Vapauden kirje - Paavalin kirje Filemonille

Rooman vankilan hämärässä sellissä istuu mies, jonka kahleet kilisevät kirjoittaessa. Paavalin käsi liikkuu papyruksen yllä, mutta hänen henkensä on vapaa, vapaampi kuin monen kullanhohtoisessa palatsissa elävän. Tämä vapaus virtaa jokaiseen sanaan, kun hän kirjoittaa ystävälleen Filemonille kirjettä, joka näennäisestä pienuudestaan huolimatta sisältää koko evankeliumin mullistavan voiman. Kahdestakymmenestäviidestä jakeesta koostuva kirje on kuin timantti, jonka jokainen särmä heijastaa Kristuksen sovitustyön eri ulottuvuutta.

Tarkastellessamme tätä kirjettä kohtaamme paradoksin, joka haastaa kaiken inhimillisen viisautemme. Karannut orja palaa isäntänsä luo, ei kuitenkaan enää orjana. Rikos vaatii rangaistusta, kunnes armo astuu oikeuden tilalle. Yhteiskunnallinen hierarkia säilyy, samalla kun sen sisältö muuttuu perusteellisesti. "Sillä ehkä hän sentähden joutui eroamaan sinusta ajaksi, että saisit hänet takaisin iankaikkisesti, ei enää orjana, vaan orjaa parempana, rakkaana veljenä" (Fil. 1:15-16).

Onesimoksen tarina alkaa pakenemisesta. Orja, jonka nimi ironisesti tarkoittaa "hyödyllinen", on osoittautunut hyödyttömäksi. Ehkä hän on varastanut isännältään, varmasti karannut vastuustaan. Rooman valtakunnan laki on selvä: karannut orja ansaitsee kuoleman tai vähintään ankaran ruumiillisen rangaistuksen¹. Jumalan kaitselmuksessa pakomatka vie hänet kuitenkin suoraan Paavalin syliin, vankilaan, jossa kahleissa oleva apostoli on vapaampi kuin pakeneva orja.

Kohtaamisessa Paavalin kanssa tapahtuu metamorfoosi, joka on syvempi kuin ulkoinen statusmuutos. Onesimoksesta tulee Kristuksessa uusi luomus, "jonka minä olen synnyttänyt kahleissani" (Fil. 1:10). Tämä hengellinen syntymä vankilassa muistuttaa meitä siitä, että Jumalan valtakunta kasvaa usein juuri siellä, missä inhimilliset valtakunnat yrittävät tukahduttaa sen. Pimeys ei voi sammuttaa valoa, kahleet eivät voi sitoa henkeä, vankila ei voi estää uuden elämän syntymistä.

Paavalin lähestymistapa Filemonia kohtaan paljastaa evankeliumin viisauden, joka ylittää sekä vallankumouksellisen radikalismin että konservatiivisen status quon. Hän ei hyökkää orjuutta vastaan poliittisena järjestelmänä, sillä se olisi ollut hedelmätöntä ja vaarallista hänen kontekstissaan. Sen sijaan hän istuttaa siemenen, joka lopulta murentaa koko järjestelmän sisältäpäin. Kristuksessa ei ole orjaa eikä vapaata, ja tämä totuus toteutuu käytännössä vähitellen, rakkaudessa ja viisaudessa.

Kirjeen retorinen nerokkuus piilee tavassa, jolla Paavali vetoaa Filemoniin. Hän voisi käyttää apostolista auktoriteettiaan, valitseepa kuitenkin toisen tien: "vaikka minulla Kristuksessa onkin paljon rohkeutta käskeä sinua tekemään, mikä oikein on, niin sittenkin rakkaudessa mieluummin pyydän" (Fil. 1:8-9). Tässä näemme Kristuksen mielen: voiman, joka kieltäytyy käyttämästä voimaansa, auktoriteetin, joka palvelee eikä hallitse.

Keskellä kirjettä Paavali tekee liikuttavan eleen: "Mutta jos hän on tehnyt sinulle jotakin vääryyttä tai on sinulle jotakin velkaa, niin pane se minun laskuuni" (Fil. 1:18). Tässä eleessä tiivistyy koko evankeliumi. Paavali astuu Onesimoksen ja Filemonin väliin, ottaen syyttömänä syyllisen velan, aivan kuten Kristus otti meidän velkamme kantaakseen. Sovituksen teologia muuttuu konkreettiseksi teoksi, abstrakti oppi lihaksi ja vereksi.

Paavali menee vielä syvemmälle muistuttaessaan Filemonia hienovaraisesti: "sitä en tahdo sanoa, että sinä olet minulle itseäsikin velkaa" (Fil. 1:19). Tässä piilee evankeliumin vallankumouksellinen logiikka: me kaikki olemme velallisia, me kaikki olemme saaneet armon, kukaan meistä ei voi vaatia oikeutta toiselta menettämättä samalla omaa armoaan. Filemon on saanut iankaikkisen elämän Paavalin kautta; voiko hän kieltää veljelleen anteeksiannon?

Kirjeen vaikutus ulottuu kauas sen välittömän kontekstin ulkopuolelle. Varhainen kirkkohistoria kertoo, että Filemon todellakin otti Onesimoksen vastaan veljeksi². Perimätiedon mukaan tästä orjasta tuli myöhemmin Efesoksen piispa³. Jos tämä pitää paikkansa, näemme konkreettisen esimerkin siitä, miten evankeliumi nostaa alimmat korkealle, miten viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Historian kuluessa tämä pieni kirje on inspiroinut lukemattomia vapautusliikkeitä. Kun William Wilberforce taisteli orjuuden lakkauttamisen puolesta Britannian parlamentissa, hän vetosi Filemonin kirjeen periaatteisiin⁴. Kun tohtori Martin Luther King Jr. marssi tasa-arvon puolesta, hänen sanomassaan kaikui sama totuus: Kristuksessa kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria⁵.

