Veroparatiisi ja ihmiskauppa kasvavat samasta juuresta, joka nukkuu myös sinun sydämessäsi
Lukija avaa lehden ja etsii hirviön. Se on inhimillistä. Uutinen veroparatiisista, ihmiskaupasta tai peitellystä korruptiosta tarjoaa turvallisen paikan seisoa: tuolla ovat he, syylliset, toista lajia, ja tässä olen minä, katsoja, jonka kädet ovat puhtaat. Tämä teksti ei anna sitä paikkaa. Aleksandr Solženitsyn kirjoitti vankileirin keskeltä lauseen, joka riisuu meiltä oikeuden ylimielisyyteen: hyvän ja pahan raja ei kulje valtioiden, luokkien eikä puolueiden välillä, vaan halki jokaisen ihmissydämen. Viiva ei kulje minun ja hirviön välissä. Se kulkee minun lävitseni.
Tämä ei tasoita mitään. Ihmiskauppiaan syyllisyys ei ole sama asia kuin myöhästynyt lasku tai äänekäs riita keittiössä. Mittakaava on todellinen, ja se on julma. Silti mittakaava ei ole sama kuin juuri. Katsottaessa tarpeeksi kaukaa ja tarpeeksi lähelle yhtä aikaa alkaa nähdä, että suurin sortaja ja pienin kaunanpitäjä juovat samasta lähteestä. Sama juuri, eri mittakaava.
Vanha perinne nimesi tämän juuren tarkasti. Sydän, joka on kääntynyt sisäänpäin itseensä, cor incurvatum in se. Paratiisin kiusaus lupasi saman: te tulette Jumalan kaltaisiksi. Kyse ei ollut tiedon janosta vaan halusta asettua keskukseen, joka kuuluu toiselle, kieltäytyä luodun asemasta ja tulla oman elämänsä ylimmäksi tuomariksi. Tästä yhdestä liikkeestä versoo kaikki muu. Sydämen kääntyessä väärään keskukseen koko maailma alkaa kiertää väärin.
Haluan sanoa jotakin, mikä jää usein sanomatta ääneen. Nämä neljä eivät ole neljä eri syntiä. Ne ovat neljä piilopaikkaa yhdelle ja samalle pelolle. Pelko on se, ettei minua kanneta. Että jos hellitän otteeni, putoan. Että olen viime kädessä yksin vastuussa oman olemassaoloni pystyssä pitämisestä, eikä kukaan ole tulossa avuksi. Tästä pelosta ihminen rakentaa neljä suojaa, ja jokainen niistä pettää, koska pelko on väärää muotoa niille kaikille.
Neljä piilopaikkaa yhdelle pelolle
Ensimmäinen piilopaikka on raha. Olemme jäljittäneet näillä sivuilla aiemmin reittejä, joita pitkin varallisuus katoaa näkyvistä. Veroparatiisi on mammonan temppeli, paikka jonne kätketään enemmän kuin varoja. Sinne kätketään pelko riittämättömyydestä, haavoittuvuudesta ja kuolemasta. Miljardin holvi ja tyhjentymätön pankkitili ovat saman rukouksen kaksi asentoa: pysy pystyssä, älä putoa, osta itsesi turvaan katoavaisuudelta. Jeesus sanoi, ettei kukaan voi palvella kahta herraa, Jumalaa ja mammonaa, eikä mammona ole tässä pelkkä raha vaan rahaan ladattu toivo pelastuksesta. Ahneus on siksi pohjimmiltaan epäuskoa. Ennen kuin lukija ehtii hengittää helpotuksesta, koska hänellä ei ole holvia Caymansaarilla, sama ääni kuiskaa hänen korvaansa joka aamu. Se sanoo, että vasta seuraava tilinumero tuo levon. Veroparatiisi on vain se, mihin tämä kuiskaus kasvaa, kun sille annetaan valta ja miljardit.
Toinen piilopaikka on toisen ihmisen muuttaminen esineeksi. Ihmiskauppa on tämän juuren äärimmäinen hedelmä, Jumalan kuvaksi luodun ihmisen alentaminen hinnaksi, tavaraksi ja käytön kohteeksi. Hyväksikäyttö tulee mahdolliseksi sillä hetkellä, jona toinen lakkaa olemasta sinä ja muuttuu siksi, pelkäksi esineeksi. Sama katse harjoittelee itseään arjessa. Se lipuu kassatyöntekijän, siivoojan ja kerjäläisen ohi näkemättä ketään. Se muuttaa työtoverin henkilöstöresurssiksi, riviksi taulukossa, vaihdettavaksi yksiköksi. Se pelkistää sielun tykkäysten luvuksi ja anonyymin joukon tuhoaman ihmisen pelkäksi symboliksi. Sama kieli, joka tekee toisesta tuholaisen, on käynyt jokaisen kansanmurhan edellä. Ihmiskauppias on vienyt loppuun sen, minkä me aloitamme joka kerta, kun toinen lakkaa olemasta kasvot ja muuttuu välineeksi.
