiseen uskontokuntaan kuuluvalla "voi olla vaikeuksia ymmärtää, mitä jumalaa valassa tarkoitetaan". Puolustusvoimissa valinta on yhä olemassa. Varusmies lupaa joko "kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä" tai "kunniani ja omantuntoni kautta".

Kivet ja miekka

Ankarimmillaan Jumalan pilkasta on rangaistu kuolemalla. Mooseksen laissa käsky on yksiselitteinen:

Ja joka Herran nimeä pilkkaa, rangaistakoon kuolemalla; koko kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi. Olipa se muukalainen tai maassa syntynyt, joka pilkkaa Herran nimeä, hänet surmattakoon.

— 3. Moos. 24:16

Juutalainen laki rajasi teon myöhemmin tarkasti. Mishnan mukaan pilkkaaja ei ollut syyllinen, ellei hän lausunut Jumalan nimeä ja kironnut sitä. Kuulustelun aikana todistajat käyttivät Jumalan nimen sijasta peitenimeä. Vasta lopuksi, kun ylimääräiset ihmiset oli poistettu salista, vanhin todistaja toisti kuulemansa sanatarkasti. Silloin tuomarit nousivat seisomaan ja repäisivät vaatteensa. Babylonian Talmudin mukaan juutalainen pilkkaaja kivitettiin ja muu kuin juutalainen surmattiin miekalla. 1100-luvulla elänyt juutalainen oppinut Maimonides kirjoitti, ettei sanojen peruminen kesken puheen muuttanut mitään: todistajien kuullen lausutusta pilkasta seurasi kivitys.

Laki ja käytäntö erosivat kuitenkin. Talmudissa todetaan, että juutalaisten neuvosto lakkasi käsittelemästä kuolemanrangaistusasioita 40 vuotta ennen temppelin tuhoa. Mishnassa oikeutta, joka tuomitsi kuolemaan kerran seitsemässä vuodessa, kutsuttiin tuhoavaksi. Nykyisen Israelin rikoslaissa uskonnollisen vakaumuksen tai tunteen karkeasta loukkaamisesta julkaisussa tai julkisella paikalla voi saada enintään vuoden vankeutta.

Neuvoston edessä seisoi kerran Jeesus. Ylimmäinen pappi kysyi Häneltä, onko Hän Kristus, Jumalan Poika. Jeesuksen vastattua pappi repäisi vaatteensa ja sanoi: "Hän on pilkannut Jumalaa" (Matt. 26:65). Neuvoston jäsenet vastasivat: "Hän on vikapää kuolemaan" (Matt. 26:66).

Koraanissa Allahin ja profeetan loukkaajien rangaistus jätetään Allahille. Jakeen 33:57 mukaan heidät on kirottu tässä maailmassa ja tulevassa. Heille on valmistettu nöyryyttävä rangaistus. Kuolemanrangaistus pilkasta on myöhempien lakioppineiden tulkintaa. Oppineet ovat olleet eri mieltä esimerkiksi siitä, vaikuttaako pilkkaajan katumus rangaistukseen.

Nykyisistä valtioista Pakistanin rikoslaki määrää profeetan nimen häpäisemisestä kuoleman tai elinkautisen vankeuden. Pew Research Centerin mukaan Pakistanissa tuomittiin vuonna 2019 ainakin 17 ihmistä kuolemaan jumalanpilkasta, mutta valtio ei ole koskaan teloittanut ketään sen vuoksi. Yhdysvaltain kansainvälisen uskonnonvapauden komission mukaan väkivalta syytettyjä kohtaan voi kuitenkin alkaa jo pelkästä huhusta. Iranin rikoslain mukaan profeetan loukkaaja tuomitaan kuolemaan. Mauritaniassa laki muutettiin vuonna 2018 niin, että muslimi, joka pilkkaa tai loukkaa Jumalaa tai profeettaa, surmataan. Lain mukaan katumuskaan ei poista kuolemanrangaistusta.

Saman komission vuoden 2020 selvityksen mukaan jumalanpilkka on rikos 84 maassa, myös Suomessa. Kuolemanrangaistus uskonnon loukkaamisesta on mahdollinen neljässä: Mauritaniassa, Bruneissa, Iranissa ja Pakistanissa.