Kirjeen syvimmässä tasossa ei ole kuitenkaan kyse vain sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, vaan hengellisestä todellisuudesta, joka ylittää kaikki inhimilliset kategoriat. Onesimoksen paluu Filemonin luo on kuva jokaisen ihmisen paluusta Jumalan luo. Me kaikki olemme karanneita orjia, me kaikki olemme varastaneet Jumalalle kuuluvan kunnian, me kaikki ansaitsemme tuomion. Kristus, meidän välittäjämme, sanoo kuitenkin Isälle: "Pane hänen velkansa minun laskuuni."

Nykyajan lukijalle Filemonin kirje asettaa haastavia kysymyksiä. Miten me kohtelemme niitä, jotka ovat tehneet meille vääryyttä? Olemmeko valmiita näkemään "hyödyttömissä" ihmisissä Kristuksen kuvan? Uskommeko todella, että evankeliumi voi muuttaa ihmisen perustavanlaatuisesti? Vai pidämmeko kiinni omista oikeuksistamme, omista hierarkioistamme, omista tuomioistamme?

Kirje haastaa myös ymmärryksemme vapaudesta. Paavali on fyysisesti kahleissa mutta hengellisesti vapaa. Onesimos on fyysisesti vapaa pakenemaan mutta hengellisesti orja, kunnes kohtaa Kristuksen. Filemonilla on laillinen oikeus orjaansa, silti hänet on kutsuttu korkeampaan vapauteen: vapauteen rakastaa, antaa anteeksi ja vapauttaa. Todellinen vapaus ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin vaan sisäiseen todellisuuteen Kristuksessa.

Meidän aikanamme, jolloin ihmiskauppa kukoistaa uusissa muodoissa, jolloin taloudellinen riippuvuus kahlehtii miljoonia, jolloin sosiaaliset hierarkiat jakavat ihmisiä "hyödyllisiin" ja "hyödyttömiin", Filemonin kirjeen sanoma on polttavan ajankohtainen. Se ei tarjoa poliittista manifestia vaan jotain syvempää: vision yhteisöstä, jossa rakkaus ylittää lain, armo voittaa oikeuden ja jokainen ihminen nähdään Kristuksen lunastamana.

Palatessani kirjeen alkuun huomaan jotain merkittävää. Paavali ei kirjoita yksin, hänen kanssaan ovat "Timoteus, veli" ja muut uskovaiset (Fil. 1:1). Onesimos ei palaa yksin, hänen mukanaan on Tykikos, uskollinen palvelija (Kol. 4:7-9). Filemon ei toimi yksin, hänen kodissaan kokoontuu seurakunta. Sovinto ei tapahdu tyhjiössä vaan yhteisössä, todistajien läsnäollessa, seurakunnan syleilyssä.

Tämä pieni kirje, tuskin sivun mittainen, sisältää siemenen, joka on kasvanut vuosituhansien ajan. Se muistuttaa meitä siitä, että suurimmat vallankumoukset alkavat pienistä, henkilökohtaisista kohtaamisista. Kun yksi ihminen näkee toisessa veljen orjan sijaan, kun yksi yhteisö elää todeksi sen, mitä tunnustaa uskovansa, kun rakkaus voittaa pelon ja armo ylittää oikeuden, silloin Jumalan valtakunta murtautuu näkyviin keskellämme.

Kirjeen viimeinen sana on "armo": "Herran Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän henkenne kanssa" (Fil. 1:25). Tämä ei ole pelkkä tervehdys vaan teologinen yhteenveto. Armo on se voima, joka mahdollistaa kaiken: Onesimoksen muutoksen, Paavalin välittäjäntyön, Filemonin anteeksiannon. Armo on se todellisuus, joka muuttaa orjat veljiksi, vangit vapaiksi, viholliset ystäviksi.

Kun suljen tämän kirjeen, en voi välttyä kysymästä: Kuka on minun Onesimokseni? Kenelle olen velkaa anteeksiannon? Kenet näen orjana, vaikka Kristus näkee veljessä? Ja toisaalta: Kenen Onesimos minä olen? Keneltä tarvitsen armoa? Kenen luo minun tulee palata?

Vastaukset näihin kysymyksiin eivät löydy teoriasta vaan käytännöstä, eivät opista vaan elämästä. Filemonin kirje ei ole museo-esine vaan elävä kutsu: kutsu elää todeksi sitä sovintoa, jonka Kristus on mahdollistanut, kutsu nähdä jokaisessa ihmisessä potentiaalinen veli tai sisar, kutsu antaa armon virrata lävitsemme toisiin. Sillä lopulta me kaikki olemme Onesimoksia, karkureita, jotka armo on tuonut kotiin, ei enää orjina vaan rakkaina lapsina.

1. Harrill, J.A. (2006). Slaves in the New Testament: Literary, Social and Moral Dimensions. Minneapolis: Fortress Press. s. 45-78.
2. Ignatius Antiokialainen. (n. 110 jKr.). Kirje efesolaisille, 1:3. Teoksessa Early Christian Writings. Penguin Classics. s. 87.
3. Eusebius. (325 jKr.). Historia Ecclesiastica, 3.36. Cambridge University Press. s. 156.
4. Hochschild, A. (2005). Bury the Chains: Prophets and Rebels in the Fight to Free an Empire's Slaves. Boston: Houghton Mifflin. s. 234-245.
5. King Jr., M.L. (1963). "Letter from Birmingham Jail". Teoksessa Why We Can't Wait. Beacon Press. s. 77-100.