Kolmas piilopaikka on suljettu piiri. Kartelli, salaseura ja hyvävelijärjestö rakentuvat yhden vääristyneen uskollisuuden varaan. Uskollisuus on hyvä asia, se taipuu synkäksi vasta silloin, kun piiri suljetaan ulkopuolisen vahingoksi. Sisäpiiri palkitsee omansa, peittää heidän rikkeensä ja jakaa etuja kädenpuristuksin, joita kukaan ulkona ei näe. Uskollisuudesta tulee salaliitto. Sama muuri nousee koulun ruokapöydässä, josta joku jätetään ulos. Se nousee juoruilussa, joka liittää meidät yhteen sulkemalla heidät pois, nepotismissa, joka palkitsee omat, sekä vaikenemisessa, joka suojelee kollegaa väärässäkin. Se nousee myös seurakunnissa, jotka ovat suojelleet mainettaan heikoimman kustannuksella. Kartelli on vain se, mihin kuppikunta kasvaa, kun sille annetaan valtaa ja rahaa jaettavaksi. Valtakunnan pöytä on avoin aina tienvarsille asti. Suljettu piiri on tämän pöydän tarkka vastakohta.
Neljäs piilopaikka on pako valosta. Jeesus sanoi, että jokainen, joka tekee pahaa, vihaa valoa eikä tule valoon, ettei hänen tekojaan paljastettaisi. Tässä on kaikkien neljän yhteinen henkäys. Rahanpesu on rahan pesemistä puhtaaksi historiastaan. Pöytälaatikkoyhtiö on olemassa, jotta oikea omistaja jäisi näkymättömiin. Mustattu asiakirja on lause, joka on rakennettu olemaan lukematta. Pimeys ei ole näiden ilmiöiden olosuhde vaan niiden elinehto. Sama liike alkoi jo paratiisissa, kun ihminen kuuli Jumalan askeleet ja kätkeytyi puiden taakse. Se elää jokaisessa salatussa ajatuksessa, jota emme uskaltaisi sanoa ääneen, jokaisessa naamiossa, jonka takana todellinen minä piiloutuu, jokaisessa kaksoiselämässä ja valheessa kaikkein läheisimmälle. Mustattu asiakirja on vain se, mihin häpeä kasvaa, kun sille annetaan lakimies ja arkisto.
Paha ei ole voimaa vaan nälkää
Tässä essee kääntyy, ja tässä se pyytää lukijaa kääntymään mukanaan. Katselemme mahtavia sortajia ja luulemme näkevämme voimaa. Näemme väärin. Ahneus, vallanhimo ja loputon kerääminen ovat lähes aina haava, joka on pukeutunut himon naamioon. Ihminen tavoittelee yhä enemmän, koska sisällä ammottava tyhjyys on ääretön, ja hän yrittää täyttää sen äärellisillä asioilla. Mikään ei riitä, koska mikään äärellinen ei mahdu äärettömään aukkoon. Mahtavinkin sortaja on pohjimmiltaan peloissaan.
Tämä ei vapauta ketään vastuusta. Se tekee jotakin muuta, se ottaa pahalta sen loiston. Vanha perinne opetti, ettei pahalla ole omaa ainetta. Se on hyvän vääristymä, puutos, järjestyksen rikkoutuminen, ei oma itsenäinen mahtinsa. Diktaattori ei ole täysi vaan tyhjä. Petollinen finanssinero ei ole voimakas vaan nälkäinen. Tämän nähdessään ihminen lakkaa olemasta lumottu. Pelko pahan edessä on osa pahan valtaa, ja nälän tunnistaminen naamion takaa on ensimmäinen askel ulos sen lumouksesta.
Juuret eivät silti asu vain yksittäisissä sydämissä. Paavali puhui valloista ja voimista, hallituksista ja henkivalloista, jotka ovat suurempia kuin kukaan yksilö. Järjestelmillä on oma liikevoimansa. Veroparatiisi, markkinarakenne tai korruptoitunut instituutio voi vangita tavallisen ihmisen koneistoonsa niin, että hän tekee pahaa tuntematta itseään pahaksi. Synti ruumiillistuu lakiin, tapaan, sopimukseen ja rakenteeseen, se alkaa elää omaa elämäänsä. Tämä varjelee kahdelta virheeltä yhtä aikaa. Se estää naiiviuden, joka luulee riittävän, että jokainen yrittää olla kiltti, vaikka rakenne itse tuottaa vääryyttä. Se estää myös demonisoinnin, joka sijoittaa pahan aina noihin toisiin, tuonne kaukaisiin hirviöihin, eikä koskaan itseensä. Rakenne ja sydän ruokkivat toisiaan. Kumpaakaan ei paranneta ilman toista.