Ero on suuri. Suomessa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta, toisaalla kuolema. Vuonna 1734 sama kuolemanrangaistus oli kirjoitettu myös meidän lakiimme. Silloinkin laki jätti katuvalle mahdollisuuden pyytää anteeksi seurakunnan edessä. Mitä kertoo laki, joka ei enää ota katumusta vastaan? Entä mitä kertoo yhteiskunta, jossa nimen pilkkaamisesta ei seuraa juuri mitään ja nimi kuluu arjen huudahduksena?

Älä turhaan lausu

Raamatun käsky puhuu nimestä:

Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.

— 2. Moos. 20:7

Rangaistukset ovat vaihdelleet kuolemasta sakkoon, mutta käsky on pysynyt samana. Siinä rangaistuksen antaa Herra itse. Jaakobin kirje puhuu kielestä, jolla kiitetään Herraa ja kirotaan ihmisiä: "samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Näin ei saa olla, veljeni" (Jaak. 3:10). Jeesus sanoo, että jokaisesta turhasta sanasta tehdään tili tuomiopäivänä (Matt. 12:36).

Jumalauta lausutaan usein ajattelematta, ohimennen, kiukussa. Sana on niin lyhyt, ettei sitä ehdi punnita. Juuri siksi se paljastaa jotakin. Suu sanoo sen, mitä sydän on tottunut kantamaan.

Maailman kaunein lause

Kahdeksi sanaksi kirjoitettuna sama sana on ihmisen elämän tärkein huuto. Jumala, auta. Sen kautta ihminen voi ottaa vastaan uskon lahjan ja sen rakkauden teon, jonka Jeesus teki ristillä. Hän rakastaa jokaista, myös sitä, joka ei rakasta Häntä takaisin.

Raamatussa sama huuto toistuu. Pietari astuu veneestä veden päälle, näkee, kuinka tuulee, pelästyy ja alkaa vajota. Hädässään hän huutaa: "Herra, auta minua" (Matt. 14:30). Kanaanilainen äiti kumartuu Jeesuksen eteen ja pyytää samoin sanoin apua tyttärelleen (Matt. 15:25). Lapsen isä huutaa: "Minä uskon; auta minun epäuskoani" (Mark. 9:24). Kukaan heistä ei pyytänyt kauniisti. He huusivat, koska muuta ei ollut jäljellä. Jokainen heistä kuultiin.

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.

— Room. 5:8

Rakkaus ei odottanut, että ihminen ensin oppisi puhumaan oikein. Roomalaiskirje lupaa: "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu" (Room. 10:13).

Mitä opetamme lapsillemme

Moni on oppinut lapsena, että kiroilu on rumaa, epäkohteliasta ja epäkunnioittavaa. Moni vanhempi opettaa saman omille lapsilleen ja toivoo, että he opettavat sen aikanaan omilleen.

Vuoden 1734 laki ei jättänyt asiaa pelkän kodin varaan. Lapsen kiroilusta vanhempien tai isännän piti kurittaa häntä vitsalla. Toistuvasta kiroilusta lapsi pantiin jalkapuuhun kirkon ovelle. Vanhemmat, jotka laiminlöivät lastensa kurittamisen kiroilusta, maksoivat itse 5 taalarin sakon. Nykyään kasvatus on kotien varassa. Se kulkee sanoina ja esimerkkinä sukupolvelta toiselle.

Mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö, vaan ainoastaan sellainen, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat.

— Ef. 4:29

Mitä lapsi oppii kuullessaan aikuisen huutavan Jumalaa kiukussa? Entä mitä hän oppii kuullessaan saman aikuisen pyytävän apua hiljaa ja tosissaan?

Huuto, joka kuullaan

Pakkasaamun auto ei ehkä käynnisty seuraavallakaan yrityksellä. Sana pääsee taas suusta. Se on lyhyt, kulunut ja melkein merkityksensä menettänyt. Sen sisällä on silti yhä kaksi sanaa, jotka ihminen voi lausua tosissaan milloin tahansa. Ne kuullaan. Psalmin kirjoittaja nostaa silmänsä vuoria kohti ja kysyy: "mistä tulee minulle apu?" (Ps. 121:1). Vastaus tulee samassa psalmissa:

Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan.

— Ps. 121:2

Jumala, auta.