Haava, joka parantaa haavan
Kaiken keskellä seisoo yksi, joka on jokaisen tässä nimetyn juuren tarkka käänteiskuva. Missä juuri on itsensä korottaminen, Hän alensi itsensä. Missä juuri on kerääminen, Hän tyhjensi itsensä. Missä juuri on toisen tekeminen esineeksi, Hän antoi kasvonsa lyötäviksi jokaisen puolesta yksitellen. Missä juuri on pako valosta, Hän on valo, joka tuli maailmaan eikä paennut.
Ristin logiikka on outo ja tarkka. Meidän puutostamme ei paikata täyttämällä sitä lisää. Hän, joka oli täysi, tyhjensi itsensä, otti meidän haavamme omakseen ja täytti tyhjyyden sisältäpäin. Profeetta kirjoitti sen jo etukäteen: Hänen haavojensa kautta me olemme parantuneet. Haavaa ei pyyhitä pois, se muutetaan. Tuomas sai laskea kätensä noihin haavoihin, ne eivät kadonneet ylösnousemuksessakaan, vaan jäivät kirkastettuina tunnistamisen ja läheisyyden paikaksi.
Jokaisella neljästä on siksi todellinen täyttymyksensä, ei pelkkä kielto. Mammona etsii turvaa, ja turva löytyy, ei kädestä joka puristaa vaan käsistä jotka kannattelevat. Kasvojen katoaminen tekee toisesta esineen, ja kasvot palautetaan, kun joku kutsuu nimeltä. Suljettu piiri etsii kuulumista sulkemalla muut ulos, ja todellinen kuuluminen kattaa pöydän, johon ketään ei jätetä. Pako valosta piiloutuu katseelta, ja katseesta tulee turvallinen sinä hetkenä, jona nähdyksi tuleminen ei ole enää tuomio vaan rakkaus. Se, joka on jo tunnettu pohjia myöten ja silti rakastettu, ei enää tarvitse pimeyttä.
Valon kantaminen kätketyn luo
Tämä on lehti, ei saarnastuoli, eikä tämän tekstin tehtävä ole käännyttää ketään. Silti yksi asia on sanottava loppuun. Tutkiva journalismi tekee työkseen juuri sitä, mistä neljäs juuri kaikkein eniten pelkää. Se avaa mustatun asiakirjan. Se jäljittää pöytälaatikkoyhtiön oikean omistajan. Se seuraa rahan reittiä veroparatiisiin ja nimeää sen, joka luuli jäävänsä näkymättömiin. Se kantaa valoa sinne, minne koko koneisto on rakennettu olemaan päästämättä valoa.
Tällä työllä on muoto, jonka vanha teksti tunnistaa. Valon kantaminen kätketyn luo ei ole neutraali tekninen suoritus. Se on saman liikkeen jatke, joka alkoi silloin, kun ääni kutsui puiden takaa kätkeytynyttä ihmistä: missä olet. Kysymys ei syntynyt tietämättömyydestä. Se oli kutsu tulla esiin. Toimittaja, joka nimeää kätketyn, toistaa tuota kysymystä maailmalle, joka on piiloutunut puiden taakse.
Tässä on kuitenkin vaara, jota vastaan Solženitsynin viiva vartioi. Valon kantaja voi kuvitella seisovansa itse valon puolella, puhtaana, hirviöiden tuolla puolen. Se on sama vanha piilopaikka uusin naamioin. Rehellisin tutkiva journalismi tietää, että sama juuri, joka kukoistaa veroparatiisissa, nukkuu myös toimittajan omassa rinnassa, pienemmässä mittakaavassa mutta samana. Valoa kantaa parhaiten se, joka tietää tarvitsevansa sitä itsekin.
Siksi diagnoosi neljästä juuresta ei pääty tuomioon eikä epätoivoon. Se olisi murskaava, jos pätevin lääkäri ei olisi jo tullut sairaiden luo. Parannus alkaa siitä samasta sydämestä, jonka läpi viiva kulkee, sinun ja minun. Työ ei ole enää täyttää itseään, vaan ottaa vastaan se, mikä on jo annettu. Tästä kasvaa hedelmä, jota mikään mammona ei osta, mikään piiri ei kätke eikä mikään pimeys sammuta. Se on rauha, joka kypsyy hitaasti, sitä mukaa kun sydän lakkaa kääntymästä sisäänpäin ja kääntyy kohti Kasvoja, jotka ovat aina katsoneet sen puoleen.